Julkkikset

Äidin kuolema sai Riikka Suomisen muuttamaan takaisin isänsä Ilkan luokse – kolmen sukupolven huushollissa päivä käynnistyy jo aamuyöllä

Riikka Suominen muutti perheineen lapsuudenkotiinsa, kun isä Ilkka Suominen jäi leskeksi kaksi vuotta sitten. Kolmen sukupolven yhteisasumisesta ovat hyötyneet kaikki osapuolet.
13.1.2018 Teksti: Tyyne Pennanen Kuvat: Paula Kukkonen/Otavamedia, OM-arkisto ja Riikka Suomisen kotialbumi

Vähän yli kaksi vuotta sitten Riikka Suominen heräsi öisin raitiovaunun ääneen. Hän nukkui Helsingin Kampissa sijaitsevassa lapsuudenkodissaan, jonne hän oli tullut saattohoitamaan äitiään Riitta Suomista. Kodin äänet olivat tuttuja: seinäkello löi tasatunnein, välillä viemärit kohisivat ja joskus ulkoa kantautui kolahdus, kun auto ajoi katuviemärin luukun yli. Mutta lähellä kulkeva raitiovaunulinja oli uusi, eikä hän ollut vielä tottunut vaunujen kolinaan.

Öisin oli aikaa ajatella. Mitenköhän isä pärjäisi yksinään äidin kuoleman jälkeen? Ilkka Suominen oli vaimoaan kahdeksan vuotta vanhempi ja tuskin oli koskaan ajatellut jäävänsä leskeksi. Isä tarvitsisi apua arkisissa asioissa, mutta Riikan perheen koti oli kaupungin toisella puolella Metsälässä. Arjen pyörittäminen voisi olla aika vaikeaa. Entä jos hän muuttaisi päiväkoti-ikäisen poikansa ja miehensä Timon kanssa asumaan isän luokse sitten, kun äitiä ei enää olisi?

Myöhemmin Riikka puhui ajatuksesta äidilleen. Äidin mielestä se oli hyvä idea.

Ilkka ja puolisonsa Riitta vuonna 2002. He olivat kokoomusvaikuttajia, jotka tapasivat toisensa työn merkeissä.

”Isä voi siitä katsella kuolleita eläimiään”

Joulukuussa 2017 Riikka kattaa saman asunnon ruokapöytään teetä ja täytettyjä croissantteja. Äiti menehtyi syöpään kaksi vuotta sitten täällä kotonaan, ja siitä lähtien Riikan perhe on asunut Ilkan kanssa melkein yhtä soittoa.

Asunnossa on vanhoja perintöhuonekaluja, 1900-luvun kuvataidetta, hyllyillä on posliinivaaseja ja simpukoita. Työhuoneesta kurkistaa karhuntalja muistona isän metsästysretkeltä Kuolasta Venäjältä. Ruokasalissa on sikaripöytä.

Ihan ensimmäiseksi ei tule mieleen lapsiperheen saati vihreän naisen koti. Riikka on Vihreä Lanka -lehden päätoimittaja, joka on teini-ikäisestä lähtien ollut kiinnostunut ympäristöasioista. Ennen nykyistä työtään hän perusti ekologisen lifestylelehti Huilin.

Ilkka aloitti aikanaan uransa suvun omistamassa mikrokuitukankaita valmistavassa Suominen-yrityksessä mutta siirtyi politiikkaan 1970-luvulla. Hänestä tuli kokoomuksen kansanedustaja ja puolueen historian pisimpään palvellut puoluejohtaja, joka työskenteli myös ministerinä ja eduskunnan puhemiehenä. Riitta-vaimo puolestaan oli kokoomuksen kaupunginvaltuutettu.

Tytär kulkee vanhempiensa jalanjäljissä tai oikeastaan niiden vieressä. Edellisissä kuntavaaleissa Riikka lähti ensimmäistä kertaa mukaan politiikkaan ja asettui vihreiden ehdokkaaksi mutta ei päässyt läpi.

Nyt eteisestä kuuluu kolinaa. Ilkka Suominen tervehtii kohteliaasti ja asettelee harmaan puvuntakin tuolin selkänojalle. Hänellä on oma paikkansa pöydän päässä.

– Koska isä voi siitä katsella kuolleita eläimiään, Riikka murjaisee.

Ruokahuoneen oviaukon yläpuolella on tosiaan rivistö eläinten kalloja: muun muassa hirvi, peura, mufloni ja kauris.

– Riitta kutsui tuota hautausmaaksi. Sain luvan ripustaa seinälle vain yhden jokaisesta spesimenistä, jota olen metsästänyt. Yksi sai olla, ei yhtään enempää, Ilkka täsmentää.

