Sailan, 48, syömishäiriön taustalta löytyi vaativa persoonallisuushäiriö: ”Ajattelin jo lapsena, etten kelpaa”
Saila Hurme turrutti tunteitaan ruoalla jo alakouluikäisenä. Syömishäiriö johti toipumisen tielle vasta vuosikymmeniä myöhemmin, kun Saila havahtui pelottaviin oireisiin.
Saila saa paljon iloa Syömishäiriöliiton vapaaehtoistyöstä. Se motivoi myös hänen omaa toipumistaan; sairaana hän ei voisi tukea muita.
Saila Hurme turrutti tunteitaan ruoalla jo alakouluikäisenä. Syömishäiriö johti toipumisen tielle vasta vuosikymmeniä myöhemmin, kun Saila havahtui pelottaviin oireisiin.
Keittiönkaapeista ja pakastimesta kaikki mitä irti lähti. Omat ja pikkuveljen karkkivarastot. Veljen säästöpossusta varastetuilla kolikoilla kaupasta lisää herkkuja.
Saila Hurme, 48, muistaa oireilleensa ahmimalla alakouluikäisestä asti. Hallitsematon syöminen toi hetken helpotuksen ahdistukseen, jota Saila on kantanut mukanaan aina.
– Ajattelin jo lapsena, että en kelpaa. Että olen jotenkin vääränlainen. Jälkikäteen olen ymmärtänyt olleeni masentunut jo 13-vuotiaana.
Kelpaamattomuuden kokemus ei näkynyt ulospäin. Saila oli hyvä oppilas.
– Sain helposti hyviä arvosanoja. Kun näin, miten muut kamppailivat kokeiden kanssa, aloin ajatella, ettei menestys ilman työtä ollut ansaittua.
Myös opettajat vaativat kympin tytöltä paljon. Saila otti pärjääjän roolin. Hän kahmi lukiossa valtavat määrät kursseja, abivuonna koulua oli yli 40 tuntia viikossa. Samaan aikaan hän otti lisää vastuuta jalkapallo- ja partioharrastuksissaan.
– Pahimmillaan minulla oli futistreenit viisi kertaa viikossa, minkä lisäksi valmensin kolmesti viikossa ja vedin paria partioryhmää.
Suorittaminen paikkasi riittämättömyyden tunnetta, mutta vei voimat. Stressiä lieventääkseen Saila alkoi kontrolloida syömistään. Syömishäiriö oli välillä ahmimista ja oksentamista, toisinaan Saila jätti syömisen kokonaan.
– Laihduttaminen ei liittynyt siihen, että olisin halunnut näyttää paremmalta. Se oli keino tyynnyttää ikäviä tunteita ja hallita edes jotain asiaa elämässäni.
Abivuoden jouluna Saila huomasi hiustensa jäävän harjaan.
– Silloin jouduin myöntämään, että nyt on vähän rankkaa. Se oli ensimmäinen burnoutini.
Näin saat käyttöösi kaikki upeat edut
Annan tilaaja pääsee käsiksi kaikkiin klubietuihin.
Tainan kommentti voisi olla omani. Olen 47-vuotias ja sairastanut bulimiaa 30 vuotta. Tätä edelsi sairaalahoitoa vaativa kahden vuoden anoreksiajako. En itsekään käsitä miten tämä on edes mahdollista, mutta tosiaan lukuisista yrityksistä huolimatta apua on hirvittävän vaikea saada, jos kykenet kuitenkin toimimaan yhteiskunnassa normaalisti, käymään töissä yms. Nyt on minullakin tullut raja vastaan, ja tuntuu etten enää jaksa sairauden kanssa. Voimat on loppu, henkisesti ja fyysisesti.
Kyllä tuo Saila Hurmeen elämäntarina on niin tutunoloinen ja olen paljolti elänyt samalla tavallapitkään persoonallisuushäiriöisenä. Lapsena olin näkymätön, koska ei ollut soveliasta herättää huomiota kotona ja varsinkin isä oli kylmä ja tunteeton, eikä mitään normaalia vanhemmuus suhdetta syntynyt koskaan. Ahdistustahan ei itse lapsena ymmärtänyt ja mielihyvää toi salassa ahmiminen, kun ruokailutilanteessa oli isä pöydän päässä, siinä ei mitään puhuttu, eikä hän kyllä puhunutkaan koskaan meille. Ilmeistä piti tunnelmat tunnistaa. Lapsuuden vammoja nämä ahdistukset ovat ja siksi on ihanaa nähdä rakastavia lastensa elämässä aidosti läsnäolevia vanhempia.Aina ihana, kun pojasta tai tytöstä polvi paranee.
