Silja Vuorikuru menetti lapsena äitinsä: ”Ei lapsen suru ainakaan pienempi ole kuin aikuisen”

Kun Silja Vuorikuru oli 8-vuotias, hänen äitinsä kuoli äkillisesti. Vaikka tuska vuosien mittaan hellitti, suru ja ikävä eivät. – Menetys on elämänmittainen, Silja sanoo.

Joskus Silja Vuorikurun mieleen tulee hyvin eläviä muistoja äidistä. Miten äiti luki iltasatua, lauloi perinteisiä lauluja tai nimitti lihapullia puhalilleiksi.

Muistot herättävät kaipauksen, joka on välillä kaikkea muuta kuin kaunista. Se on vihaa, raivoa, katkeruuttakin.

Muutettuaan pois kotikaupungistaan Silja ei kahteenkymmeneen vuoteen kyennyt käymään äitinsä haudalla. Hauta konkretisoi menetyksen, eikä hän kestänyt sen synnyttämää tunnetta. Nykyisin hän käy haudalla joskus, spontaanisti ja suunnittelematta.

Hän menee mieluiten yksin, istuu maahan, nojaa kiveen ja laittaa kädet multaan. Ehkä hän vaeltelee välillä vanhojen hautojen äärellä ja palaa takaisin.

Se on edelleen rankkaa. Niissä hetkissä Siljalle tulee epätodellinen tunne siitä, että tämä kaikki on tapahtunut hänelle. Ei sen näin pitänyt mennä.

”Muistan edelleen kirkkaasti äidin äänen”

Silja sai elää äitinsä kanssa kahdeksan vuotta. Se on lyhyt aika – mutta se voi olla myös paljon.

– Minulla ovat vain nuo vuodet, mutta niihinkin mahtuu kaikenlaista. Monia kesiä ja mökkireissuja, yhteisiä uimahalli- ja kirjastokäyntejä, synttäreitä ja jouluja, kouluunmeno. Ehkä pienellä lapsella on vielä niin fyysinen suhde äitiinsä, että jotkin muistot ovat tosi väkeviä. Muistan esimerkiksi edelleen kirkkaasti äidin äänen ja sen, miten hän liikkui.

Syksy, jona Silja aloitti koulun, on jäänyt hänen mieleensä erityisen valoisana aikana. Perhe oli muuttanut omakotitaloon, jonka pihassa kasvoi viinimarjapensaita. Siljan äiti keitti mehuja aivan huumassa, Siljakin auttoi keittiössä. He myös polttivat takassa tulta ja kertoivat kummitusjuttuja.

Onnen aika loppui kuitenkin rajusti. Silja oli pirteä ja lettipäinen tokaluokkalainen, kun hänen äitinsä eräänä helmikuisena aamuna vuonna 1986 tuli tytön huoneen ovelle ja kertoi olevansa hieman huonovointinen. Hän sanoi, että menisi töiden jälkeen käymään lääkärissä.

Äiti ei koskaan ehtinyt lääkäriin, sillä töissä hän oli saanut aivoverenvuodon ja joutunut sairaalaan. Hän kuoli siellä seuraavana päivänä tajuihinsa tulematta.

Mikään ei palannut ennalleen

Omakotitalo täyttyi surevista sukulaisista, mutta Silja ei pystynyt käsittämään tapahtunutta.

– Ehkä jos olisin nähnyt äidin sairaalassa, hänen kuolemansa olisi ollut minulle todellisempi. Sen jälkeen, kun äiti lähti töihin, en nähnyt häntä enää ikinä. Hän vain katosi elämästäni.

Äidin kuolemaa seuranneena aamuna Silja puki toppavaatteet päälleen, otti repun selkäänsä ja lähti kouluun.

Mikään ei palannut enää ennalleen. Kaikki muuttui, aika pysähtyi, koko maailma tuntui täysin erilaiselta kuin siihen saakka.

– Äidin kuolema oli niin rankka juttu, että lapsuudenperheeni ikään kuin hajosi ja lakkasi olemasta.

Silja kokee, että hänelle ei annettu tilaisuutta surra äitiään. Hän ei syytä ketään vaan tietää, että kaikki aikuiset oli heitetty keskelle tragediaa. Siljaa haluttiin suojella ja hänet haluttiin nopeasti kiinni arkeen, siksi moni asia tehtiin niin kuin tehtiin.

Onneksi Siljalla oli äidinäiti, mummi, joka vietti paljon aikaa Siljan kotona ja jonka luona tyttö usein poikkesi koulun jälkeen ja kävi yökylässä. Oli myös muita sukulaisia, jotka puhuivat äidistä vaikka muut vaikenivat.