Äidin kuoleman jälkeen Riikan perhe asui aluksi vuorotellen täällä ja omassa kodissaan. Tuntui kuitenkin epäekologiselta pitää kotia niin paljon tyhjillään, joten he päättivät antaa sen vuokralle.

– Yhteisellä sopimuksella ja minun iloitessani he muuttivat kokonaan tänne vuosi Riitan kuoleman jälkeen, Ilkka sanoo silminnähden tyytyväisenä.

Riikka ja Ilkka lomamatkalla Kreetalla 1984.

”Tämä on läheistä, mutta ei ahdistavaa”

Kolmen sukupolven huushollissa päivä käynnistyy jo aamuyöllä. Koska Ilkalla on vaikeuksia nukkua, hän tulee aamuisin neljältä lukemaan Helsingin Sanomia ja juomaan teetä ruokasaliin. Kun muu perhe nousee seitsemältä, hän on palannut jo takaisin nukkumaan. Hän käyttää makuuhuoneenaan asunnon vieressä olevaa yksiötä, joka oli aikoinaan Riikan huone.

– Tämä on läheistä, mutta ei liian läheistä niin, että alkaisi ahdistaa. Hehän ovat päivisin töissä ja päiväkodissa, jolloin koko asunto on minulla, Ilkka sanoo ja lisää:

– Joskus toki mietin, että mitähän Timo ajattelee, kun asuu puolisonsa lapsuudenkodissa appensa kanssa. Olen yrittänyt lempeästi sanoa, että tämä on hänenkin kotinsa. Mutta kyllä me hiljaiset satakuntalaiset tulemme hyvin toimeen.

Päivällä, kun muut ovat poissa, Ilkka lukee työhuoneessaan.

Iltapäivällä Ilkka käy poikansa, Riikan velipuolen, kanssa Stockmannin ruokaosastolla ”ostamassa sen, mitä taloon tarvitaan”. Kuudelta kokoonnutaan syömään yhdessä, usein noutoruokaa, sillä kiireiden takia arkikokkaamiseen ei ole aikaa. Eikä niin kauheasti intohimoakaan. Vaikka Riitta Suominen tunnettiin hyvänä kokkina, joka kirjoitti pari ruokakirjaakin, tytär ei ole yhtä innostunut ruoanlaitosta.

– Kokkaustaidot eivät valitettavasti ole geneettisiä. Äidin jäljiltä pakastin oli täynnä ruokaa, jota riitti pitkään. Äidin hilloja ja sieniä syömme yhä.

Onneksi pakastimessa on isän suhteilla hankittua riistaa. Ilkka metsästi 55 vuoden ajan mutta lopetti rakkaan harrastuksensa kaksi vuotta sitten, koska hänen on vaikea kävellä. Kipinäkin sammui.

– Kuulun kuitenkin edelleen niin sanottuun Peuraporukkaan, jonka kautta saan riistaa.

Mutta mitähän mieltä vihreä Riikka on metsästämisestä?

– Olen alkanut syödä täällä taas lihaa, mistä en ole kauhean ylpeä, Riikka myöntää.

– Metsästämiseen liittyy ongelmia, mutta jos kaikki söisivät tehotuotetun lihan sijaan vain riistaa, sehän olisi fantastista.

”Pahin kriisi oli, kun isä vei poikani fudiskamat vahingossa kirpparille”

Riikan vihreys on perua teinivuosilta, jolloin hän luki isältään saamansa Maailman tila -kirjat vuosilta 1991 ja 1992. Sen jälkeen hän väänsi patterit minimilämmölle ja kulki ympäri asuntoa sammuttelemassa valoja.

– Isä pelastautui töihin, mutta äiti valitti, että meillä on kylmä, ja pyysi lopettamaan. 1990-luvun alussa ei vielä puhuttu ympäristöasioista niin kuin nykyään. Vanhemmilleni tuli ihan puun takaa, että tytär alkoi elää keskiaikaa.

– Sellaista se on: teini-ikäisten kanssa tulee aina pientä kahnausta, se liittyy kasvamiseen. Kovimmat yhteenotot taisivat olla äidin ja tyttären välillä, Ilkka sanoo ja lisää vähän myöhemmin:

– Luonnosta huolehtiminen oli minulle ja Riitalle itsestäänselvää, mutta ilmeisesti me olimme siinä vähän liian huolettomia.

Entä nyt, kun isä ja tytär asuvat uudestaan saman katon alla? Riitelevätkö he koskaan?

– Meillä ei ole ollut yhtään riitaa, ääni on korkeintaan joskus noussut. Täällä on niin paljon tilaa, ja minulla on oma nukkumayksiöni, johon voin aina vetäytyä, Ilkka sanoo.

Tytär on hivenen suorapuheisempi.

