Elina Knihtilä koki räikeästi näyttelijäntyön palkkaeron: ”Minulle tarjottiin sata euroa huonompaa päiväpalkkaa kuin mieskollegalle vastaavasta työstä”

Naisnäyttelijöille maksetaan yhä usein pienempää palkkaa kuin miesnäyttelijöille vastaavasta työstä. Lisäksi naisten käymät palkkaneuvottelut ovat pidempiä ja vaikeampia kuin miesten. Elina Knihtilä ja Oona Airola vaativat muutosta.

Professori ja näyttelijä Elina Knihtilä, 50, oppi jo lapsena äidiltään, maalaistalon emännältä, että kaikille ihmisille on suotava samat mahdollisuudet sukupuoleen tai muuhun ominaisuuteen katsomatta. Myöhemmin tasa-arvotyöstä tuli Elinalle itsestään selvää.

– Mitä muutakaan asiaa ajaisin? Käytän mahdollisuuksiani vaikuttaa.

Viitisen vuotta hän on muun muassa toiminut hallituksen puheenjohtajana kansainvälisen Women in Film & Television -järjestön Suomen jaostossa. Järjestön tavoitteena on edistää naisten tasa-arvoa, ammatillista kehitystä ja saavutuksia kaikilla liikkuvan kuvan eri aloilla. Suomen jaoston toiminnanjohtajana on tasa-arvokysymyksiin perehtynyt juristi Eeva-Sofia Anttonen. Hänen johdollaan tekeillä on esimerkiksi tasa-arvotyökalu, jonka avulla elokuva- ja tv-tuotantoyhtiöt voivat tulevaisuudessa arvioida projektiensa moninaisuutta.

Elina on toki itsekin törmännyt alan epäkohtiin myös palkkauksessa.

– Olin mukana tuotannossa, jossa minulle tarjottiin sata euroa huonompaa päiväpalkkaa kuin miehelle, jolla oli sama kokemus kuin minulla ja jonka rooli vaati yhtä paljon työtä kuin minun.

Elina oli valmis tekemään roolin tarjotulla palkalla, mutta hän vaati perustelut, miksi miehelle maksettiin enemmän kuin hänelle.

– En saanut koskaan vastausta. Sain vain viestin, että palkkaani korotetaan sadalla eurolla. Minkäänlaista anteeksipyyntöä ei myöskään ikinä tullut.

”Sukupuoli ei voi olla henkilökohtaisen lisän peruste”

Elina muistuttaa, että Suomessa on voimassa tasa-arvolaki. Työpaikoilla se merkitsee esimerkiksi sitä, että työehtosopimusten mukaisten minimipalkkojen päälle maksettavien henkilökohtaisten lisien on liityttävä täsmällisesti työhön.

– On ymmärrettävää, että näyttelijät voivat olla eri hintaisia, mutta perustelujen on oltava näkyviä ja sanoitettavissa. Tasa-arvolain mukaan sukupuoli ei voi olla henkilökohtaisen lisän peruste, Elina muistuttaa.

Teattereissa noudatetaan pääsääntöisesti Näyttelijäliiton kanssa neuvoteltua työehtosopimusta. Audiovisuaalisella puolella eli elokuva- ja tv-työssä työehtosopimusta ei ole. Se vaikeuttaa näyttelijöiden tilannetta entisestään.

– Sopimuksen tekemisestä on keskusteltu pitkään, mutta sitä ei ole saatu aikaan, Elina sanoo.

Vaikeutena on raha. Nykyisin on kymmeniä erilaisia suoratoistopalveluita, alustoja ja foorumeja, joille sisältöjä voidaan myydä eteenpäin. On vaikea päästä sopimukseen siitä, miten tulot eri tekijöille jaettaisiin.

Samaan aikaan yhä useamman näyttelijän on jatkuvasti neuvoteltava palkastaan myös teattereissa, sillä vakituiset kiinnitykset ovat vähentyneet. Nykyisin jopa 2/3 näyttelijöistä on freelancereita, ja he neuvottelevat jokaisesta roolistaan erillisen korvauksen.

”On kaikkien etu, että tarinoita kertovat erilaiset ihmiset”

– Palkkaus ei ole vain sukupuolten välinen tasa-arvokysymys, Elina sanoo.

Tasa-arvolain mukaan jokaisen työnantajan, jolla on vähintään 30 työntekijää, on tehtävä tasa-arvosuunnitelma kahden vuoden välein. Suunnitelmaan kuuluu palkkakartoitus, joka avaa, mitä kullekin on maksettu.

– Teatterit toimivat useimmiten julkisella rahoituksella. Niiltä voidaan vaatia tasa-arvosuunnitelmaa ja palkka-avoimuutta, Elina sanoo.

Hän pitää dataa muuallakin tärkeänä.

