– Leikkauksen jälkeen olin aika hurjan näköinen. Vatsanahkani oli kiinni pienillä metallihakasilla, sanoo Riitta Lyyluoma.
– Leikkauksen jälkeen olin aika hurjan näköinen. Vatsanahkani oli kiinni pienillä metallihakasilla, sanoo Riitta Lyyluoma.
Ihmissuhteet

Miksi suomalainen nainen hakeutuu plastiikkakirurgille? Riitta, Jaana ja Johanna kertovat syynsä

Plastiikkakirurgia herättää vahvoja tunteita, etenkin jos mielikuva siitä perustuu amerikkalaisten tosi-tv-sarjojen hahmoihin. Motiivit hakeutua leikkaukseen ovat kuitenkin useimmilla suomalaisilla varsin maltilliset. Johanna, Riitta ja Jaana kertovat ratkaisuistaan.
Teksti: Asta Leppä Kuvat: Krista luoma, Sara Pihlaja ja haastateltujen kotialbumit

”Ympäristö suhtautuu minuun nyt aivan toisin”

Riitta Lyyluoma, 46, Jurva, taksinkuljettaja

Leikattu mahalaukku ja vatsanahka, rinnat pienennetty

Olin ollut koko elämäni ajan pullukka. Jo syntyessäni painoin kuusi kiloa. Joka kerta kun laihdutin, kilot tulivat takaisin ja siinä sitä taas oltiin.

Pullukkana.

Lopulta pääsin leikkaukseen. Mahalaukkuani pienennettiin ja peräti kaksi ja puoli metriä suolta otettiin pois. Laihduin viisikymmentä kiloa. Siihen aikaan olin vielä grillillä töissä. Nauroin, että harvemmin sitä grillin ääressä näin laihtuu.

Kilojen karistua vatsa ja rinnat alkoivat riippua. Vatsanahka lepatti suurin piirtein polvissa. Pääsin niin sanottuun elämänlaatuleikkaukseen julkiselle puolelle. Minulta leikattiin vatsan alaroikko kyljestä kylkeen ja rinnat pienennettiin DD-kupeista kauniin nuorekkaiksi B/C-kupin rinnoiksi. Migreenikin jäi sinne leikkauspöydälle.

En tunne muuttuneeni ihmisenä leikkausten vuoksi, mutta ympäristö suhtautuu minuun nyt aivan selvästi toisin. Kun olin pullukka ja saavuin vaikka lounasruokalaan, monet heittivät paheksuvia mulkaisuja. Tyyliin, että mitä tuo pontso täällä tekee, aikooko se vielä syödäkin. Tunsin olevani b-luokan kansalainen. Paino vaikutti jopa työnhakuuni. Ehkä työnantajat ajattelivat, etten jaksaisi paiskia töitä tai että ei lihavaa kannata panna asiakaspalveluun.

Kivoja vaatteitakaan en voinut käyttää, sillä niin isokokoiselle ei ollut juuri mitään tarjolla. Kuljin jättikoon kollareissa. Nyt kun menen kauppaan ja kokeilen sovituskopissa vaatteita, en ole uskoa silmiäni: että tämmöinenkin mahtuu meikäläiselle!

”On outoa, että ihmisiä arvotetaan painon mukaan”

Plastiikkakirurgia paransi Riitan elämänlaatua. Kuvassa Riitta ennen leikkausta.

Plastiikkakirurgia paransi Riitan elämänlaatua. Kuvassa Riitta ennen leikkausta.

Miehillä on nyt pilkettä silmäkulmassa, minulle avataan ovia ja kehutaan jopa kauniiksi. Se on minulle aivan uutta ja uskomatonta. Kerrankin kun leikkauksen jälkeen kuljin kaupungilla vähän parempaa yllä, ihan pelästyin, kun joku mies jäi tuijottamaan minua hymyillen. On outoa, että ihmisiä arvotetaan tällä tavoin painon mukaan. Onneksi oma mieheni sentään totesi, että minulle kelpasit kyllä pullukkanakin.

