Karoliina Nikulainen on kiitollinen biologiselle äidilleen, että tämä ymmärsi luopua hänestä. Ratkaisun ansiosta Karoliina sai elää turvallisen lapsuuden.
Tavatakseen äitinsä Karoliina Nikulaisen oli edettävä kuin etsivä.
Ihmissuhteet

”Ryhdyin salapoliisiksi” – Karoliina Nikulaisen äiti pakeni Naistenklinikalta samana yönä kuin synnytti, mutta vastauksia janonnut tytär etsi hänet

Karoliina Nikulainen, 25, adoptoitiin perheeseen, jossa hän eli onnellisen lapsuuden. Kun hän päätti lopulta etsiä biologisen äitinsä, oli ryhdyttävä salapoliisiksi.
Teksti: Riikka Heinonen Kuvat: Sampo Korhonen

”Synnyin Helsingissä kesällä 1996. Äitini oli kolmekymppinen narkomaani. Hän pakeni Naistenklinikalta samana yönä, kun olin syntynyt. Hän oli käyttänyt huumeita koko raskausajan. Kärsin vastasyntyneenä pahoista vieroitusoireista ja tarvitsin elämäni ensimmäiset kuukaudet ympärivuorokautista sairaalahoitoa. Minulla oli vavistusta eli jatkuvaa tärinää, keltaisuutta ja olin itkuinen.

Kun vointini oli kohentunut, minut siirrettiin sairaalasta lastenkotiin ja sieltä sijaisperheeseen. Sijoitus vaihtui adop­tioksi biologisen äidin luovuttua oikeuksistaan minua kohtaan. Hän oli käynyt sairaalassa allekirjoittamassa paperin, jonka mukaan saisin ottaa häneen täysi-ikäisenä yhteyttä.

Pääsin Kotkaan rakastavaan perheeseen, johon kuuluivat äiti, isä ja isosisko. Äitini sanoi aina, että minua odotettiin kauemmin kuin yhdeksän kuukautta. Minut jätettiin sairaalaan kutsumanimellä Senni. Adoptiovanhempani halusivat pitää sen toisena nimenäni kunnioittaakseen biologista äitiäni.”

Oppimisvaikeudet olivat isku vasten kasvoja

”Lapsuuteni oli kuin Astrid Lindgrenin sadusta. Onnellisimmat muistoni liittyvät purjehdus- ja mökkireissuihin. Olin vilkas ja hyväntuulinen lapsi, täynnä elämäniloa. Vanhempani erosivat, kun olin neljävuotias. Äitini meni uusiin naimisiin, ja muutimme Vantaalle. Äitini uusi puoliso on ollut elämässäni niin kauan, että kutsun häntäkin isäkseni.

En muista hetkeä, jolloin sain tietää, että minut on adoptoitu. Tuntuu, että olen tiennyt sen aina.

Karoliina Nikulainen viisivuotiaana päiväkodissa. Karoliina ryhtyi aikuisena salapoliisiksi löytääkseen äitinsä.

Viisivuotiaana päiväkodissa.

Välillä katselin kasvonpiirteitäni peilistä ja etsin samoja piirteitä vanhemmistani, niitä löytämättä. Lapsena en tiennyt menneisyydestäni muuta kuin sen, että minut on adoptoitu. 11-vuotiaana minulla alkoi olla vaikeuksia matemaattisissa aineissa koulussa. Sain tietää, että oppimisvaikeuksieni syynä saattaisi olla biologisen äitini raskaudenaikainen huumeiden käyttö.

Se tuntui iskulta vasten kasvoja, vaikka ymmärsin, ettei se ollut omaa syytäni. Tutkimuksissa ei kuitenkaan löytynyt keskittymishäiriötä tai muutakaan, mikä olisi selittänyt oppimisvaikeuksiani. Minua kiusattiin ala-asteella adoption takia. Olin ajatellut, että voin kertoa asiasta koulutovereilleni, mutta he alkoivatkin kiusata minua.

Yläasteella toivoin, ettei kukaan saisi tietää taustastani. Eräs tyttö sai asian selville ja jatkoi kiusaamistani koko yläasteen.

”Äitini käytti edelleen huumeita.”

Teini-iässä sisälläni kuohui. Oli vaikea uskoa, että elämä voisi tarjota minulle mitään. Samalla kiinnostus juuriani kohtaan kasvoi. Halusin tavata biologisen äitini.

