– Naisten asema on kohentunut vain marginaalisesti, feministipappi Hilkka Olkinuora sanoo.
– Naisten asema on kohentunut vain marginaalisesti, feministipappi Hilkka Olkinuora sanoo.
Julkkikset

Hilkka Olkinuora on pappi, feministi ja kuuden lapsen äiti: ”Elämäni korjausliikkeet eivät ole aina näyttäneet kauniilta”

Pappeus on merkinnyt Hilkka Olkinuoralle mahdollisuutta kanavoida elämänkokemustaan. – Jo silloin, kun lähdin papiksi, tunsin, että minulla oli täysi sylillinen elämää, jonka halusin jakaa muiden kanssa.
Teksti: Minna Juti Kuvat: Mirva Kakko

Kun Hilkka Olkinuora 1990-luvun puolivälissä 48-vuotiaana vihittiin papiksi, hän oli kolmannen kerran naimisissa ja synnyttänyt kuusi lasta, joista yksi oli kuollut. Sitä ennen hän oli tehnyt näyttävän uran taloustoimittajana.

Ei ihme, että Hilkasta tuli pappina julkkis. Kahdeksanlapsisen uusperheen äiti kirjoitti kolumneja, julkaisi tietokirjoja ja on kuulunut jo vuosia monesta aiheesta median vakiohaastateltaviin.

Hän on saanut myös asioita aikaiseksi. Kun hänen neljäs lapsensa Ville kuoli vain 63 vuorokauden ikäisenä, Hilkka lähti surunsa keskellä mukaan perustamaan Käpy ry:tä. Siitä kasvoi pian valtakunnallinen lapsensa menettäneiden perheiden tukiyhdistys.

Eikö kuulostakin rohkealta? Hilkan täytyy olla vahva ja peloton nainen. Itse hän vähän toppuuttelee:

– Elämäni uskaliaimmat ratkaisut olen tehnyt, kun minun on ollut pakko korjata aiempia virheitäni. Ilman ratkaisujani en olisi enää tunnistanut itseäni. Kun kyseessä ovat elämän ja kuoleman kysymykset, meistä useimmista löytyy rohkeutta.

Mutta ennen kuin palaamme virheisiin, puhutaan hetki tasa-arvosta. Se ja oikeudenmukaisuus ovat Hilkan sydämenasiat.

Sisyfoksen vierivä kivi

Hilkka istuu vanhan, huvikumpumaisen merenrantatalonsa sinisessä olohuoneessa. Isosta ruutuikkunasta lankeaa sadepäivän pehmeä valo. Hetken ajattelen, että Hilkka on kuin Peppi Pitkätossu. Emmehän koskaan saaneet tietää, mitä Pepille lopulta tapahtui. Ehkä hän on painiskellut elämässään samanlaisten kysymysten kanssa kuin Hilkka, ikätoverinsa.

Pöydällä on paperilappu, jota Hilkka silloin tällöin kääntelee. Siihen hän on aamulla ennen haastattelua kirjoittanut ajatuksiaan siitä, miten tasa-arvo hänen mielestään on edennyt.

Naisten tasa-arvo on kuin Sisyfoksen vierivä kivi.

Antiikin kreikkalaisen tarun mukaan Sisyfos suututti jumalat. Nämä tuomitsivat hänet vierittämään painavaa kiveä vuoren huipulle. Aina kun Sisyfos eteni, jumalat tönäisivät kiven alas.

– Naisten asema on kohentunut vain marginaalisesti. Monen asian kehitys on jäänyt puolitiehen. Yhteiskunta olisi ansainnut enemmän, Hilkka sanoo.

Hän on onnellinen, että sai kuulua 1960– 1970-lukujen hippisukupolveen.

