Julkkikset

Äidin alkoholismi ja varhainen kuolema jättivät jälkensä muusikko Samuli Laihoon: ”Jotkut käyvät terapiassa, minä kirjoitin kirjan”

Omaelämäkerrallisen kirjan kirjoittaminen auttoi muusikko Samuli Laihoa ymmärtämään äitiään, hyväksymään omat kipuilut ja löytämään rauhan. Nyt Samuli kokee olevansa riittävä.

Teksti:
Tiina Suomalainen
Kuvat:
Jonne Räsänen

Samuli Laiho on luopunut alkoholista, valkoisesta sokerista ja kahvista. Hän haluaa pitää huolta hyvinvoinnistaan.

Omaelämäkerrallisen kirjan kirjoittaminen auttoi muusikko Samuli Laihoa ymmärtämään äitiään, hyväksymään omat kipuilut ja löytämään rauhan. Nyt Samuli kokee olevansa riittävä.

Kylpyvaahto oli hattaranpehmeää ja vesi lempeää kuin linnunmaito. Kuusivuotiasta Samulia hymyilytti. Hän rakasti näitä yhteisiä kylpyhetkiä äidin kanssa. Äiti oli leikkisällä tuulella ja laittoi kasettimankasta soimaan hassun laulun: Tule kanssani kylpyyn, tahdon samaan ammeeseen…

Oli muitakin hyviä hetkiä. Se, miten äiti pörrötti hänen tukkaansa, otti syliin ja lohdutti, silitti herkänkarheilla käsillään.

Mutta oli myös äidin horjuva askel, sumea katse ja sammaltava puhe. Isän ja äidin raivoisat riidat ja hyytävä hiljaisuus.

Kun vanhemmat erosivat Samulin ollessa 12-vuotias, Samuli muutti äitinsä Eevan kanssa pieneen hämärään kaksioon Helsingin Kontulaan. Isä, näyttelijä Pekka Laiho, katosi heidän elämästään. Alkoholismi kiristi otetta Samulin äidistä. Noilta vuosilta on yksi muisto ylitse muiden:

Äiti istuu keittiönpöydän ääressä. Pöytää peittää vahakangas, ikkunassa roikkuvat haaleankeltaiset verhot. Äidillä on edessään kahvikuppi, jossa on olutta, ja Barclay-aski. Hän juo ja tupakoi hiljaa. Hänen olemuksensa on lannistunut ja iloton.

Samulista tuntui kuin äidin ja kodin synkkyys olisi vetänyt häntä mukanaan. Hän päätti, että tämän laivan mukana hän ei uppoa.

Samuli Laihon omaelämäkerrallinen romaani julkaistiin huhtikuussa

Parin viime vuoden ajan Samuli Laiho on palannut tiuhaan lapsuus- ja nuoruusmuistoihinsa. Matkalle menneisyyteen hänet on vienyt kirjoittaminen. Omaelämäkerrallinen romaani julkaistiin huhtikuussa.

Samuli oli käsitellyt traumaattista nuoruuttaan jo aiemmin jonkin verran. Viidenkympin rajapyykin lähestyessä ja omien lasten kasvaessa hänestä alkoi tuntua, että oli vihdoin aika tutkia menneisyys perin pohjin. Selvittää omien tyhjyyden ja irrallisuuden tunteiden, riittämättömyyden ja itseinhon taustat.

Myös Samulin hyvä ystävä, näyttelijä Ville Virtanen, kannusti häntä kirjoittamaan omaelämäkerrallisen selviytymistarinan.

Samulia kuitenkin arvelutti.

– Kustantajien postilaatikot ovat jo pullollaan knausgårdeja. Minä en halunnut enää uhriutua.

Lopulta hän kuitenkin rohkaistui.

– Oli jännää heittäytyä omaan menneisyyteensä ja alkaa tutkia sitä. Tuntui kuin olisin avannut pieniä luukkuja ja kurkistanut sisään. Muistoja alkoi tulla yhä enemmän. Koskaan ei voi täysin tietää, ovatko ne muistoja, unikuvia vai valokuvien heijastumia – mutta siitä huolimatta ne ovat kaikki yhtä totta.

”Äiti oli samaan aikaan voimakastahtoinen ja hauras”

Samulin äiti oli tanssija, mutta avioeron jälkeen hän elätti itsensä ja poikansa rakennus- ja telakkasiivoojana.

Samuli kuvailee äitiään pieneksi, kauniiksi ja herkkäpiirteiseksi naiseksi. Rajujen veljesten joukossa kasvaneena hänellä oli myös ronski huumorintaju.

– Äiti oli samaan aikaan voimakastahtoinen ja hauras. Suhteessa alkoholismiinsa hän oli täysin kädetön ja avuton. Hän oli kuin pässi, joka juurruttaa sorkkansa maahan ja sanoo, että minähän en apua tarvitse.

Kotiin tullessaan Samulia odotti aina sama lannistava näky, äiti juomassa ja tupakoimassa keittiössä. Oli muutakin: äidin hätääntyneet huudot öisin, vanhan viinan haju ja oksentamisen äänet aamuisin. Samulia säälitti ja ällötti. Hän huusi ja raivosi, kaatoi äidin oluita lavuaa­riin ja maanitteli tätä hoitoon.

Samuli Laiho
Samuli on kiitollinen kaikista niistä mahdollisuuksista, joita hänelle on annettu musiikin, teatterin ja kirjallisuuden parissa.

Äidin juominen ja heidän köyhyytensä oli häpeä, josta Samuli vaikeni kodin ulkopuolella.

– Vihasin sitä kaikkea. Kapinoin sitä vastaan, ettei ollut rahaa eikä uusia vaatteita. Oireilin äidin juomista monin tavoin. Löysin itsekin alkoholista lohdun jo varhain. Uhosin, uhittelin ja uhkasin satuttaa itseäni. Kiipesin korkealla ja stumppailin tupakoita kädensyrjään. Nykyäänhän lapsi huostaanotettaisiin tuollaisessa tilanteessa, mutta yhteiskunta oli silloin erilainen.

Samuli kysyy, mitä 12-vuotias, tai 16-vuo­tias, voi tehdä, jos äiti juo? Ei hänellä ollut ketään, kenelle puhua tai keneltä pyytää apua.

– Viha ja uho olivat minun selviytymiskeinoni.

Oli vielä yksi selviytymiskeino – musiikki. Kun äiti sihautti auki uuden olutpullon, Samuli sulkeutui huoneeseensa ja harjoitteli kitaransoittoa sormenpäät verillä.

– Luojan kiitos minulla oli musiikki ja unelmat rocktähteydestä. En tiedä, mitä minulle olisi tapahtunut ilman niitä. Ne olivat pääsylippuni ulos siitä kurjuudesta.

Samuli on pohtinut, jättikö hän äidin yksin hädän hetkellä

Humalaisen harittava katse ja typertynyt hymy. Ohuet ja hapertuneet hiukset, jotka äiti oli kammannut siistille jakaukselle. Nämä Samuli muistaa viimeisestä tapaamisestaan äitinsä kanssa. Samuli oli jo muuttanut pois, mutta hän oli tullut hakemaan joitakin tavaroitaan äidin luota. Hänen bändinsä Hearthill oli menestyksensä kukkuloilla. Samuli oli vihdoin päässyt ”vankilastaan”.

Ovella äiti ja poika vielä halasivat.

– Äidin halaus oli lämmin ja hauras. Yritin irrottautua, mutta hän ei päästänytkään minua. Se oli sellainen pienen ihmisen takertuminen.

”Äidin halaus oli lämmin ja hauras. Yritin irrottautua, mutta hän ei päästänytkään minua. Se oli sellainen pienen ihmisen takertuminen.”

Muutaman kuukauden kuluttua Samuli sai puhelinsoiton. Hänen äitinsä oli menehtynyt äkillisesti alkoholin aiheuttamaan sairauteen. Äiti oli kuollessaan 43-vuotias, Samuli oli silloin 21.

Jälkeenpäin Samuli on pohtinut, jättikö hän äidin yksin hädän hetkellä. Vastaus on ei.

– Minun oli jatkettava matkaa. Minulla ei riittänyt voimia muuhun.

Äidin kuoltua Samuli jättäytyi pois Hearthillistä ajatuksenaan luoda soolouraa, mutta hän ei kyennytkään mihinkään.