Kriisiapua ei ollut

Mummista tuli Siljalle kuin toinen äiti. Suru seurasi toistaan, sillä kaksi ja puoli vuotta myöhemmin mummikin kuoli yhtä äkillisesti kuin äiti.

– Olisin tarvinnut noina vuosina ulkopuolisen ammattilaisen tukea, mutta tuolloin ei ainakaan Kouvolan kaltaisessa pikkukaupungissa ollut edes kriisiapua tarjolla.

Useiden vuosien ajan Silja ajatteli, että äidin katoaminen oli tilapäistä ja että ihan varmasti äiti olisi jonain päivänä kotona, kun hän tömistelisi sisään. Kaupungilla Silja saattoi lähteä seuraamaan jotain äidin näköistä naista ja kerran hän etsi puhelinluettelosta äidin nimen ja soitti numeroon. Kun puhelimeen vastasi tuntematon ääni, Silja sulki puhelimen.

– Lapsi elää mielikuvitusmaailmassa, joten oli ihan järkeenkäypää miettiä, että kyllä se äiti jostain ilmestyy. Lapsilla on myös paljon maagista ajattelua. Minäkin ajattelin, että jos teen näin tai noin, äiti tulee takaisin.

Lohtua Silja sai niiltä aikuisilta ja lapsilta, jotka edelleen pysyivät lähellä. Lohtua toivat myös hauskat tilanteet ja sattumukset.

– Oli iloa. Ensimmäisinä vuosina hetkittäistä, mutta iloa kuitenkin.

”Muistan sen ensimmäisen kerran, kun tunsin onnellisuutta”

Lapsen suru voi ilmetä monin tavoin, sanoo Silja. Hän peitti suruaan pellenrooliin. Hän oli levoton ja keskittymiskyvytön, usein myös omissa maailmoissaan. Hän saattoi unohtua tuijottelemaan pitkiksi ajoiksi ulos luokan ikkunasta.

Hänen surunsa oli myös hiljaista vihaa. Kun koulussa harjoiteltiin äitienpäivälaulua, Silja muistaa repineensä rikki laulukirjan sivun. Hän koki suurta ulkopuolisuuden tunnetta; kaikilla muilla oli äidit.

Silja pohtii, että lapsen surua ei ymmärretä riittävästi.

– Usein meillä on sellainen kuvitelma, että lapset ovat joustavia ja mukautuvaisia. Että he elävät hetkessä ja tottuvat mihin vain. Ei lapsen suru ainakaan pienempi ole kuin aikuisen, sillä lapsella on vähemmän työkaluja käsitellä tapahtunutta.

Siljastakin sanottiin usein, että hän on niin vahva, kyllä hän selviää. Se oli hänestä jopa loukkaavaa. Oliko minulla muuta vaihtoehtoa? hän kysyy.

Pitkään Silja halusi vain äidin luokse taivaaseen, jossa hän silloisessa lapsenuskossaan ajatteli äidin olevan. Vasta, kun äidin kuolemasta oli kulunut viisi vuotta, suru antoi tilaa muullekin.

– Muistan vielä hyvin sen ensimmäisen kerran, kun tunsin onnellisuutta ja elämänhalua. Olin kaverin luona yökylässä, ja keskellä yötä lähdimme salaa ulos seikkailemaan. Se oli jonkinlainen käännekohta. Tajusin, että minulla on omaakin elämää ja että siihen kuuluu myös kivoja juttuja.

Ikävän ei tarvitse mennä ohi

Menetys on elämänmittainen, eikä surun ja ikävän tarvitse mennä koskaan ohi. Näin Silja ajattelee.

Hänen suruunsa liittyi vuosien mittaan makaabereitakin piirteitä. Hän muun muassa etsi kirjoista tietoa siitä, mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen ja kuinka kauan maatuvan ruumiin voi vielä tunnistaa.

Taannoin Silja kävi katsomassa Kansallisteatterissa Reko ja Tina Lundánin kirjoihin pohjaavan Tunnit, viikot, kuukaudet -näytelmän. Eräässä kohtauksessa nainen pesee hampaitaan kuolleen miehensä hammasharjalla.

– Pystyin samaistumaan siihen. Kuollutta yrittää saada lähelle monenlaisin keinoin.

Tietyissä elämäntilanteissa kaipaus pulpahtaa pinnalle voimakkaana. Kun Silja sai ylioppilaslakin tai väitteli tohtoriksi, äidin­ikävä oli vahvasti läsnä. Raskaudet ja lasten syntymät ovat olleet erityisen herkkää aikaa.

– Olisin halunnut jakaa kokemuksiani äidin kanssa. Olisin kaivannut apua ja tukea niin kuin ystäväni, jotka soittivat äidille, kun tuli ongelmia.

Omien lasten syntymä toi mahdollisuuden ymmärrykseen

Samaan aikaan omien lasten syntymä ja kasvu ovat antaneet Siljalle mahdollisuuden kurottautua omaan lapsuuteen.