– Sain kokea monipuolisen vapautumisen ajan. Ero lapsuuteeni oli selkeä. Äitini jäi nuorena leskeksi. Näin miten vaikeaa nuoren lesken elämä oli 1950-luvulla. Hänet suljettiin monen sosiaalisen kanssakäymisen ulkopuolelle. Oli hienoa, että oma ikäpolveni saattoi luoda uuden arvomaailman, jossa myös miesten ja naisten välinen kanssakäyminen helpottui.

Työelämä yllätti

1970-luvulla alettiin kiinnittää huomiota tyttöjen ja poikien eriarvoistavaan kasvatukseen.

– Puin ensimmäiset lapseni ruskeisiin enstex-haalareihin, koska sen ajan äitinä en halunnut valita tytölle vaaleanpunaista ja pojalle -sinistä. Ajatus oli hyvä, mutta sitä ei ole osattu kehittää syvällisesti yksilöllisyyttä kunnioittaen. Niinpä edelleen pojille ostetaan toimintaleluja ja tytöille yksisarvisia. Se näkyy jatkuvasti esimerkiksi työelämässä.

Hilkan äiti oli lääkäri ja uranainen. Kotia hoiti apulainen, ja äiti oli kotona harvoin. Työelämään mennessään Hilkka yllättyi. Hänet upotettiin kerralla sen epätasa-arvoon.

– Huomasin heti, että teen töitä enemmän ja paremmin kuin mies, joka sai kolminkertaisen palkan. Talouslehdessä palkkaeroa perusteltiin sillä, että kirjoitin ’kevyemmistä aiheista’ kuin pojat. Kirjoitin paljon markkinoinnista ja johtamisesta!

1980-luvulla Hilkka oli mukana Asianainen-yhdistyksessä.

– Järjestimme seminaareja aiheista nainen ja teknologia sekä työn ja muun elämän yhteensovittaminen. Kutsuimme mukaan kauppatieteilijöiksi ja insinööreiksi valmistuvia nuoria naisia. Tasa-arvo oli toteutunut niin pitkälle, että he tunsivat olevansa miesopiskelijoiden kanssa tasa-arvoisia. Seminaarin jutut eivät oikein kiinnostaneet heitä.

– Pian karu totuus valkeni, kun moni seminaariin tulleista tytöistä huomasi, että poika, jonka esseet hänellä oli ollut tapana kirjoittaa yliopistossa, olikin nyt hänen pomonsa.

– En ole ikinä ymmärtänyt sisaria, jotka julistavat, että heillä ei ole ollut koskaan ongelmia työelämässä naiseudestaan. Minulla on tapana vastata heille, että ei niin, koska olet ollut aina hyvä jätkä. Hyvät jätkät pelaavat miesten säännöillä. He eivät tunnista, saati haasta sukupuoleen liittyviä rakenteellisia vinoumia.

– Elämäni uskaliaimmat ratkaisut olen tehnyt, kun minun on ollut pakko korjata aiempia virheitäni, Hilkka Olkinuora sanoo.

– Elämäni uskaliaimmat ratkaisut olen tehnyt, kun minun on ollut pakko korjata aiempia virheitäni, Hilkka Olkinuora sanoo.

”Taivuin tekemään toisin kuin itse halusin”

Mutta entä ne Hilkan omat elämän ja kuoleman ratkaisut?

Hilkka solmi ensimmäisen avioliittonsa parikymppisenä ja sai viidessä vuodessa kolme lasta. Perhe asui Tampereella. Hilkka opiskeli draamakirjallisuutta yliopistossa ja luki öisin. Päivisin hän oli töissä Tampellan henkilöstöosastolla.

– Olin ollut lapsuudenperheeni esikoinen. Isän kuoltua aikaisin jouduin kantamaan vastuuta kahdesta pikkusisaruksestani. Minusta tuli hyvin vastuuntuntoinen.

Kuvio toistui, ja Hilkka elätti koko perheen. Pian kolmannen lapsen syntymän jälkeen avioliitto ajautui karille. Hilkka halusi erota.

