Kirjailija Sara Stridsberg kantoi pitkään häpeää isän mielenterveysongelmista: ”Isäni ainoa rikos oli hauraus”

Kun ruotsalaiskirjailija Sara Stridsberg, 45, oli pieni, hänen isänsä joutui psykiatriseen sairaalaan. Häpeä seurasi tytärtä aikuisuuteen asti. Lopulta Sara ymmärsi, että hauraus ei ole rikos vaan asia, joka kulkee heillä suvussa.

Isän kädet tärisivät, kun hän yritti sytyttää tupakkaa. 12-vuotias Sara Stridsberg oli tullut äitinsä kanssa katsomaan isää Beckombergan psykiatriseen sairaalaan.

Hetki jäi Saran mieleen.

Viruisiko isä sairaalassa lopun ikänsä? Oliko hänestä tullut rikollinen? Tai hirviö? Koulussakin ”beckis” oli pahin haukkumasana heti ”homon” ja ”huoran” jälkeen.

Isä oli otettu Tukholmassa sijaitsevaan mielisairaalaan. Häntä hoidettaisiin siellä vain lyhyen aikaa, mutta menisi pitkään, ennen kuin Sara pystyisi käsittämään, mitä oli tapahtunut.

Kirja oman perheen mielisairaalakokemuksista

On helmikuu 2018, ja ruotsalainen kirjailija Sara Stridsberg, 45, seisoo Beckombergan sisäpihalla, jota jykevät, okranpunaiset kivirakennukset reunustavat. Mielisairaala suljettiin 1990-luvulla, ja rakennuksiin on kunnostettu luksusasuntoja, joiden parvekkeilla tuikkii valoja. Laskevan talviauringon kajossa pihan poikki kulkee mies, joka vetää pulkassa kahta laulavaa lasta.

On vaikea uskoa, että tämä oli joskus Ruotsin suurin mielisairaala, jota ihmiset kammosivat.

– Beckomberga edusti helvettiä, jossa asusti epäihmisiä, Sara sanoo.

Menneisyydestä muistuttaa pihalla oleva laatta, jossa on lainaus Saran romaanista Niin raskas on rakkaus. Osittain henkilökohtaisiin kokemuksiin pohjautuva romaani kertoo teini-ikäisestä tytöstä Jackiesta, joka käy Beckombergassa tapaamassa isäänsä ja tutustuu sairaalaan lääkäriin, hoitajiin ja muihin potilaisiin. Romaani ilmestyi Ruotsissa 2014 ja Suomessa 2016, ja se on Saran neljäs August-palkintoehdokkaana ollut kirja.

Sara näyttää punatiilisen rakennuksen, joka sijaitsee piha-alueen ulkopuolella. Se on vanhoja sairaalarakennuksia uudempi, ja siellä hoidettiin potilaita, jotka tulivat Beckombergaan lyhyeen hoitoon.

Yksi heistä oli Saran isä.

”Mielisairaalathan ovat paikkoja, joista surulliset ihmiset saavat apua”

Ehkä merkkejä oli ollut näkyvissä jo paljon ennen isän romahdusta.

Kun Sara oli 6-vuotias, kolmihenkinen perhe muutti Tukholmasta Etelä-Ruotsissa sijaitsevaan Huskvarnaan. Isä oli tuomari ja äiti opiskeli.

Pienessä teollisuuskaupungissa, järven ja vuoren välissä, Ruotsin uskonnollisimmalla alueella valmistettiin aseita ja rukoiltiin Jumalaa. Saran vanhemmat olivat paikkakunnan outolintuja, jotka eivät käyneet kirkossa. Sara kyllä rukoili kovasti, mutta Jumala ei välittänyt vastata.

– Ehkä vanhempani pakenivat jotakin muuttaessaan sinne. Harmi vain, että itseään ei voi paeta, kun muuttaa.

Jos Huskvarna oli vanhempien yritys ratkaista jokin ongelma, se ei toiminut. Viiden vuoden kuluttua he erosivat ja palasivat Tukholmaan. Sara jäi asumaan äitinsä luokse. Vuotta myöhemmin isä joutui Beckombergaan.

Sara muistaa käynnit Beckombergassa ahdistavina. Rakennus oli kuin jättiläismäinen hirviö, joka kohosi keskellä yksinäistä maisemaa. Siihen aikaan sairaalan ympärillä ei ollut vielä asutusta.

Äitikin oli järkyttynyt, sillä hänkin pelkäsi sairaalan mainetta. Vierailut olivat niin vaikeita, että Sara puhui niistä ystävilleen vasta aikuisena.

– Häpesin, että isä oli joutunut mielisairaalaan, ja vapauduin siitä tunteesta oikeastaan vasta kirjoitettuani kirjani.

Sara on pahoillaan siitä, että Beckombergan potilaat joutuivat kärsimään instituution huonosta maineesta ja kantamaan sen leimaa.