– Esimerkiksi Elokuvasäätiö tilastoi tukemiensa tuotantojen moninaisuutta. Se ilmoittaa, miten sen tuki vuosittain jakautuu sukupuolten mukaan ja paljonko naiset saavat sen myöntämistä varoista. Kun meillä on tilastoja, näemme tarkasti, missä mennään.

Kun naiset saavat rahaa omille projekteilleen, saadaan lisää naisten tarinoita ja naisnäyttelijöille rooleja. Elina on tyytyväinen viime vuosien kehitykseen. Naisten tarinoita kerrotaan nyt enemmän kuin ennen. Alalla on herätty muutenkin moninaisuuteen. Siitä hyvä esimerkki on Khadar Ayderus Ahmedin ohjaama somalinkielinen suomalaiselokuva Guled ja Nasra.

– On myös yleisön ongelma, jos sisältöjä eivät pääse tekemään monenlaiset tekijät. Tarinat eivät vain peilaa todellisuutta vaan luovat sitä. Siksi on tärkeää kertoa monenlaisia tarinoita.

”Palkat ovat yhä tabu”

Freelance-näyttelijä Oona Airola, 33, valmistui Teatterikorkeakoulusta kuusi vuotta sitten. Sen jälkeen hänet on palkittu elokuvarooleistaan kahdella Jussi-palkinnolla. Elokuva Hymyilevä mies toi naissivuosa-Jussin, Oma maa palkinnon naispääosasta. Oona on ollut mukana myös monessa tv-sarjassa, ja hänen seitsemännen pitkän elokuvansa kuvaukset ovat juuri alkaneet.

– Naisten palkat ovat pinnan alla kytevä ongelma. Niistä puhutaan naisten kesken, mutta ei julkisesti, sillä moni pelkää töiden loppuvan, jos leimautuu hankalaksi.

Oonan mielestä palkat ovat alalla yhä jonkinlainen tabu. Sopimusta neuvottelevan näyttelijän voi olla vaikea määritellä omaa hintaansa. Silloin yritetään kysellä kollegoilta, paljonko joku on saanut jostakin tekemästään roolista.

– Vertailu johtaa helposti oman arvon kyseenalaistamiseen, mikä taas voi synnyttää häpeää ja on surullista, Oona sanoo.

Monella, kuten Oonalla itsellään, on apunaan agentti, joka tuntee alan palkat ja auttaa näyttelijää määrittelemään hintansa. Palkkaneuvotteluissa Oona on joutunut usein vääntämään sopimustaan omasta mielestään kohtuuttoman pitkään.

– On ollut iso työvoitto, kun olen saanut palkkion, jonka halusin ja tunnen ansaitsevani. Myöhemmin on sitten käynyt ilmi, että mieskollegalle sama palkka on tarjottu jo kättelyssä.

”Oli väsyttävää ymmärtää, että vasta miehen uhkaus painoi”

Joskus Oona on saanut neuvottelussa apua mieskollegaltaan.

– Sanoin, että lähden tuotannosta, ellen saa samaa palkkaa kuin mies. Hän sanoi tuottajalle lähtevänsä myös, ellei minulle makseta samaa kuin hänelle. Kollegan tuki oli tietysti ihanaa, mutta samalla oli väsyttävää ymmärtää, että vasta miehen uhkaus painoi.

Välillä mieskollegat ovat auttaneet myös silloin, kun Oona on toivonut muutosta johonkin häntä häiritsevään sisällölliseen asiaan tuotannossa. Esimerkiksi raiskaus on haluttu esittää epämiellyttävän vanhanaikaisesti, eikä Oonan toiveita sen muuttamisesta ole kuunneltu.

– Olipa kyse palkkaneuvotteluista tai sisällöistä, kaikki kytkeytyy siihen, että naisten määrittelemiä rajoja ei hahmoteta eikä kunnioiteta, Oona summaa.

– Miestä kuunnellaan ja hänen rajojaan arvostetaan. Naisen mielipidettä ei oteta rajojen määrittelynä vaan toiveena, joka yritetään murskata. Naiselle saa myös näyttää pettymyksen, jos hän pitää rajoistaan kiinni.

Vanheneminen jännittää Oonaa, sillä tähän asti palkkojen epätasa-arvo on muuttunut yhä räikeämmäksi naisen vanhetessa. Roolit ovat muuttuneet pienemmiksi, ja niitä on ollut vähemmän kuin nuorten naisten rooleja. Oona haluaisi uskoa, että koska naisten tarinat ovat alkaneet vihdoin kiinnostaa, vanhemmillekin naisille riittää jatkossa hyviä rooleja.

– Kuulen kuitenkin jatkuvasti sanottavan, että tee nyt paljon töitä, kun sinulle vielä on rooleja. Ihan kuin edessä olisi jokin myyttinen drop out -vaihe.