– Kyllä minulla välillä meinaa hermo mennä. Isä on hirveän paljon siistimpi kuin minä. Hän ei sano mitään, mutta ihmettelen, jos pinnaa ei välillä vähän kiristä.

Ilkka toppuuttelee.

– Riikka liioittelee. Sinähän olet oikeasti ihan siisti. Sitä paitsi minulla on päivällä aikaa korjata pieniä vaurioita ja laittaa keittiötä järjestykseen. Pölyttömyys ei ole niin kauhean tärkeä asia, kyllä seura on tärkeämpää.

– Pahin kriisi oli se, kun siisteysintoinen isä vei poikani fudiskamat vahingossa kirpparille.

– No mutta kun ne olivat siinä nurkassa, jossa aina säilytetään kirpputorille meneviä tavaroita, Ilkka puolustautuu.

Molemmat painottavat sitä, että asumisjärjestely toimii, koska kahdensadan neliön asunnossa on tilaa. Lisäksi he ostavat apua arjen pyörittämiseen: kolmen viikon välein käy siivooja ja pesulapalvelu noutaa ja tuo lakanat.

– Kaikki on mennyt hyvin, mutta välillä olen kaivannut omaa kotia. Yhteisasumisessa on koko ajan otettava toinen huomioon. Tällaista järjestelyä en voisi tehdä kenenkään muun kuin isän kanssa, Riikka sanoo.

Suomisen perhe matkusti junalla Pietariin vuonna 1993.

”Perusarvomme ovat samanlaiset”

Politiikasta isä ja tytär keskustelevat paljon mutta ovat siinäkin aika samoilla linjoilla.

– Nyt kun tyttäreni on julkivihreä, voisi kuvitella, että meille tulisi konflikteja. Perusarvomme ovat kuitenkin hyvin samanlaiset.

– Arvostamme kansainvälisyyttä ja sitä, että heikoimmista on pidettävä huolta. Isällä ei ole kovia oikeistolaisia mielipiteitä, jotka olisivat minulle hankalia.

Riikka ei muista lapsena tai nuorena juurikaan keskustelleensa isänsä kanssa politiikasta.

– No ei, koska hän oli aina töissä. Emme ole koskaan viettäneet niin paljon aikaa yhdessä kuin nyt.

Nuori Riikka oli tottunut isän poissaoloon eikä ikävöinyt häntä.

Ilkkaa sen sijaan kaduttaa. Hän muistaa eräänkin illan, jolloin hän tuli ”jo” kahdeksalta kotiin ja pikku-Riikka kysyi: ”Oletko tämän illan kotona?”.

– Kaikki työssä olevat, varsinkin poliitikot ja liike-elämän ihmiset katuvat myöhemmin sitä, miten paljon tuli mentyä työelämän ehdoilla, kun lapset olivat pieniä. Mutta tästä huolimatta minulla ja Riikalla on aina ollut läheiset välit.

Kolmen sukupolven yhteisasuminen on herättänyt huomiota Ilkan tuttavapiirissä.

– Ovathan aika monet sinun kavereistasi olleet innostuneita ja alkaneet miettiä, voisivatko hekin tehdä samoin. On tässä jokin valo syttynyt ihmisten mielissä. Ja vastikään yksi ystäväni muutti perheineen samaan rappuun äitinsä kanssa, Riikka sanoo.

Loppujen lopuksi muuttaminen saman katon alle ei ole muuttanut juuri mitään. Vain arki on pikkaisen helpompaa, koska Riikka voi jättää lapsen Ilkan kanssa siksi aikaa, kun vie Armi-koiraa ulos tai kipaisee hoitamaan asioita. Ja jos isä tarvitsee apua lampun vaihdossa tai tietokoneen kanssa, sitä on saatavilla heti.

Dramaattisin asia oli tapahtunut jo ennen muuttoa.

– Niin, jos Riitta vielä eläisi, ei Riikka olisi tietenkään muuttanut tänne perheineen. Tämä olisi edelleen minun ja Riitan koti, Ilkka sanoo.

”Äidin kuolema on lähentänyt meitä”

Ruokasalin hyllyn päällä on kehystetty valokuva. Siinä hymyilee vaaleatukkainen nainen, joka on tutunnäköinen lehtien sivuilta. Riitta Suominen edusti usein miehensä rinnalla. Hänen kuolemansa järisytti perhettä.

– Äiti ja isä olivat niin tiivis yksikkö, ja yhtäkkiä äitiä ei enää ollut. Me jäimme jäljelle, ja sillä tavalla äidin kuolema on lähentänyt meitä, Riikka pohtii.

Äiti sairasti vuoden. Kuusi viikkoa ennen hänen kuolemaansa lähipiiri sai kuulla, että mitään ei enää ollut tehtävissä. Silloin Riikka palasi lapsuudenkotiinsa saattohoitamaan äitiään.

