Ihmissuhteet

Suomalaiset miehet kertovat kosketuksen voimasta: ”Hellä kosketus on supervoimani”

Lyönti, kuristus, tönäisy. Mutta myös hellä sipaisu, vastasyntyneen iho ja lohdullinen halaus. Kolme miestä kertoo suhteestaan kosketukseen.
Teksti: Mervi Alatalo

”Äidin kosketus lohdutti aikuisenakin”

Eetu Lipponen, 37, ohjaaja ja media-alan yrittäjä, parisuhteessa

”Ensimmäinen kosketukseni oli pitkien sormieni tiukka ote äidin etusormesta.Olen tavallaan ihme. Äiti oli sairastanut laajalle levinneen ja huonoennusteisen syövän pari vuotta ennen syntymääni, ja rankat hoidot aiheuttivat hänelle ennenaikaiset vaihdevuodet. Hänellä ei ollut ollut kuukautisia pitkään aikaan, kun hän tunsi outoa vatsakipua ja pahoinvointia. Vaikka hän ensin luuli niin, syöpä ei ollut uusiutunut, vaan hän odotti minua.

Kun äidin oli aika lähteä töihin, minulle hankittiin hoitajaksi karjalaismummo Salme. Hän toi perheeseemme halailukulttuurin, jonka me äitini kanssa omaksuimme, isäkin ehkä, mutta astetta kankeammin.

Äidin kosketus on ollut lohduttava vielä aikuisenakin. Jos olin syystä tai toisesta hukassa, äiti keitti lohdutuskahvit, silitti olkapäätä rauhoittavasti ja sanoi, että kyllä kaikki järjestyy. Toissa kesänä, vähän ennen kuin tiesin äidin sairastuneen, olin todella alamaissa. Makasin omassa kodissani sohvalla ja silitin itseäni rintakehästä. Kuvittelin, että se oli äidin käsi. Rauha ja raukea olo oli ihmeellistä.”

Mikään ei voi korvata äidin kosketusta

”Vuosi sitten, pian äidin syöpädiagnoosin jälkeen, kun mitään ei ollut enää tehtävissä, muutin lapsuudenkotiini Lapinlahdelle pitääkseni äidistä huolta. Nukuimme vuoroöin isäni kanssa sohvalla äidin sairaalasängyn vieressä. Välillä, kun äiti pelkäsi yöllä, hän saattoi sanoa, että anna tassua. Minä pidin hänen kädestään kiinni tai halasin hänen päätään.

Aivan loppuvaiheessa, kun valitsimme äidin kanssa hänen hautajaismusiikkejaan, isä seisoi äidin selän takana, kun Katri Helenan Mun sydämeni tänne jää soi. Näin ensimmäistä kertaa isän itkevän vuolaasti. En noussut halaamaan. Meillä on isän kanssa ollut aina ihan hyvä suhde, mutta hän ei jakanut haavojaan kanssani tai lohduttanut minua. Minä en siinä tilanteessa lohduttanut häntä.

Mikään ei voi korvata äidin kosketusta, mutta koen, että voin olla äidin kosketus toisille ihmisille. Tunnen tyydytystä siitä, kun äidin kosketus minussa kaikuu eteenpäin. Hellä kosketus on supervoimani. Olen hurmannut ihmisiä koskettamalla. Etenkin miehet ovat saattaneet sanoa, että olen ensimmäinen, joka on koskaan koskettanut heitä hellästi.”

Halaan ja kosketan myös töissä

”Työskentelen ohjaajana ja yrittäjänä media-alalla. Olen kuullut, kuinka minua on kommentoitu selkäni takana, että on se Lipponen tosi outo, kun se tulee niin iholle. Halaan ja kosketan myös työyhteisöissä. En pelkää katsoa silmiin tai koskettaa olkapäälle. Ja mikäs sen parempaa kuin halata antoisan ideointipalaverin jälkeen. Se on kuin kirsikka kakun päällä.

Se on tavallaan myös riskisijoitukseni: tiedän, että tulen avanneeksi samalla jotain itsestäni ja paljastaneeksi ehkä heikkouksianikin. Voin saada köniin, mutta voin myös saavuttaa korvaamattoman luottamuksen.

Minua kiusattiin läpi kouluvuosien. Pahimmillaan se oli kuristamista ja hakkaamista. Pelkäsin joka päivä kouluun menemistä. Olen jälkeenpäin miettinyt, että olisin voinut valita myöhemmin elämässäni koulukiusaajien osoittaman tien. On mysteeri, miksi valitsin äidin ja Salmen käyttämät keinot. Ehkä heidän kosketuksensa ja tukensa olivat minulle ihania keitaita, jotka kannattelivat lapsuuden läpi. Ja heidän jättämänsä pyyteettömän rakkauden ja hellän kosketuksen perintö on paras perintö, jonka ihminen voi saada.