– Mielisairaalathan ovat paikkoja, joista surulliset ihmiset saavat apua. Isäkin oli kiitollinen siitä, että hän pääsi Beckombergaan. Ihan kuin taivaasta olisi ojentunut käsi suojelemaan häntä.

”Isän ainoa ’rikos’ oli se, että hän oli hauras”

Saran romaanissa isä Jimmy Darling juo, juhlii ja vetää puoleensa naisia. Vaimostaan ja lapsestaan hän ei välitä. Yhtenä hetkenä hänellä menee lujaa, toisena hän harkitsee itsemurhaa.

Nykyisin ehkä puhuttaisiin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä tai narsismista. Kirjassa Jimmylle ei kuitenkaan anneta diagnoosia. Saran mukaan hänen isänsäkään ei saanut sellaista koskaan.

– Olen epäileväinen diagnooseja kohtaan, koska ne ovat mielestäni pelkkiä teorioita, joilla yritetään selittää ei-toivottua käytöstä. Halusin vain kirjassani kuvata, miten ihmiset rakastavat toisiaan, en lukita heitä johonkin diagnoosiin.

Sara luonnehtii isäänsä ”aika tavalliseksi mieheksi”.

– Ei isä mikään hirviö ollut. Hänen ainoa ”rikoksensa” oli se, että hän oli hauras. Minusta on surullista, että me yhä edelleen näemme mielenterveysongelmista kärsivät ihmiset jonkinlaisina hirviöinä, Sara sanoo.

Romaanissaan Sara on yrittänyt kaventaa kuilua ”hullujen” ja ”terveiden” välillä. Ihminen voi olla hullu ja terve yhtä aikaa, kuten Saran isä. Ehkei täysin terveitä edes ole olemassa. Silti moni tekee kaikkensa vaikuttaakseen mahdollisimman normaalilta, ja juuri se on Saran mielestä epäilyttävää, ehkä vähän sairastakin.

– Ihminen, joka ei koskaan sano mitään outoa, on antanut jonkinlaisen taudin pesiytyä kieleensä ikään kuin hän haluaisi vain puolustautua.

Miltä?

– Ehkä me vain pelkäämme niin paljon sitä, että jos me näytämme heikkouksiamme, meidät hylätään. Vaikka juuri heikkoudet tekevät meistä ihmisiä ja saavat meidät rakastamaan toisiamme.

Rakastuminen, kuten niin usein sanotaan, on yksi hulluuden muoto. Sara kertoo tarinan isästään.

Isä oli kertonut Saralle, että hänellä oli ollut suhde mielisairaalan hoitajan kanssa. Kun isä pääsi pois sairaalasta, hänen kiinnostuksensa hoitajaan lopahti. Eräänä yönä hän kuitenkin heräsi siihen, että hoitaja seisoi hänen sänkynsä vieressä. Nainen oli kiivennyt kerrostalon ulkopuolella olevaa rakennustelinettä pitkin makuuhuoneen ikkunalle ja kömpinyt siitä sisään.

Kumpi heistä oli hullumpi: mielisairaalan entinen potilas vai sen hoitaja?

Ainakin Saran isä taisi olla nuorena karismaattinen.

– No jaa, ehkä hän oli vain hyvin itseriittoinen. Mutta hauraalla ihmisellä on usein sydän auki, mikä vetää muita puoleensa. Avoimuudessa on jotakin hyvin hurmaavaa.

Saran romaanissa fiktio ja fakta sekoittuvat. Esimerkiksi jotkin tarinat ovat isän kertomia, mutta Sara ei ole varma, pitävätkö ne aina paikkansa.

– Ehkä hän keksi tarinoita, ja ehkä minäkin olen vain osa hänen fantasiaansa.

”Kirjoittaminen on minun tapani suojella itseäni”

Isä pääsi sairaalasta, alkoi työskennellä asianajajana, meni uusiin naimisiin ja sai kaksi lasta. Isä on edelleen elossa.

Sara asuu Tukholman Gröndalissa, pienen mäen laella, kerrostalon kolmannessa kerroksessa. Hänellä on kaksi lasta.

Sara uskoo, että kun ihminen kohtaa kriisin, keskiluokkaisuus kannattelee häntä. Näin oli isän kohdalla.

Usein keskiluokkaisuus kulkee suvussa, mutta niin kulkevat myös tietyt henkiset ominaisuudet.

– Minun suvussani se on mielen hauraus, herkkyys. Sen avulla voi luoda runoutta tai vaikkapa poliittisen vision.

Sara kirjoittaa jok’ikinen aamu, ja vasta iltapäivällä hän on valmis hoitamaan asioita kaupungilla ja tapaamaan ihmisiä.

– En oikeastaan haluaisi olla ulkomaailmassa, ja kirjoittaminen on minun tapani suojella itseäni. Jos en kirjoita, minulla ei ole nahkaa.