– Olimme onnekkaita, että äiti lähti näin. Ehdimme surra yhdessä ja puhua asioista. Äidin suurin murhe oli se, että hän lähtee täältä kesken kaiken pois. Hän mietti, miten minä ja isä pärjäämme, ja kuka huolehtii koirista. Hän oli pahoillaan, että vartun aikuiseksi niin, ettei hän ole näkemässä sitä. Sanoin, että hei, minä olen jo aikuinen.

Menetys kouraisi niin syvältä, että Riikka haki apua terapiasta saattohoitoaikana.

– Minulla oli äiti ja pieni lapsi hoidettavana, en vain voinut seota. Puhuminen oli tosi tärkeää. Puhuin paljon myös ystävilleni.

Äidin menettäminen muutti Riikkaa.

– Olen tajunnut paremmin elämän rajallisuuden ja sen, miten tärkeää on elää omannäköistä elämää ja pitää huolta läheisistään.

Riikka on alkanut pelätä kuolemaa, mutta se on itse asiassa hyvä asia.

– Muut asiat pelottavat vähemmän. Esimerkiksi kaikenlaiset konfliktitilanteet tuntuvat pieniltä kuoleman rinnalla, enkä enää pelkää niitä. On myös helpompi heittäytyä uusiin tilanteisiin, koska ajattelen, että ne eivät ole lopullisia, niitä voi muuttaa.

Ilkka sanoo, että vaimon poismenon jälkeen hänelle on ollut tärkeää elää nykyisyyttä ja ajatella läheisiään.

– Kaipaan kovasti Riittaa. Läheisen kuolemasta on vain päästävä yli ja jatkettava omaa elämäänsä. Yritän toteuttaa Leo-isäni ohjetta: elävien on ajateltava eläviä.

”Nyt tiedän, että isä pärjää ilman meitäkin”

Kumpaakohan vanhemmistaan Riikka enemmän muistuttaa?

– Ehkä isää. Äidillä oli paljon voimakkaita mielipiteitä, isä on konsensushakuisempi ja hillitympi. Arvostan isässä sitä, että hän ei keskity muiden ihmisten huonoihin puoliin vaan panee energiansa tilanteen analysoimiseen ja omaan suoritukseensa. Toisia kohtaan voi olla kiva ja kunnioittava, vaikka olisi heidän kanssaan eri mieltä. Siitä olen yrittänyt ottaa mallia.

Ilkka on samaa mieltä siitä, että he osaavat molemmat hallita tunteitaan.

– Emmekä me ole kauhean puheliaita. Eroammeko me jossain toisistamme?

Riikka miettii hetken.

– Minä olen ehkä seurallisempi.

Ilkka nyökkää.

– Riitalla oli tapana sanoa, että minut on aina vietävä joka paikkaan. Se johtuu ehkä pitkästä poliitikon urastani. Kun olin koko ajan ihmisten kanssa tekemisissä, kaipasin välillä omaa rauhaa.

Vaikka Ilkka luonnehtii itseään epäsosiaaliseksi, ei hän ole kuitenkaan erakoitunut. Päinvastoin.

– Nyt kun olen iäkäs ja ilman Riittaa, on kivaa, että on ystäviä elämän varrelta. He pitävät minut pirteänä ja vilkkaana. Lobbari Harry Mildh sanoi aikoinaan, että hanki ystävät ennen kuin tarvitset heitä.

Vuoden 2018 alussa Riikan perheen koti vapautuu vuokralta. He harkitsevat viettävänsä siellä jatkossa taas enemmän aikaa.

– Aluksi olin isästä huolissani, mutta nyt tiedän, että hän pärjää ihan superhyvin ilman meitäkin. Ja välillä on vain ikävä omaan kotiin, jossa voi olla ihan kanttuvei.

Ilkka itse asiassa kyselee koko ajan, milloin Riikka perheineen lähtee Metsälään. Hän haluaa pitää juhlat.

– Niinistön toisen kauden kunniaksi. Helmikuussa tänne kömpii 75–85-vuotiaita ihmisiä, ja sitten me syömme ja juomme hyvin.

Siitä isä on toki mielissään, että hän tietää tyttären perheineen palaavan pian taas takaisin.

Ilkka Suominen, 78

Työ: Kokoomuksen entinen kansanedustaja ja puheenjohtaja, entinen kauppa- ja teollisuusministeri. Nykyisin eläkkeellä.

Asuu: Helsingissä.

Perhe: Tytär, tyttären- poika ja vävy.

Harrastukset: Lukeminen.

 

Riikka Suominen, 40

Työ: Vihreän Langan päätoimittaja.

Asuu: Helsingissä.

Perhe: Poika, aviopuoliso, isä.

Harrastukset: Lukeminen ja jooga.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *