Hanna Markkula-Kivisilta sai viime syksynä aivoinfarktin, joka pakotti hänet pysähtymään.
Hanna Markkula-Kivisilta sai viime syksynä aivoinfarktin, joka pakotti hänet pysähtymään.
Julkkikset

Aivoinfarktin saanut Hanna Markkula-Kivisilta: ”En voi jäädä pelkäämään, että mitä seuraavaksi”

Pääsihteeri Hanna Markkula-Kivisilta, 56, kuvitteli olevansa paremmassa kunnossa kuin koskaan. Hän oli laihtunut 30 kiloa ja harrasti säännöllisesti liikuntaa. Kun lääkäri kehotti häntä hiljentämään tahtia, hän ei oikein keksinyt, miten sen tekisi. Sitten hänet pysäytettiin.
Teksti: Minna Juti Kuvat: Sampo Korhonen

Diva on pieni, valkoinen havannankoira. Se nukkuu sohvalla pehmoisella torkkupeitolla. Yhtäkkiä se havahtuu, loikkaa lattialle, kiertää sohvapöydän, hyppää vastapäisellä sohvalla istuvan Hanna Markkula-Kivisillan syliin ja alkaa nuolla tämän kasvoja.

Hanna itki hetki sitten. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Nyt häntä naurattaa, sillä Diva, perheen pieni terapeutti ja sielunhoitaja, kerää kyyneleitä Hannan kasvoilta.

– Sen täytyy olla tämä suolainen vesi. Heti, kun joku itkee, Diva ryntää lohduttamaan, Hanna sanoo ja rauhoittelee koiraa:

– On hyvä, kiitos. Ei mitään hätää.

”Sain mahdollisuuden pysähtyä”

Hanna itki, koska hän liikuttui muistellessaan viime lokakuussa tuttavalta saamaansa viestiä. Hän oli juuri jäänyt aivoinfarktin jälkeen sairauslomalle työstään Suomen Pelastakaa Lapset ry:n pääsihteerinä, kun tuttava soitti ja sanoi: ”Ymmärrä ottaa tämä Jumalan kädestä, sillä tällä on tarkoitus.”

Samaan aikaan syksyllä Hanna luki Saku Tuomisen kirjaa Kaikki on hyvin – Riippumatta siitä miten kaikki on.

Tuttavan sanat ja kirjan sanoma tukivat toisiaan. Sairastuminen oli pelästyttänyt Hannan, mutta sen jälkeen hän oli valmis ajattelemaan, että oli saanut lahjan, jolla oli tarkoitus: hän pääsi vähällä, koska infarkti oli lievä, mutta se pakotti hänet kolmen kuukauden sairauslomalle.

– Sain mahdollisuuden pysähtyä. Oli ihanaa olla kotona ja nauttia siitä, että kerrankin minulla oli aikaa. Saatoin tarttua vaikka käsityöhön ja neuloa, kun mielessä ei painanut jokin pian hoidettava työjuttu, Hanna Markkula-Kivisilta sanoo.

Pysähtymiselle oli tarvetta.

Syyskesällä Hanna kävi työterveyslääkärin vastaanotolla täytettyään 55 vuotta. Lääkäri totesi Hannan olevan ylivirittynyt ja neuvoi häntä hieman löysäämään tahtia.

– En tuntenut itseäni kauhean väsyneeksi tai stressaantuneeksi. Sellaisessa tilanteessa lääkärin neuvoa oli vaikea ottaa vakavasti ja lähteä noudattamaan sitä, Hanna sanoo.

Hän pyörittää työssään noin 45 miljoonan euron vuosibudjettia ja johtaa 270 hengen organisaatiota.

– Vastuullisessa työssä on hankala mennä sanomaan, että tehkää te, minä löysään nyt. Jatkoin samaan tapaan kuin ennenkin.

Ehkä se oli monen sattuman summa?

Viime lokakuun ensimmäisenä sunnuntaina Hanna heräsi kotona Vantaalla kello 6 kovaan päänsärkyyn. Kipu oli oikealla puolella ohimoa.

– Katsoin kelloa, mutta en nähnyt kellotaulua. Kun menin vessaan, paksu sumu tuntui peittävän kaksi kolmannesta näkökentästä.