Vaikka suurin osa lopputuloksesta miellyttää – päivääkään en näihin leikkauksiin menoa kadu – niin kyllähän minua vielä harmittaa tämä vatsa. Yläosa jäi leikkaamatta, ja vyötärönauhan yläpuolella pullottava pelastusrengas haittaa yhä liikkumistani. Jopa lääkäri totesi tarkastuksessa, että on tuo sinun vatsasi sitten aika kamala. Saisin varmasti julkiselta puolelta lisäleikkauksen – ja aionkin siihen mennä – mutta se tietää pitkää sairauslomaa ja ansionmenetyksiä. En minä miksikään barbiksi tietenkään luullut muuttuvani, mutta tämä vatsa pilaa oikeastaan koko homman.

Leikkauksen jälkeen aika hämmentävää on sekin, että olen yhtäkkiä jotenkin tosi hukassa tyylini suhteen. En ollut varmaan tullut aiem­min ajatelleeksikaan, millainen se voisi olla. Semmoiset kysymykset olivat aina jääneet painoni alle.”

Plastiikkakirurgia poisti pelon

– Minulla on kaksi lasta, ja toki pelkään vielä sitä, että olen siirtänyt geenivirheen eteenpäin heille. Onneksi tähän geenimutaatioon löytyy kuitenkin ratkaisu, Jaana Ahlholm sanoo.

– Minulla on kaksi lasta, ja toki pelkään vielä sitä, että olen siirtänyt geenivirheen eteenpäin heille. Onneksi tähän geenimutaatioon löytyy kuitenkin ratkaisu, Jaana Ahlholm sanoo.

Jaana Ahlholm, 37, markkinointiassistentti, muotoilija, Hämeenlinna

Asennettu rintaimplantit

Monen ensimmäinen ajatus rintaimplanteista on se, että niitä halutaan ennen muuta huomion ja ihailun tähden. En missään nimessä väheksy ihmisiä, jotka itsetuntosyistä hankkivat implantit, mutta kehotan kuitenkin harkitsemaan kahdesti. Oma taustani on se, että kannan geenimutaatiota BRCA2, joka altistaa rinta- ja munasarjasyövälle. Äitini sairastui rintasyöpään kahdesti, ensimmäisen kerran 43-vuotiaana, sitten kuusi vuotta vanhempana. Lääkärin mielestä oli poikkeuksellista, että äitini molempiin rintoihin tuli syöpä – niinpä häneltä otettiin geenivirhettä seulova verikoe.

Äitini sairasti yhteensä neljätoista vuotta ja menehtyi lopulta. Minulta kysyttiin, ha­luanko tietää mahdollisesta geenivirheestä. Halusin. Olin 24-vuotias, kun selvisi, että kannan samaa geenimutaatiota kuin äitikin.

Tulosten selvittyä lääkäri toi esiin vaihtoehdot. Yksi mahdollisuus oli käydä puolen vuoden välein mammografiassa ja seulonnoissa, toinen oli leikkauttaa rinnat ja myöhemmin munasarjat pois. Lääkäri kehotti myös miettimään pikapuoliin perheen perustamista. Olin tuohon aikaan aikuisopiskelija ammattikoulussa ja toki jo parisuhteessa, mutta silti mielessäni olivat päällimmäisenä aivan muut a­siat kuin perheen perustaminen.­

Lue lisää: Silikonirintojen terveyshaitoista puhutaan aiempaa enemmän – kysyimme asiantuntijalta, ovatko silikonirinnat turvalliset

Jaana ennen leikkausta.

Jaana ennen leikkausta.