– Elettiin vanhan avioliittolain aikaa. Eron sai vain kahden vuoden harkinta-ajalla tai aviorikoksen perusteella. En voinut jäädä odottamaan. Lopulta hyvä miespuolinen ystäväni valehteli oikeudessa tehneensä rikoksen kanssani.

Tuohon aikaan ei tunnettu myöskään yhteishuoltajuutta. Hilkan esikoinen jäi isälleen.

– Vaikka nyt jo 50 täyttänyt lapseni on aina ollut uusperheemme jäsen ja kaikilla lapsillamme on keskenään hyvät välit, kadun sitä, että jätin hänet isälleen. En tiedä, mitä olisin voinut tehdä, mutta ratkaisun olisi pitänyt olla toisenlainen.

Hilkka muutti kahden nuoremman lapsen kanssa Helsinkiin ja meni töihin Talouselämä-lehteen. Muutaman vuoden kuluttua hän alkoi seurustella toisen miehensä kanssa. Liitto jäi lyhyeksi.

– En uskonut hänen edellisiä vaimojaan, kun he varoittivat minua. Ajattelin, että he ovat vain katkeria. Naimisiin mentyämme ymmärsin pian, että he olivat olleet tosissaan.

– Jälkeenpäin ajatellen yhteistä tekemilleni virheille on ollut se, että taivuin tekemään toisin kuin itse halusin. Sikäli virheet olivat omiani, etten osannut puolustautua. Tein niin kuin muut halusivat minun tekevän. Lopulta korjausliikkeet oli pakko tehdä, eivätkä ne aina näyttäneet kauniilta.

Hilkka sanoo, että hän ymmärtää hyvin naisia, joiden on ollut hankala lähteä vaikeasta parisuhteesta.

– Itselleni tärkeintä oli työstää ratkaisua niin pitkään, että tiesin varmasti pystyväni muutokseen. Toisaalta en voinut jahkailla vaan voimia piti säästää uuteen elämään.

Täysi sylillinen elämää

Hilkka ei ole koskaan tullut uskoon.

Raamatussa sanotaan, että usko on ansaitsemattomasti saatu lahja, armo. Usko on tullut minuun. Se on myös pysynyt. Jos Jumala on ollut hetken poissa elämästäni, se ei ole merkinnyt hänen olemassaolonsa päättymistä. Hän jaksaa uskoa minuun, vaikka minä en aina jaksa uskoa häneen. Se on armoa.

Solmittuaan kolmannen avioliittonsa toimittajakollegansa Hannu Olkinuoran kanssa 1986 ja menetettyään heidän ensimmäisen yhteisen lapsensa 39-vuotiaana Hilkka pyrki teologiseen tiedekuntaan, pääsi sisään ja aloitti opinnot.

– En ajatellut, että minusta tulisi pappi, mutta kun vuosia myöhemmin sairaalasielunhoidon harjoittelijana kohtasin vauvansa menettäneitä vanhempia tai keskustelin kuolevien syöpäpotilaiden kanssa, tajusin, että jos oikeasti haluan olla näiden ihmisten kanssa, minun pitää voida kulkea heidän rinnallaan loppuun asti. Pappina, toisin kuin sairaalateologina, saatoin suostua, kun he pyysivät minua kastamaan lapsen tai siunaamaan itsensä tai läheisensä.

Rohkeutta päätökselleen pappeudesta Hilkka sai erikoisesta kohtaamisesta.

– Tapasin lähes koko elämänsä mielisairaalassa viettäneen, yksinäisen naisen. Hän oli kaikin tavoin säälittävä ja surkea. Kun hän sanoi minulle, ettei hänen elämällään ole ollut mitään tarkoitusta, tunsin itseni todella sanattomaksi. En tiennyt, miten häntä lohduttaisin. Sanoin kuitenkin jotakin.