Hannan mies Ilkka herätti perheen lääkäriksi opiskelevan tyttären Katjan, 22, ja he tilasivat ambulanssin. Hanna vietiin neurologian päivystykseen Helsinkiin. Saman tien tehdyssä viipalekuvauksessa ei näkynyt mitään hälyttävää, mutta hänet otettiin sairaalaan odottamaan seuraavan päivän magneettikuvausta. Iltapäivällä Hannan jo hieman väistyneet näköhäiriöt palasivat, ja hänet lähetettiin heti magneettikuvaukseen. Aivoissa näkyi pieni tukos.

– Totta kai sairastuminen jätti pelon ja epävarmuuden tunteen.

– Totta kai sairastuminen jätti pelon ja epävarmuuden tunteen.

– Aivoinfarktin syytä on kai aina vaikea määritellä, mutta ehkä sairastumiseeni johti monen pienen, harmillisen asian yhteensattuma, Hanna Markkula-Kivisilta miettii.

Hänellä on ollut verenpainelääkitys ensimmäisestä raskaudestaan lähtien.

”Olen aina ollut keski-ikäisen oloinen ihminen enkä nuorena oikein tuntenut kuuluvani ikäisteni joukkoon. Kun lopulta täytin 40, sisareni kysyi, miltä tuntuu, kun fyysinen ikä saavuttaa henkisen iän. ”

– Verenpaineeni oli hieman koholla, samoin huonon kolesterolin arvo. Minulla oli myös vaihdevuosiin liittyvä hormonikor­vaushoito, jonka arvellaan hieman nostavan aivoinfarktin riskiä.

– Kaikki poikkeamat tavoitearvoista olivat kuitenkin niin pieniä, etteivät lääkärit uskoneet, että niillä yksinään olisi voinut olla merkitystä tukoksen syntyyn. Ehkä ne yhdessä kuitenkin saivat jotakin aikaan, Hanna pohtii.

Magneettikuvauksessa huomattiin myös, että Hannalla on ollut aivoissaan pieni tukos jo kerran aikaisemmin. Ehkä se on tapahtunut yöllä hänen nukkuessaan, sillä hän ei muista tunteneensa koskaan siitä oireita.

Pelottaako häntä nyt, että kahden tukoksen jälkeen voisi tulla vielä kolmas?

– Totta kai sairastuminen jätti pelon ja epävarmuuden tunteen. Aivoinfarktilla on jo sanana pelottava kaiku. Kun lääkäri ensimmäisen kerran sanoi, että minulla on aivoinfarkti, tuli itku jo pelkän kauhistumisen takia. En voi kuitenkaan jäädä pelkäämään, että mitä seuraavaksi.

”Selvisin todella vähällä”

Hanna keskittyy nyt miettimään kokemuksensa tarkoitusta ja sitä, miten onnekas hän oli.

– Selvisin todella vähällä. En menettänyt puhe- tai liikuntakykyäni, ja muistini on pelannut koko ajan. Minulla ei ollut tapahtuman jälkeen minkäänlaista kuntoutuksen tarvetta, mutta sain hetken aikaa itselleni, hän kertoo.

Hanna on nyt luopunut hormonikorvaushoidosta. Kuumat aallot ovat palanneet, mutta hän on päättänyt sietää ne. Huonolle kolesterolille sekä verenpaineelle on asetettu uudet tavoitearvot ja koko lääkitystä tarkistettu.

– Uskon, että aivoinfarktin uusiutumis­riski on kohdallani pieni, kun olen tarkka, käyn säännöllisesti kontrolleissa ja lääkitystä seurataan, Hanna sanoo.

Politiikassa on tapahtunut todellinen muutos

Abivuonna Vantaan kaupunginvaltuustoon, kokoomuksen kansanedustajaksi 26-vuo­tiaana 1991. Kolme kautta eduskunnassa ja sen jälkeen 38-vuotiaana nykyiseen tehtävään Pelastakaa Lapset ry:ssä. Hanna on ollut aina rivakka tekijä. Hän kuvaa itseään velvollisuudentuntoiseksi vastuunkantajaksi.

Vieläkin häntä tuntuvat harmittavan toisen eduskuntakauden uutisotsikot, joissa hänet nimettiin eduskunnan poissaolokuningattareksi. Kausi oli haastava. Sen aikana Hanna meni naimisiin, esikoinen Kia syntyi syksyllä 1996 ja Katja kaksi vuotta myöhemmin. Tyttöjen syntymän välillä Hanna menetti isänsä traagisesti auto-onnettomuudessa.