– Kaikki ympärilläni mureni. En pystynyt huolehtimaan itsestäni enkä raha-asioistani. Vuokrarästejä kertyi, sähköt katkaistiin. Pakenin tilannetta kapakoihin ja tapoin aikaa kaupungilla kiertelemällä antikvariaateissa ja soitinliikkeissä.

Kerran kirjakaupassa Samulin käteen osui pieni kirja nimeltä Päivä kerrallaan, Nalle Puh. Samuli selasi kirjaa ja sai siitä kipinän. Hän teki täyskäännöksen, meni vertaisryhmään ja raitistui.

Seurasi rauhallisia vuosia, joiden aikana syntyivät Samulin suuret hitit: Samuli Edelmanin esittämä Kaikki tahtoo ja Sakari Kuosmasen esittämä Pieni sydän. Samuli aloitti myös musiikkiopinnot teatterikorkeakoulussa.

Muutamassa vuodessa tapahtui valtavasti. Samuli meni hurjaa vauhtia alas ja sitten hurjaa vauhtia ylös. Raittiutta kesti parisen vuotta, kunnes tulivat uudet bändikuviot.

– Taiteilijaelämäni on ollut sellaista. En ole kestänyt menestystä, mutta en ole sietänyt tasaistakaan meininkiä.

Suurimmat kipuilut Samuli kävi läpi ennen lastensa syntymää

Marian ja Samulin välillä oli alusta asti vahvaa vetovoimaa. Samuli rakastui Marian rehellisyyteen ja suurisydämisyyteen. Heitä yhdisti musiikki, myös Maria on muusikko.

– Kun Maria ja minä aloimme seurustella, minulla oli jo pyrkimys kohtuullisempaan elämään. Meditoin ja joogasin. Muutimme pian­ yhdessä maalle. Se oli ihan pähkähullua, mutta se onnistui.

Lapset syntyivät vuosina 2007 ja 2009. Vuonna 2011 Maria ja Samuli menivät naimisiin. Sitoutuminen ei pelottanut Samulia, vaan tuntui luontevalta.

– Siunaus oli se, että olin jo käynyt läpi suurimmat kipuiluni, kun lapsemme syntyivät. Olin liki nelikymppinen tullessani isäksi. Siinä vaiheessa tapahtui kasvaminen omasta itsestä huolehtivasta miehestä muiden elämästä huolehtivaksi isäksi. Se kasvu on väistämätöntä – tai sitten sitä pakenee. Meilläkin on ollut haasteemme, mutta luojan kiitos perheeni on säilynyt eheänä.

Vaikka Samuli ei ollut saanut minkäänlaisia eväitä isyyteen, on hän löytänyt oman tapansa olla isä. Hän miettii, että on itse asiassa aika vapauttavaa, kun on saanut luoda omat traditionsa ja periaatteensa. Samuli kuvailee olevansa vähän höhlä isä, joka tanssahtelee kaduilla. Mutta toisaalta hän osaa olla myös tiukka.

– Sellainen sopiva balanssi pelleä ja poliisia.

Perhe on Samulin joustinpatja, joka auttaa ponnistamaan ja pehmentää iskut.

– Rikkinäisessä perheessä kasvaneelle ihmiselle on suunnattoman tärkeää, että on saanut eheän perheen. Osaan arvostaa tätä, koska tiedän, mitä se on, jos sellaista ei ole. Viihdyn valtavan hyvin kotona perheen kanssa.

Samulin ahdistukset ovat hellittäneet

Pitkään Samulin työmatkat olivat sellaisia, että hänen oli turrutettava ahdistustaan alkoholilla. Yksinäiset hotellihuoneet vahvistivat tyhjyydentunteita. Kun perheen turvaverkko oli poissa, mieli alkoi kehitellä katastrofi­ajatuksia.

Vuosi sitten hän huomasi, että hotelliyö ei enää aiheuttanutkaan hajoamisen pelkoa. Mitä oikein tapahtui?

– Se on mielenkiintoinen kysymys. Minusta oli kadonnut eristäytyneisyyden tunne, ja pelot olivat lieventyneet. Ehkä yksinäisyys hotellihuoneessa nosti aiemmin esiin niitä asioita, joita olin yrittänyt vaimentaa. Kirjoittaessani omaa tarinaani läpivalaisin mieleni huoneita ja kohtasin pimeimmätkin nurkat. Nyt olen sinut niiden asioiden kanssa. Jotkut käyvät kymmenen vuotta terapiassa, minä kirjoitin kirjan.