Isän kanssa olemme lähentyneet valtavasti äidin kuoleman jälkeen. Olemme lohduttaneet toinen toistamme. Tavatessamme halaamme.”

”Meidän perheessä ei kosketeltu”

Markku näki, että hänen 13 vuotta nuorempi pikkusiskonsa oli ainut perheen viidestä lapsesta, jota äiti piti sylissä.

Markku Keränen, 53, teatteri- ilmaisun ohjaaja, sinkku

”Jossain vaiheessa elämääni pohdiskelin vielä, millaista olisi ollut istua jommankumman vanhemman sylissä – tai vaikka kummankin. Nykyään ajattelen, etten missään nimessä haluaisi niiden kahden ihmisen kosketuksia tai halauksia.

En halua syyllistää ketään. Eivät ne raukat muuta osanneet.

Meitä oli viisi lasta, kolme tyttöä ja kaksi poikaa. Meidän perheessä ei kosketeltu hellästi, meitä äijiä varsinkaan. Lähinnä koin ruumiillista kuritusta. Olin utelias ja ulospäin suuntautunut jo lapsena. Yleinen asenne oli, että taas se on pahanteossa. Lapsena en ymmärtänyt, enkä ymmärrä vieläkään, miksi vahinkoja pidettiin pahan tekemisenä. Ei lapsi tee pahaa. Ei sitä ääneen sanottu, mutta kai sillä tavalla kasvatettiin miehiä, joista ei tulisi akkamaisia hösääjiä. En tiedä, että ketään koulukaveriani olisi samalla tavalla kohdeltu kotona. Toisaalta en minäkään kurituksestani koskaan puhunut.

Ei, kun muistan minä yhden hellän kosketuksen. Olimme juuri muuttaneet. Muutimme usein Suomussalmen sisällä. Me lapset olimme alakuloisia. Aistimme, että taloon liittyi jotain ongelmia. Itkin pää tyynyssä, kun isä tuli ja sipaisi kerran kämmenellään päätäni. Myös hänellä taisi olla iso hätä.”

Ukkini piti minua sylissä

”Aikuisten elämä näyttäytyi jatkuvina konflikteina. Vanhemmat eivät tainneet oikein osata puhua esimerkiksi sisarustensa kanssa. Muistan vähän isompana menneeni aikuisten tappeluiden väliin.

Oli minulla sylikin. Äidin isä, ukkini piti minua sylissä. Hän kosketti minua myös sanoilla. Kun kävin yksin kalalla ja tulin saaliin kanssa takaisin, hän saattoi sanoa, että ”sinähän oot kalamies”. Se tuntui tosi hyvältä. Ukki sairastui, kun olin 13. Kävimme perheen kanssa katsomassa häntä terveyskeskuksessa. Aistin, että ukki ilahtui, kun tulin huoneeseen. Mutta ei sen ikäinen voinut enää mennä ukin syliin. Tai edes halata häntä, se olisi ollut akkamaisuuden osoitus.

Olin jo pitkälle yli kahdenkymmenen ja Helsingissä töissä, kun kävin joululomalla Suomussalmella. Muut lähtivät aattona hautausmaalle, me jäimme isän kanssa kaksin kotiin. Isä tarjosi minulle alkoholia ja oli juonut vähän itsekin. Hän tarttui minua olkapäästä ja sanoi: ”Ois pitäny olla erilainen sinnuuhi kohtaan.” En olisi kuuna päivänä uskonut, että sellaista voisi tapahtua. Vaikka alkoholikemialla oli jotain tekemistä tilanteen kanssa, se oli minun mielestäni anteeksipyyntö ja sillä oli minulle suuri merkitys. Tuli helmiä silmiin. Toista kertaa mitään vastaavaa ei tapahtunut, ja isä on nyt kuollut. Olen paperilla äidin lähin lähiomainen, mutta emme ole juuri missään tekemisissä. Olen antanut anteeksi siten, etten mieti ja märehdi vanhoja asioita.

Mietin usein sitä, miksi minä ja sisarukseni kaikesta huolimatta osaamme olla ihmisiksi. En tiedä, ehkä olen oppinut, miten ei ainakaan kannata tehdä. Minulla ei ole omia lapsia, mutta viihdyn lasten seurassa ja lapset tykkäävät minusta. Halaan paljon ja mielelläni.”

”Kosketuksen hetkellinen väheneminen ei ole niin merkittävää”

Matias on päässyt kokemaan lapsehoidon fyysisyyden sekä isänä että isäpuolena.