Päädyin kuitenkin aika itsestään selvästi kakkosvaihtoehtoon. Olin koko nuoruuteni elänyt rintasyövän varjossa ja seurannut sivusta äitini kärsimyksiä – halusin vapautua tuosta ahdistuksesta. Muistan, kun heräsin poistoleikkauksen jälkeen. Olin aivan mustelmilla, ja rintojen tilalla oli pelkkää haavaa ja kuoppaa. Minulta oli poistettu samalla myös nännipihat ja nännit, sillä syöpä voi levitä maitotiehyiden kautta. Kaiken lisäksi jouduin pian uuteen leikkaukseen, sillä ihooni tuli leik­kauksen jälkeen kuolio.

Mielestäni oli hyvä asia, että lääkäri otti implantit puheeksi jo heti prosessin alussa. Silti minulle ei käynyt niin, että leikkauksesta herättyäni omien rintojeni tilalla olisivat olleet upeat implantit. Kymmenen kuukauden ajan rinnoissani oli ekspanderit eli laajentimet, joita täytettiin vähitellen suola­liuoksella ihon venyttämiseksi. Se oli hyvin kivuliasta. Jos liuosta meni hitusenkin liikaa, en voinut nukkua lainkaan makuuasennossa. Torkuin istuallani.

Implanttien asennus ei mennyt ongelmitta

Lopulta itse implantit asennettiin. Valitettavasti kävi niin, että ne kehittivät ympärilleen kovan arpikudoskapselin, joten ne piti vaihtaa toisiin.

Nykyiset implanttini ovat olleet minulla kuusi vuotta ja ovat onneksi yhä terveet. Toivottavasti niitä ei tarvitse enää vaihtaa, mutta sekin mahdollisuus on yhä olemassa. Toki silloin voitaisiin harkita vaikkapa oman rasvakudokseni siirtämistä rintoihin.

Olen ollut rintojeni tähden leikkauspöydällä nyt yhteensä kuusi tai seitsemän kertaa. Silti kysymykseen, olisiko minun ollut parempi rinnatta, vastaan kieltävästi. Jo se, että rinnat olivat arpiset eikä niissä ollut nännejä, teki oloni hyvin epämukavaksi yleisissä suihkutiloissa, kuten uimahallissa. Kun rintoihin tatuoitiin nännit, oloni helpottui selvästi.

Jos olisin vain yhtä kuoppaa ja arpea, uskon, että kiinnittäisin uimahallissa ja saunassa jatkuvasti ihmisten huomion. Itsetuntoni on ollut aina hyvä, mutta en tiedä, olisiko se enää tuolloin.

Luulen, että minua on avittanut koko prosessissa se, että minulla oli samaan aikaan niin isoja murheita, etten pitänyt tätä ”minään”. Sen lisäksi, että äitini kuoli, pian sen jälkeen myös mieheni sairastui syöpään ja menehtyi. Ajattelin, että leikkaus on kuitenkin pieni asia läheisten menettämiseen verrattuna.

En myöskään koe, että naisellisuus olisi rinnoista ja munasarjoista kiinni – minulta on nyt lasten jälkeen leikattu jälkimmäisetkin pois.

Naisellisuus tarkoittaa minulle jotakin muuta.”

Plastiikkakirurgia tuntui aiemmin tuhlaukselta

– Pidän Vahvasti aikuinen -nimistä blogia, jonka suosituin teksti on kuukaudesta toiseen ollut luomileikkausta käsittelevä kirjoitukseni. Asia kiinnostaa siis tavattomasti, mutta harvalla on rohkeutta ryhtyä sanoista tekoihin, Johanna Vuori sanoo.

– Pidän Vahvasti aikuinen -nimistä blogia, jonka suosituin teksti on kuukaudesta toiseen ollut luomileikkausta käsittelevä kirjoitukseni. Asia kiinnostaa siis tavattomasti, mutta harvalla on rohkeutta ryhtyä sanoista tekoihin, Johanna Vuori sanoo.

Johanna Vuori, 64, toiminnanjohtaja, Vesilahti

Leikattu yläluomet, annettu pistoshoitoja

En häpeä enkä peittele ikääni, ja vanheneminen ei ole minusta lainkaan huono juttu. En silti ymmärrä, miksen voisi pitää ulkonäöstäni huolta vielä tässäkin iässä.