Pelkäsin, että jos en etsisi häntä käsiini, saattaisin menettää mahdollisuuden tapaamiseen, jos hänelle sattuisikin jotain.

Tiesin missä äitini säilytti adoptiopapereita. Kaivoin paperit esiin ja ryhdyin salapoliisiksi. Löysin papereissa olevien tietojen perusteella biologisen äitini vanhemmat Facebookista. Kun juttelin mummoni kanssa puhelimessa, hän tiesi olemassaolostani ja kertoi miettineensä minua usein, missä mahdoin olla ja olinko jäänyt henkiin.”

”Minusta ei tuntunut, että halaan äitiäni”

”Valvottu tapaaminen biologisen äitini kanssa järjestyi Pelastakaa Lapset ry:n avustuksella. Olin juuri täyttämässä 18 vuotta.

Äitini käytti edelleen huumeita, mutta oli sitoutunut olemaan tapaamisen ajan selvin päin. Olin lapsena keksinyt kiusaajiani varten peitetarinan, että oikea äitini oli ulkomailla asuva julkkis, joka ei ehtinyt huolehtia minusta. Kun kohtasin äitini, hän ei ollut muuta kuin se, mikä ihmisestä jää kovien huumeiden käytön jälkeen jäljelle. Olin kuvitellut, että löytäisin yhteisiä kasvonpiirteitä, eleitä ja ilmeitä, mutta jäljellä ei ollut kuin kuori. Kun halasimme, minusta ei tuntunut, että halaan äitiäni. Hän kehui minua kauniiksi ja sanoi, että on hienoa, että jaksan opiskella. Hän kertoi miettineensä minua monet joulut ja syntymäpäivät.

Hän sanoi tunteneensa syyllisyyttä siitä, että oli käyttänyt huumeita raskauden aikana.

Lomamatkalla Thaimassa vuonna 2019 Karoliinan oma raskaus oli jo pitkällä.

Lomamatkalla Thaimassa vuonna 2019 Karoliinan oma raskaus oli jo pitkällä.

Sovimme yhdessä, että se olisi ensimmäinen ja viimeinen tapaamisemme. Mikäli joskus kohtaisimme kadulla, hymyilisimme, muttemme vaihtaisi kuulumisia. En halunnut ottaa riskiä, että liikkuessani kavereideni kanssa Helsingissä minua lähestyisi joukko laitapuolen kulkijoita, joiden joukossa olisi äitini. En ole nähnyt häntä kertaakaan tapaamisen jälkeen.

Sain tietää, että minulla on sisko ja veli. En ole tavannut siskoani, koska hänkin on hairahtanut huumeisiin. Veljeni tapaamisella oli suuri merkitys, koska näin hänessä samoja kasvonpiirteitä kuin itsessäni. Se tuntui lohdulliselta, koska en ollut nähnyt piirteitä huumeiden riuduttamassa äidissäni. Äitini ei suostunut paljastamaan biologisen isäni henkilöllisyyttä, enkä ole varma tietääkö hän sitä itsekään.

Nuorempana halusin saada isäni henkilöllisyyden selville. Enää sillä ei ole merkitystä. Biologisen äitini tavattuani tajusin, että pelkät geenit eivät muodosta ihmisten välille sidettä.

Olin 19-vuotias, kun muutin omaan asuntooni Vantaalle. Opiskelin silloin merkonomin ja kosmetologin tutkintoja. Valmistumiseni jälkeen tein töitä kosmetologina.

”Lapsen saaminen herätti minussa halveksuntaa biologista äitiäni kohtaan.”

Tapasin mieheni vuonna 2018. Suhteen aloittaminen oli minulle kasvunpaikka. Mieheni sanoi, että olin tavatessamme kuin avohaava. Olin epävarma ja häpesin itseäni. Minun oli vaikea luottaa kehenkään. Ymmärsin oman rikkinäisyyteni vasta, kun mieheni sanoi sen ääneen.

Olin 23-vuotias, kun tyttäremme syntyi. Lapsen saaminen herätti minussa halveksuntaa biologista äitiäni kohtaan. En ymmärrä, miten hän on voinut hylätä vastasyntyneen vauvansa. Tuntui uskomattomalta saada oma vauva syliin pitkän ja tuskallisen ponnistelun jälkeen.

Toisaalta olen kiitollinen biologiselle äidilleni, että hän ymmärsi luopua minusta. Hänen ratkaisunsa mahdollisti minulle turvallisen lapsuuden.”

 

X