Kirjassa Jimmy sanoo, että hän on hyvillään sairastumisestaan, koska ilman sitä hän ei tietäisi mitään maailmasta. Sara ajattelee samoin.

– Tavallaan olen tyytyväinen, että olen joutunut kokemaan elämässäni kaikenlaista. Kokemukseni ovat opettaneet minua olemaan tarkkaavainen totuuden ja ihmisten suhteen.

Puhelinsoitto Ruotsin akatetemiaan valitsemisesta tuli ruotsinlaivalle

Keittiön kirjahyllyssä on kuva tummatukkaisesta, poninhäntäpäisestä miehestä, joka pitää Saraa kainalossaan hiekkarannalla. Sara on seurustellut kolme vuotta muusikkona työskentelevän Jonatanin kanssa. Lastensa toisesta äidistä Susannesta Sara erosi neljä vuotta sitten. Heillä on lasten yhteishuoltajuus.

Sara viimeistelee syksyllä Ruotsissa ilmestyvää romaaniaan Kärlekens Antarktis, joka kertoo naisen murhasta. Suomeksi ilmestyy tänä keväänä vanha romaani Unelmien tiedekunta, joka perustuu Andy Warholia ampuneen Valerie Solanasin tarinaan.

Kaksi vuotta sitten Sara valittiin Ruotsin akatemian jäseneksi. Pyynnön hän sai puhelimitse ollessaan ruotsinlaivan buffetissa matkalla Helsinki Lit -festivaaleille. Hän on loppuikänsä yksi niistä 18 ihmisestä, jotka valitsevat vuosittain kirjallisuuden Nobelin.

Kirjoittaminen ja lukeminen on hidasta, ja juuri niin Sara halua elää ja työskennellä. Sosiaalista mediaa hän ei käytä lukuun ottamatta pienelle lähipiirilleen tarkoitettua Instagram-tiliään.

– Facebookista tulee minulle mieleen ihmiskunnan loppu. Kaikki vain esittelevät siellä kiiltokuvaversiota itsestään. Käyttäytyisin itse siellä luultavasti ihan yhtä tyhmästi, joten olen päättänyt pysyä sieltä poissa.

”Lapseni suojelevat minua pimeydeltä, mutta minä en koskaan kyennyt suojelemaan isääni”

Kun Sara käy lastensa koulussa, joku saattaa alkaa puhua hänelle hänen kirjoistaan. Silloin hän hämmentyy. Hän haluaisi olla kuin kuka tahansa normaali äiti; ei nainen, joka elää oudoissa fantasioissaan.

– Kirjoittaessani voin kuulla ääniä päässäni, mutta äitinä haluan olla vain mahdollisimman normaali. Äitiys on vähän pelottavaa, koska jos nainen on liian epänormaali äitinä, siitä voi koitua jokin kova rangaistus. Joten äitiydessä en ole lainkaan vallankumouksellinen.

Saralla on tapana kirjoittaa sängyssään, kannettava tietokone sylissään. Kun hän nostaa katseensa, hän näkee ikkunasta lastensa koulun. Joskus Eyvind ja Lenke vilkuttavat äidille kesken koulupäivän.

Lasten lisäksi äiti, Susanne ja Jonatan ovat hänen elämänsä läheisimmät ihmiset.

Entä isä?

Etäisempi.

Kun Sara oli saanut kirjansa valmiiksi, hän antoi isänsä lukea sen. Isä ei pyytänyt häntä muuttamaan mitään. Myöhemmin hän kuitenkin tunnusti, että yksi asia oli jäänyt kismittämään. Kirjassa on kohta, jossa Jimmy lähtee töistä baariin eikä leimaa kellokorttiaan. Kun hän palaa baarista, hän käy leimaamassa kortin.

– Isää ei haitannut, että hänet kuvataan miehenä, joka ei välitä rahtuakaan perheestään vaan tuhoaa sen. Mutta se, että kirjassa on tarkka biografinen yksityiskohta, joka paljasti hänet kollegoilleen, harmitti häntä.

Saran mielestä hänen romaanissaan on kyse siitä, pystyykö Jackie pelastamaan isänsä.

– Lapseni suojelevat minua pimeydeltä, mutta minä en koskaan kyennyt suojelemaan isääni. En riittänyt hänelle.

Kun Sara alkoi kirjoittaa romaaniaan, eräs tuttava ehdotti, että hän kysyisi isältään, miksi tämä ei koskaan pitänyt hänestä huolta.

Kysyikö Sara?

Hän pudistaa päätään.

– Vastasin siihen kysymykseen itse kirjassani, hän sanoo.

Tytär Jackie kysyy isältään, rakastiko tämä koskaan häntä, ja isä vastaa:

”En tiedä, Jackie, en tiedä rakastinko vai en.”