Rypyt eivät minua haittaa, mutta minua häiritsee se, miten kasvojeni muoto ja vartaloni malli muuttuvat ikääntyessä. Kuudenkympin jälkeen minun alkoi olla yhä vai­keampi tunnistaa itseäni peilistä. Identiteettini perustuu kuitenkin aika erinäköiseen ihmiseen, siihen, jonka kasvot ovat kolmion-, ei niinkään neliönmalliset. Ylipainoa minulle ei ole kertynyt, painan yhtä paljon kuin ennenkin, mutta paino on asettunut itselleni vieraisiin paikkoihin.

Muutama vuosi sitten teetin yläluomileikkauksen. Olin miettinyt ja pelännyt asiaa pitkään – aika turhaan kuten sittemmin osoittautui. Itse leikkaus oli hyvin nopea ja likimain kivuton, vain puudutteen pistäminen tuntui hiukan.

Olen kuitenkin mustelmaherkkä, joten toipuminen kesti vähän pidempään kuin useimmilla. En mennyt kahteen viikkoon töihin. Kahdessa viikossa turvotus laski ja jäljellä oli enää vain vähän sinelmiä ja vihe­riää.

Silmäluomet leikattuna en näyttänyt enää olevan puoliunessa. Roskan tunne silmästä katosi ja näkökenttänikin laajeni.

Sittemmin olen miettinyt mahdollisia muitakin toimenpiteitä. Minulla on alaspäin valuvat piirteet, ja kulmakarvani ovat valahtaneet silmieni päälle. Ehkä voisin jonakin päivänä teettää alakasvojen tai otsan kohotuksen. Mutta asia ei ole minulle mikään elämän ja kuoleman kysymys. Ehkä menen leikkaukseen tai sitten en.

Plastiikkakirurgia jakaa mielipiteet

Plastiikkakirurgia muutti Johannan ulkonäköä. Kuvassa Johanna ennen leikkausta.

Plastiikkakirurgia muutti Johannan ulkonäköä. Kuvassa Johanna ennen leikkausta.

Moraalisia tunnontuskia tai syyllisyyttä en pode enkä pidä tätä synnillisenä turhamaisuutena. Ihmettelen, miksi niin moni tuomitsee ankarasti toimenpiteet. Mitä ilmeisimmin ajatus on se, että ihminen, joka käy hoidoissa ja käyttää kauneuskirurgiaa, ei voi olla samalla syvällinen ja fiksu. En ymmärrä moista logiikkaa. Ihminen voi hyvin olla sekä että, eivätkä nämä asiat millään tavoin sulje toisiaan pois.

Olen ottanut runsas vuosi sitten myös täytehoitoja nenän ja leuan juonteisiin. Tulos ei enää näy, vaan aineet ovat jo liuenneet. Pistokset tekivät kipeää ja olivat mielestäni erittäin epämiellyttäviä. Sellaista en halua. En halua kärsiä kauneuden tähden.

Viime vuosi oli minulle eräänlainen kau­neuden vuosi. Halusin varta vasten kokeilla eri hoitoja, kuten plasmapeniä ja mikroneu­lausta. Ihoni tuntuukin nyt paljon paremmalta – ja vaikka se ei ehkä näy ulospäin, jo pelkkä tunne riittää. Annoin myös itselleni vihdoinkin luvan olla muiden hellittävänä ja hoidettavana. Olen elänyt läpi ruuhkavuodet ja tehnyt hektisen työuran enkä ikinä käynyt kosmetologeilla tai kylpylöissä, kauneusleikkauksista nyt puhumattakaan. Ajattelin rahanmenoa. Oli niin paljon muuta, että tämmöinen tuntui tuhlaamiselta.

Nyt kuusikymppisenä voin jo hyvillä mielin panostaa vähän itseenikin.”

X