– Ikinä en ole ollut yhtä väsynyt kuin silloin. Kialla oli korvatulehduskierre, eikä Katja suostunut syömään. Sitten molemmat sairastuivat vesirokkoon. Koin otsikot tosi epäreiluiksi. Tuolloin äitiysvapaat laskettiin eduskunnassa poissaoloiksi, nykyisin niin ei enää tehdä, Hanna kertoo.

Kolmannen kauden alkaessa keväällä 1999 arki oli jo tasaantunut sen verran, että Hanna oli mukana hallitusneuvotteluissa. Hän toivoi saavansa ministerin pestin.

– Kun nimitystä ei tullut, minua harmitti kuin pientä oravaa, Hanna tunnustaa.

Kesällä hän ajatteli jo toisin.

– Katselin lomalla tyttöjä ja mietin, että ministerinä olisin missannut paljon. Katja oli silloin vielä alle vuoden.

Millä mielellä Hanna seuraa tämän hetken nuoria naisministereitä, jotka työnsä ohessa hoitavat taaperoita ja järjestelevät äitiys­­vapaitaan?

– Vilpittömästi voin sanoa, etten ainakaan kadehdi heidän menestystään.

– Tiedän tarkkaan, miten raadollisen rankkaa työtä he tekevät kellon ympäri. Silti kaikkensa antaneenakin ministeri voi koska tahansa joutua sylkykupiksi, ja ihmiset valittavat, että mitään ei tehdä.

Nuorten naisten nousun yhä vastuullisemmille paikoille Hanna näkee isona politiikan muutoksena.

– En usko, että kukaan saa mitään helpommalla sen vuoksi, että on nainen tai nuori, mutta nykyisin sekä nuorille että naisille annetaan enemmän mahdollisuuksia kantaa vastuuta kuin ennen. Kun aloitin eduskunnassa, lisäkseni valittiin useita alle kolmikymppisiä uusia kansanedustajia, kuten Minna Karhunen, Maria Kaisa Aula ja Olli Rehn. Saimme ikämme vuoksi varmasti huomiota, mutta vastuupaikoille meidän oli vaikea päästä. Missään puolueessa ei silloin olisi tullut kuuloonkaan, että ensikertalainen olisi noussut ministeriksi.

– Nyt meillä on nuoria naisia hallituksessa, ja koska puolueet muodostavat hallituksen, todellinen muutos on tapahtunut siinä, että nykyisin isojen puolueiden puheenjohtajana voi olla nuori nainen.

”Köyhyys jättää lapseen ison jäljen”

– Köyhyydellä on pitkä varjo.

Palattuaan sairausloman jälkeen taas päivätyöhönsä Hannan suurin huolenaihe on lapsiköyhyys maailmalla ja myös Suomessa.

Maailmanpankin tilastojen mukaan äärimmäinen köyhyys maailmassa on vähentynyt koko ajan viimeisen parinkymmenen vuoden ajan. Nyt näyttää siltä, että koronapandemia onnistui kääntämään kehityksen vuodessa.

– Maailmassa on miljoonia lapsia, jotka eivät ole olleet koulussa vuoteen. Perheiden toimeentulo on mennyt, terveydenhuolto pettänyt. Köyhyys kumuloituu. Se lisää muun muas­sa lapsiavioliittojen ja teiniraskauksien määrää. Tilastoja ei vielä ole, mutta on uskottavaa, että globaalisti lasten oikeuksien toteutumisessa mennään taaksepäin ainakin kymmenen vuotta, Hanna ennustaa.

Köyhyys koskettaa myös suomalaisia perheitä. Kun vanhempien työt koronan seurauksena yllättäen loppuvat, köyhyys tuntuu sellaisissakin perheissä, jotka eivät koskaan kuvitelleet joutuvansa rahapulaan.

– Köyhyys jättää lapseen helposti ison jäljen, joka näkyy hänen kehityksessään ja itsetunnossaan. Aikuisen on lasta helpompi selvitä esimerkiksi tulojen laskusta. Hän osaa selittää sen itselleen ja voi sopeutua vähempään kulutukseen. Ajatus ekologisesta elämästä tai downshiftaamisesta voivat toimia jopa pontimina.

– Lapselle sen sijaan on tärkeää kuulua joukkoon. Jos hän on kaveripiiristä yhtäkkiä se, jolla ei ole varaa viedä kaverin synttäreille lahjaa, se jättää häneen jäljen. Monen samanlaisen kokemuksen jälkeen lapsi ajattelee vielä aikuisenakin, ettei ole samanarvoinen kuin muut, Hanna sanoo.

”Uskon, että maailma paranee kohta kerrallaan”

Miten Hanna Markkula-Kivisilta jaksaa pohtia isoja kysymyksiä, joiden ratkaisemiseen hänellä ei voi olla taikasauvaa?

– Olen maailmanparantaja identiteetiltäni ja realisti luonteeltani. Uskon, että maailma paranee kohta kerrallaan, kun me ihmiset esimerkiksi Pelastakaa Lapsissa jaksamme tehdä työtä tavoitteiden eteen. Teemme ensin voitavamme ja jatkosta neuvottelemme, että jokin muu taho tekisi sen. Vaikuttamalla yritämme saada muutkin tekemään osuutensa.

Hanna tuntee tekevänsä työtä, jossa hänen ei ole tarvinnut miettiä, onko siinä järkeä.

– En todellakaan myy härpäkettä, jolla kukaan ei tee mitään.

Painonpudotus onnistui ruokavaliolla ja liikunnalla

On vielä yksi syy, miksi Hannan oli syyskesällä vaikea ottaa tosissaan työterveyslääkärin kehotusta rauhoittaa tahtia: se oli 36 kiloa keventynyt keho.

Reilu kymmenen vuotta sitten Hannalla todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta. Lääkitys helpotti painon pudottamista, mutta jojoilu jatkui silti. Hanna oli pyöreä jo lapsena.

Tammikuussa 2017 hän päätti yrittää laihduttamista taas kerran. Ystävä oli kokeillut Cambridge-dieettiä ja onnistunut sillä hyvin. Yllättäen se sopi loistavasti myös Hannalle.

– Tavoitteeni oli pudottaa pääsiäiseen mennessä kymmenen ja kesään mennessä 20 kiloa. Kesäkuun alussa juhlimme Katjan lakkiaisia. Kun juhlapäivän aamuna nousin vaa’alle, painoni oli tippunut 19,7 kiloa. Oli ihanaa, kun lähes jokainen vieras kysyi, mitä minulle oli tapahtunut. Näytin kuulemma paljon nuoremmalta kuin ennen.

Kesän aikana Hannan paino tippui vielä kymmenen kiloa. Hän painoi silloin 36 kiloa vähemmän kuin painavimmillaan. Syksyllä hän meni isoon gynekologiseen leikkaukseen, jota oli suunniteltu jo keväällä.

– Kun minua valmisteltiin operaatioon, anestesialääkäri kysyi, että olenko laihtunut. Papereissani luki, että reilusti ylipainoinen, ja hän ihmetteli, missä ylipaino oli. Se tuntui mukavalta.

Painonpudotus eteni ensin vain ruoka­­valiolla. Huhtikuussa Hanna aloitti liikunnan. Hän ryhtyi sauvakävelemään ja kävi säännöllisesti kuntosalilla – pitkin hampain.

– En ole koskaan ollut innokas liikkuja. En saa kuntosalilla endorfiinibuustia. Vedän ohjelman läpi tahdonvoimalla ja sen jälkeen ajattelen, että yes, huomenna ei tarvitse tehdä tätä! En ole koskaan koukuttunut liikuntaan.

”Halusin laihtua, etten näyttäisi ihan mummolta”

Saadessaan aivoinfarktin Hanna Markkula-Kivisilta oli siis paremmassa fyysisessä kunnossa kuin ehkä koskaan. Se saattoi auttaa häntä selviytymään. Siitä huolimatta Hanna sanoo laihduttamisen tärkeimmäksi motiiviksi yksiselitteisesti ja iloisesti ulkonäön.

– Halusin laihtua, etten näyttäisi ihan mummolta.

– Minulla ei ole toistaiseksi koskaan ollut ikäkriisiä. Olen aina ollut keski-ikäisen oloinen ihminen enkä nuorena oikein tuntenut kuuluvani ikäisteni joukkoon. Kun lopulta täytin 40, sisareni kysyi, miltä tuntuu, kun fyysinen ikä saavuttaa henkisen iän. Nyt ihmettelen, että miten voin olla lähestymässä 60 vuotta, kun edelleen olen 40. Tiedän, että tämä kuulosta höpöltä, mutta en ole koskaan ollut tämän nuorempi: olen aina 40!

X