– En tietenkään ole elänyt sitä uudelleen tai lasten kautta, mutta olen saanut kokea ja nähdä ja toivottavasti toteuttaakin lapsuuteen kuuluvaa iloa ja huolettomuutta omien lasteni elämässä.

Siljalle on ollut myös tärkeää ymmärtää, miten pitkään lapsuus normaalisti kestää ja kuinka kauan – ehkä loppuelämän – lapsi tarvitsisi äitiään. Tai ensisijaista vanhempaansa, sukupuolesta riippumatta.

– Omien lasten syntymä ja kasvu on auttanut minua myös ymmärtämään itseäni. Jäin liian yksin liian varhain.

Surusta syntyi kirja

Siljan tyttäret eivät koskaan lähde äidinäidille mummolaan eikä hän voi pyytää äitiään lastenvahdiksi. Ei ole eikä tule mitään ”kolmen sukupolven juttuja”.

Silja on tehnyt tietoisen päätöksen, että hän puhuu lapsilleen äidistään. Tytöt tunnistavat mummin valokuvista ja ovat kuulleet äidiltään tarinoita hänestä. Silja korostaa, että ei hän mitään pyhimystä ole äidistään rakentanut, mutta hän haluaa lasten tietävän, että heillä on mummi. Sillä jos ihminen unohdetaan, hän lakkaa olemasta.

Kun Siljan kuopus oli parivuotias, Silja alkoi kirjoittaa fiktiivistä romaania tytöstä, joka menettää äitinsä 8-vuotiaana. Lapsen surusta kertova Kultalintu, mustasulka julkaistiin syksyllä. Se oli Siljan ensimmäinen kaunokirjallinen teos, aiemmin hän on kirjoittanut tietokirjoja.

Silja on aina tiennyt, että tulee käsittelemään äitinsä kuolemaa tavalla tai toisella. Fiktio tuntui luontevalta. Hän loi kuvitteellisen maailman ja kuvitteelliset hahmot.

– Kirjan kirjoittaminen oli suorastaan sisäinen pakko. Pyrin kirjassa kuvaamaan sitä, mitä suru voi rujoimmillaan olla. Monesti kirjoitin iltaisin, kun lapset olivat menneet nukkumaan. Kirjoittaminen ei tuntunut työltä vaan uppouduin täysin kirjan maailmaan.

Silja on työstänyt traumaansa aikuisiällä ammattilaisen kanssa, mutta kirjan kirjoittaminen toimi myös terapiana. Se auttoi muistamaan ja tuntemaan asioita.

”Kaipaan äitiä päivittäin”

Usein sanotaan, että vastoinkäymiset opettavat jotain elämästä ja itsestä. Silja on toista mieltä. Hän sanoo, että ei hänen tarvitse löytää mitään positiivista tai valoisaa puolta siitä, että hän menetti äitinsä lapsena.

– Pidän aika vieraana ajatusta, että tuska ja menetys tekisivät ihmisestä vahvemman ja auttaisivat häntä arvostamaan pieniä asioita elämässä. En tiedä, olenko oppinut jotakin, mutta mielelläni olisin ollut oppimatta.

Valokuva-albumin sivuille Siljan äiti on liimannut kuvia lapsistaan. Yhdessä kuvassa pikkuinen Silja istuu äidin ja veljen kanssa soutuveneessä. On kuvia Kolmårdenin eläintarhasta ja Siljan joulun tienoille sijoittuvista syntymäpäivistä. Erään kuvan alle äiti on kirjoittanut ”Siljan kiharat”. Kuvassa on 5- tai 6-vuotias Silja, jonka hiukset äiti on kihartanut.

Silja lehteilee albumia ja harmittelee sitä, että äidiltä ei tiettävästi jäänyt päiväkirjoja tai muutakaan kirjallista materiaalia.

– Kaipaan äitiä päivittäin. Tarvitsisin äitiä, kun minulla on jokin hätä, mutta myös muulloin. Meitä yhdistäisi mielenkiinto kirjallisuutta ja kulttuuria kohtaan. Uskon, että olisimme käyneet yhdessä eri kulttuuritapahtumissa ja jakaneet lukukokemuksia.

Silja miettii, että lapsena kuvitelmat tapahtuneen tilapäisyydestä ja ajatus siitä, että äidin voisi vielä tavata, myös suojasivat häntä.

– Oikeastaan vasta aikuisena on tullut välttämättömäksi käsittää, että kuollut on kuollut, häntä ei enää koskaan tapaa eikä mitään jälleennäkemistä luultavimmin ole luvassa.

Siinä vaiheessa lohduksi tulevat muistot. Niitä ei voi kukaan viedä.