Samuli Laiho
Ahdistukset ovat hellittäneet. Samuli sanoo, että freelance-taiteilijan ajoittainen taloudellinen tiukkuuskaan ei suista häntä enää raiteiltaan.

Samuli pohtii, että tyhjyydentunne on kaksio, jossa hän joutui käymään taistelua alkoholisoituneen äitinsä kanssa.

– Kaikki itsetunto-ongelmani ja irrallisuuden tunteeni ovat seurausta toimintahäiriöisessä perheessä kasvamisesta. Eivät ne asiat koskaan häviä, mutta niiden kanssa oppii elämään. Se on kuin marakatti tuossa olkapäällä. Enää se ei terrorisoi vaan siitä on tullut jopa kaveri.

”Kaikki itsetunto-ongelmani ja irrallisuuden tunteeni ovat seurausta toiminta­häiriöisessä perheessä kasvamisesta.”

Kirjoitusprosessin aikana Samuli lopetti myös alkoholinkäytön. Sekin on auttanut rauhoittamaan mieltä.

– Oivallus oli loppujen lopuksi yksinkertainen: miksi leikittelisin sellaisella asialla, joka on tuhonnut elämästäni niin paljon? En aio ruveta miksikään raittiuden apostoliksi. Mutta nyt on hyvä näin.

Tapahtui vielä yksi oivallus. Aiemmin Samuli oli ajatellut, että on hankittava jotain ulkoista – menestystä, mainetta, materiaa – jotta hän ja perhe voisivat olla onnellisia.

– Minun on pitänyt kulkea pitkä matka ymmärtääkseni, että ei ole mitään aineellista saavutettavaa, mikä tekisi minusta täydemmän. Tärkeintä on olla läsnä perheelle. Sellaisina hetkinä, kun lapset kipuavat kainalooni tai kun vaimo taputtelee puuteria kasvoilleni, kun olen menossa Anna-lehden haastatteluun, koen, että olen hyväksytty ja että riitän.

Kirjoittaminen auttoi hahmottamaan yhteistä trage­diaa

Muutama vuosi sitten Samulin alkaessa kirjoittaa kirjaansa hän havahtui siihen, että hänen äitinsä suku oli hänelle täysin tuntematon. Alkoholi oli vienyt äidin veljiä ennenaikaisesti. Ainut side sukuun oli ollut Samulin mummo, joka hänkin oli kuollut vuosia sitten.

Samuli ryhtyi penkomaan vanhoja valokuvia ja tekemään hakuja internetissä. Lopulta löytyi yksi nimi ja osoite Ruotsissa. Sen täytyi olla Samulin täti, äidin isosisko.

Samuli kirjoitti kirjeen löytämäänsä osoitteeseen, kertoi, kuka oli ja toivoi, että kirje löytäisi oikean henkilön. Pian hän sai puhelinsoiton tädiltään. Täti kiitti kirjeestä ja sanoi, että hän tulisi mielellään Suomeen tapaamaan Samulia ja tämän perhettä.

– Keskustelut tädin kanssa avasivat kurkistusluukun äitini lapsuuteen Tampereella. Helppoa heidän elämänsä ei ollut. Isä hylkäsi perheen, ja mummoni, Karjalan evakko, kasvatti lapsikatrastaan yksinhuoltajana.

Kirjan kirjoittaminen auttoi Samulia hahmottamaan äitinsä luonteenpiirteitä ja traumoja, mutta myös heidän yhteistä trage­diaansa.

Samulilla on tallessa vanha polaroid-valokuva, jonka hän on ottanut äidistään. Äiti oli ollut juomatta vajaan viikon ja yllättäen pyytänyt Samulia mukanaan kävelylle. Kuvassa äiti siirtää hiuksia syrjään kasvojen edestä, katsoo kameraan ja hymyilee.

– Ehkä äiti halusi minun muistavan hänet juuri sellaisena kuin hän tuolla hetkellä oli. Minä muistan hänet herkkänä, kilttinä ja hyväntahtoisena ihmisenä, jonka voimat eivät kantaneet elämän haasteiden edessä.

Juttu on julkaistu Annassa 13/2020.

X