Matias Haakana, 33, oopperalaulaja, naimisissa ja 2-vuotiaan pojan isä

”Hetkeä aiemmin huoneessa oli ollut kauhea hässäkkä ja yhteensä varmaan kymmenen kätilöä ja lääkäriä. Ja yhtäkkiä he kaikki olivat pölähtäneet pois. Jäljelle jäimme minä ja vastasyntynyt esikoispoikani, joka oli juuri ja juuri talouspaperirullan kokoinen. Olin saanut nopeasti ohjeet pitää vauvaa paitani alla ihoa vasten ja antaa minimaalisesta yskänlääkekiposta hänelle maitoa, kun vaimoni kärrättiin kiireelliseen istukan irrotusoperaatioon. Synnytys oli ollut jännittävä, sillä vauvan sydänäänet olivat sahanneet ylös alas. Ja sitten huoneeseen laskeutui absurdilta tuntunut rauha ja hiljaisuus. Katselimme vauvan kanssa toisiamme. Lapsi sai toivottavasti ihokontaktista lämpimiä ensimuistoja.

Lapsuudenkodissamme olimme pikkuveljeni kanssa hyvissä käsissä. Ehkä äiti siihen aikaan oli hoivaavampi osapuoli. Isän kädet olivat hassuttelevat. Muistan hänen hypyttäneen minua ja painineen kanssani. Ja kun oli aika herätä, hän tuli laulamaan omaa herätyslauluaan ja pyörittelemään minua jalkeille kuin pullataikinaa.”

Pientä lasta koskettaa ja hoivaa jatkuvasti

”Kun tapasin vaimoni kymmenen vuotta sitten, hänellä oli jo kolmevuotias poika, joka vietti kanssamme joka toisen viikon. Minusta tuli hänelle Matias-setä, joka ei halunnut missään nimessä astua biologisen isän varpaille. Mutta saman fyysisyyden kyllä pääsin kokemaan. Muistan eräänkin kerran, kun olimme menossa Linnanmäelle ja minä kannoin vimmatulla tavalla uhmassa reuhtovaa lasta olkapäälläni.

Pientä lasta koskettaa, hoivaa, pesee jatkuvasti. Vaimoni ja minun yhteinen lapsi on nyt kaksivuotias. On totta, että parisuhteen alun intohimon ja symbioosin jälkeen aikuisten välinen kosketus vähenee vauvan synnyttyä. Se on aivan luonnollista ja varmaan tuhanteen kertaan todettu asia. Kahdenkeskistä aikaa on vähemmän, ja toisinaan lapsi jopa nukkuu vanhempiensa välissä. Mutta tavallaan se on ihan hyväksyttävä asia. Lapsuus ei kestä kauan, ja lapsen ensimmäiset vuodet ovat arvokkaita. Kosketuksen hetkellinen väheneminen ei ole niin merkittävää. Parisuhde pysyy elossa pikkulapsivaiheen ja muiden stressaavien jaksojen yli sitä varmemmin, mitä enemmän pariskunnan elämässä on yhdistäviä asioita. Seksin lisäksi läheisyys on tärkeää. Ismo Alangon Ekstaasiin-kappale on yksi kiteytymä läheisyydestä: ”lämmin iho vasten toista, liikkumatta, vuosisata vuosisadan jälkeen tietää sen”.”

Jos ei ole sinut itsensä kanssa, ei voi koskettaa muita taiteellaan

”Kun olin lapsi, isäni kiinnostui vyöhyketerapiasta ja vei minut kerran kokeilemaan sitä. Olen myöhemmin tutkinut vyöhyketerapiakarttoja ja opetellut antamaan hoitoja kavereille ja kollegoille. Ja jouluvyöhyketerapiahoidot perheelle ovat jo perinne. On mielenkiintoista, kuinka käsiin ja jalkoihin päättyviä hermoratoja hieromalla voi paikantaa ja rentouttaa kehon ongelmapaikkoja.”

Olen oopperalaulaja ja uskon, että alallamme kosketellaan keskimääräistä enemmän. Se alkaa jo opinnoista. Jos ei ole sinut itsensä ja kehonsa kanssa, ei voi koskettaa muita taiteellaan. Teimme viime keväänä Kansallisoopperaan Kaija Saariahon teosta Only the Sound Remains jenkkiohjaaja Peter Sellarsin ohjauksessa. Peterillä oli epäsuomalainen tapa käydä halaamassa koko työryhmä läpi harjoitusten aluksi. Tekee hyvää, kun lähestytään asioita positiivisen kautta.”

X