– En ole koskaan muistanut, mitä hänelle sanoin. Nainen kuitenkin kuunteli ja hymyili sitten onnellisen näköisenä. Jumala oli puhunut, en minä. Se oli pyhän hengen työtä. Ymmärsin silloin, että pappina en ole koskaan yksin.

Parin päivän kuluttua nainen kuoli.

Pappeus on merkinnyt Hilkalle mahdollisuutta kanavoida elämänkokemustaan.

– Minulle ei riittänyt, että olisin jäänyt paikoilleni ajattelemaan, että onpa minulla ollut hyvä elämä. Jo silloin, kun lähdin papiksi, tunsin, että minulla oli täysi sylillinen elämää, jonka halusin jakaa muiden kanssa.

Raskaita menetyksiä

Villen kuoleman jälkeen Hilkka ja Hannu Olkinuora saivat vielä kaksi lasta. Viivi syntyi 1989 ja Jussi 1990.

– Villen kuolema oli yksi elämääni eniten ravistelleista hetkistä. Silloin muistin taas, että on asioita, joille ei ole selitystä. Olin kokenut saman jo aikaisemmin, 8-vuotiaana, kun isäni odottamatta kuoli lento-onnettomuudessa.

Valmistautuessaan yhteiseen vanhuuteen Hilkka ja Hannu rakennuttivat Hilkan isoisovanhempien perua olevan huvilan viereen uudistalon. Talon tarkoitus oli tietysti tehdä tilaa isolle perheelle mutta ideana oli myös esteettömyys. Talo sai nimen Villa Tomumaja.

– Ajattelimme Hannun kanssa, että vanhenisimme talossa yhdessä katsellen merta ja horisonttia.

Seitsemän vuotta sitten Hannu kuoli nopeasti edenneeseen syöpään.

– Hannun tuhka siroteltiin mereen. Olen pyytänyt lapsilta, että niin tehtäisiin myös minulle.

Pari ensimmäistä vuotta Hannun kuoleman jälkeen Hilkka jaksoi tehdä vain yhden asian päivässä.

– Kävin kaupassa tänään, tein ruokaa huomenna, ylihuomenna tiskasin. Nyt elämä virtaa jo paremmin. Tapaan ystäviäni ja teen vapaaehtoistyötä Syöpäklinikan tukijoissa sekä Helsinki Missiossa.

Ihmisten auttaminen merkitsee Hilkalle heidän kunnioittamistaan. Hän haluaa myös tuoda näkyviksi syyt, joiden takia ihmiset kärsivät.

Sanoissaan ja kannanotoissaan hän on välillä kipakka. Hetki sitten hän tuohtui Maahanmuuttovirastolle, kun se luterilaisten pappien lausunnoista huolimatta toistuvasti eväsi kristityksi kääntyneiltä turvapaikanhakijoilta oleskeluluvan.

– Migri laskee kirkossa käyntien määrää ja tuijottaa uskon ulkoisia merkkejä. Sitten se kuitenkin lähettää nämä ihmiset maihin, joissa kristinuskon näyttäminen merkitsee kuolemaa. Sehän on aivopieru!

Höyryä Hilkka päästää muun muassa Twitterissä, jonne hän alun perin meni vain seuratakseen Jussi-poikansa lätkämatseja. Jussi Olkinuora, 28, on jääkiekkomaalivahti, joka pelasi keväällä maailmanmestaruuden voittaneessa Suomen maajoukkueessa. Tällä hetkellä Hilkalla on Twitterissä yli 4 000 seuraajaa.

– Kiukkuinen toiminta on paras varaventtiili kyynisyydelle ja katkeruudelle, joita pelkään elämässä kaikkein eniten. Olen sanonut muillekin naisille, että jäytävä viha kannattaa muuttaa vaikuttavaksi kiukuksi. Jonakin päivänä Sisyfoksen kivikin vielä päätyy sinne, minne se kuuluu.

Juttu on julkaistu Annassa 37/2019.

X