Tunnistan saman tunneilmaston ja käyttäytymistavan. Bulimia on ollut osa elämääni niin kauan kuin muistan. Samoin se tunne, että en kelpaa.
Uskomattoman vaikea on saada aikuisena apua mistään. Kun hoidat hommasi, ei ketään kiinnosta kuinka rikki olet. Olen puhunut asiasta työterveydessä ja terveysasemalla. Nyt käyn omalla kustannuksella 70e/ kerta Rosen terapiassa. En vaan jaksa enää yksin. Täytän kohta 50 vuotta ja syöminen ja lihomisen pelko ovat piinanneet minua lapsesta saakka.
Tainan kommentti voisi olla omani. Olen 47-vuotias ja sairastanut bulimiaa 30 vuotta. Tätä edelsi sairaalahoitoa vaativa kahden vuoden anoreksiajako. En itsekään käsitä miten tämä on edes mahdollista, mutta tosiaan lukuisista yrityksistä huolimatta apua on hirvittävän vaikea saada, jos kykenet kuitenkin toimimaan yhteiskunnassa normaalisti, käymään töissä yms. Nyt on minullakin tullut raja vastaan, ja tuntuu etten enää jaksa sairauden kanssa. Voimat on loppu, henkisesti ja fyysisesti.
Kommentit
Tainan kommentti voisi olla omani. Olen 47-vuotias ja sairastanut bulimiaa 30 vuotta. Tätä edelsi sairaalahoitoa vaativa kahden vuoden anoreksiajako. En itsekään käsitä miten tämä on edes mahdollista, mutta tosiaan lukuisista yrityksistä huolimatta apua on hirvittävän vaikea saada, jos kykenet kuitenkin toimimaan yhteiskunnassa normaalisti, käymään töissä yms. Nyt on minullakin tullut raja vastaan, ja tuntuu etten enää jaksa sairauden kanssa. Voimat on loppu, henkisesti ja fyysisesti.
Kommentit
Kyllä tuo Saila Hurmeen elämäntarina on niin tutunoloinen ja olen paljolti elänyt samalla tavallapitkään persoonallisuushäiriöisenä. Lapsena olin näkymätön, koska ei ollut soveliasta herättää huomiota kotona ja varsinkin isä oli kylmä ja tunteeton, eikä mitään normaalia vanhemmuus suhdetta syntynyt koskaan. Ahdistustahan ei itse lapsena ymmärtänyt ja mielihyvää toi salassa ahmiminen, kun ruokailutilanteessa oli isä pöydän päässä, siinä ei mitään puhuttu, eikä hän kyllä puhunutkaan koskaan meille. Ilmeistä piti tunnelmat tunnistaa. Lapsuuden vammoja nämä ahdistukset ovat ja siksi on ihanaa nähdä rakastavia lastensa elämässä aidosti läsnäolevia vanhempia.Aina ihana, kun pojasta tai tytöstä polvi paranee.
Tunnistan saman tunneilmaston ja käyttäytymistavan. Bulimia on ollut osa elämääni niin kauan kuin muistan. Samoin se tunne, että en kelpaa.
Uskomattoman vaikea on saada aikuisena apua mistään. Kun hoidat hommasi, ei ketään kiinnosta kuinka rikki olet. Olen puhunut asiasta työterveydessä ja terveysasemalla. Nyt käyn omalla kustannuksella 70e/ kerta Rosen terapiassa. En vaan jaksa enää yksin. Täytän kohta 50 vuotta ja syöminen ja lihomisen pelko ovat piinanneet minua lapsesta saakka.
Tainan kommentti voisi olla omani. Olen 47-vuotias ja sairastanut bulimiaa 30 vuotta. Tätä edelsi sairaalahoitoa vaativa kahden vuoden anoreksiajako. En itsekään käsitä miten tämä on edes mahdollista, mutta tosiaan lukuisista yrityksistä huolimatta apua on hirvittävän vaikea saada, jos kykenet kuitenkin toimimaan yhteiskunnassa normaalisti, käymään töissä yms. Nyt on minullakin tullut raja vastaan, ja tuntuu etten enää jaksa sairauden kanssa. Voimat on loppu, henkisesti ja fyysisesti.
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous