Kaija Koo sanoo olevansa intuitiivinen ihminen ja tekevänsä valintoja kuuntelemalla sydäntään.
Julkkikset

Kaija Koo levytti eronsa jälkeen joululaulun, johon hän ei koskaan palannut – hetki työkavereiden seurassa sai kyyneleet virtaamaan

Kaija Koo muistaa itkeneensä työryhmänsä edessä ehkä vain kaksi kertaa. Kun hänen Olli-poikansa joutui sairaalaan, ja toisen kerran äskettäin.
Teksti: Tyyne Pennanen Kuvat: Liisa Valonen

Studiossa soi kasarimusiikki, ja Kaija Koo tanssii samalla, kun valokuvaaja ottaa hänestä kuvia Annan kanteen. Hän ei ujostele kameraa, vaan tietää tasan tarkkaan, miten sen edessä ollaan.

Kaija Koo on 59-vuotias supertähti, mutta kuka hän oikeasti on? Vastausta voi hakea hänen tänä syksynä ilmestyneestä elämäkerrastaan Taipumaton, jossa hän raottaa yksityiselämänsä verhoa ja käy läpi 40 vuotta kestäneen uransa vaiheita. Hän on kokenut musiikkielämän huiput ja alhot, ja henkilökohtaisen elämän kriisejä, jotka ovat kietoutuneet ihmiseksi ja brändiksi nimeltä Kaija Koo.

– Tuntuu todella paljaalta, ikään kuin olisi paljastanut itsestään vähän liikaa baari-illan aikana. Mutta halusin kertoa tarinani ja näyttää, että todella vaikeistakin tilanteista voi selviytyä. Ehkä tarinani antaa ihmisille toivoa, hän sanoo kuvausten jälkeisenä päivänä.

”Laulamisesta tuli työkaluni”

Kaija Koon perusteet valettiin kerrostaloasunnossa 1960-luvun helsinkiläisessä kerrostalolähiössä. Kaija Kokkola varttui Pihlajanmäessä perheessä, johon kuului isä, äiti ja isosisko. Elämäkerrassa kuvaillaan vanhempien onnetonta avioliittoa: diplomi-insinööri-isä oli kiivasluontoinen ja äiti fyysisesti sairas. Hän kärsi kivuista ja vaikeista lapsuudenmuistoistaan, hän oli täynnä mykkää tuskaa, ja kyvytön puhumaan tunteistaan. Kodin tukahdutettua ilmapiiriä räjäyttivät isän raivokohtaukset.

”Uskon, että jokaisen taiteilijan taustalla on tragedia.”

Isä sätti ja vähätteli äitiä, eikä Kaija muista vanhempiensa osoittaneen toisilleen hellyyttä. Lapsi tottui kodin ilmapiiriin, ja vasta aikuisena hän ymmärsi, etteivät vanhemmat olleet oikeasti koskaan nähneet ja ymmärtäneet häntä. Hän ei oppinut lapsuudenkodissaan näyttämään tai sanottamaan tunteitaan, mutta silti juuri tästä näkymättömästä lapsesta tuli suomalaisten tunteiden tulkki.

– Eikö olekin hassua, Kaija sanoo. – Mutta uskon, että jokaisen taiteilijan taustalla on tragedia, ja se että minua ei ole nähty tai kuultu, on ollut minun tragediani. Laulamisesta tuli työkaluni, jonka avulla minut lopulta kuultiin. Ilman kokemuksiani ääneni ja tulkintani ei olisi tullut näin vahvaksi.

Kaija alkoi opiskella pianonsoittoa seitsemänvuotiaana.

Kaija alkoi opiskella pianonsoittoa seitsemänvuotiaana.

Artisti Kaija Koota voi todella ymmärtää vasta, kun on ollut hänen keikallaan. Yleisö on kuin hurmahenkinen kuoro, joka laulaa hänen mukanaan.

Hänelle lähetetään kirjeitä, joissa ihmiset avautuvat elämästään ja siitä, miten hänen musiikkinsa on heitä auttanut.

Kadulla hänet pysäytetään. Välillä hän julkisilla paikoilla kyyristelee ja yrittää piiloutua katselemalla varpaisiinsa. Ihan aina hän ei haluaisi olla näin näkyvä, mutta lavalla on toisin. Siellä hän seisoo täydessä ryhdissä.

– Lavalla kukaan ei estä elämääni. Lava on terapeuttinen alue, jossa saan tehdä, mitä haluan. Siellä purkautuu kaikki, mikä minussa on ollut nitistettyä.

”En ollut kuullut yhdestäkään tyttöbändistä”

Kun Kaija aloitteli uraansa 1980-luvun alussa, musiikkibisnes oli miesvaltainen, ja nitistysyrityksiä oli tarjolla yllin kyllin.

– Säveltäjät, sanoittajat ja tuottajat olivat miehiä. Lauloin eri kokoonpanoissa, ja soittajat olivat aina miehiä. Ajan henkeä on vaikea käsittää, jollei ole ollut aikalainen.

Sukupuolensa takia häntä vähäteltiin ja yritettiin ahtaa kapeaan muotiin. Miehet lauloivat vakavasti otettavia elämäntulkintoja; nuorille naisille oli varattu keveämpiä kappaleita.

Kaija yhdisteli rockia ja iskelmää, mitä ei sitäkään hyvällä katsottu. Rokkikukot kulkivat nenä pystyssä ohi. Kaija pääsi 16-vuotiaana bändiin, funkahtavaa musiikkia soittavaan Steel Cityyn. Hän sai toimeentulonsa laulamalla useissa taustakuoroissa, ja vuonna 1982 hän perusti Kaija & City Bandin.

Se ei ollut ensimmäinen ”oma bändi”. Teini-ikäisenä hän oli perustanut tyttöbändin. Kaija sanoo, että se on ollut hänen uransa yksi tärkeimmistä hetkistä.

– En ollut kuullut yhdestäkään tyttöbändistä, ja tuntui kuin olisin keksinyt jotakin kokonaan uutta, jotakin sellaista, mitä ei vielä ollut olemassa.

Toki tyttöbändejä oli, mutta vähän, eikä niistä paljon puhuttu.

Poikia tyttöjen bänditouhu otti päähän.

– He hiipivät takahuoneeseen ja pistivät kitarat epävireeseen ja naureskelivat meille. Se oli kiusaamista ja sabotoimista.

Kaija vuonna 1977. Kuvan otti Ritva-siskon tuleva puoliso Olivier Lemarchand.

Kaija vuonna 1977. Kuvan otti Ritva-siskon tuleva puoliso Olivier Lemarchand.

Kun keikkaelämä alkoi, piti kuunnella poikien rasvaisia juttuja. Bändien pojat olivat kavereita, mutta heidän juttunsa olivat roiseja. Elämäkerrassa kerrotaan, että keikkabussissa saatettiin vertailla tuntikausia naisten sukupuolielimiä: minkä näköisiä, kokoisia, mallisia ja hajuisia ne olivat. Parikymppisen Kaijan piti vain kestää ja olla ”hyvä jätkä”, jos mieli pysyä mukana bändikuvioissa.

– Olihan se aikamoista machokemiaa, ja piti osata antaa kovemmin takaisin, jotta he tajusivat, ettei minulle kannata tulla sanomaan. Piti olla tosi kova.

Kaija huomauttaa heti perään, että kaksimieliset jutut naurattavat häntä, jos ne ovat hauskasti kerrottu.

– Ja kertovathan naisetkin niitä! En suostu olemaan kuivakko.

”Mielestäni naiset tarvitsisivat vähän enemmän rehvakkaa huumorintajua”

Elämäkerrasta selviää, että Kaija on osannut irrotella. Kerran ennen keikan alkua bändin jäsenet Kaija mukaan lukien tunkivat takapuoliinsa Marianne-karkit – tempauksen ideana oli vahvistaa bändin yhteishenkeä. Hän on kirmannut tyttökavereiden kanssa alasti pitkin peltoja ja harrastanut seksiä julkisilla paikoilla.

Toilailuja riittää, siis sellaisia, jotka pitkään sallittiin mieluiten miehille. Ajat ovat muuttuneet, ja naisen rooli on laveampi kuin ennen, mutta ovatko naiset oppineet elämään rennommin?

– Mielestäni naiset tarvitsisivat vähän enemmän rehvakkaa huumorintajua. Tuntuu, että moni pelkää tulevansa jyrätyksi ja ottaa sen takia asiat niin kamalan vakavasti.

Kaija ja Markku juhlivat, kun Tuulten viemää -albumi saavutti tuplaplatinaa vuonna 1995.

Kaija ja Markku juhlivat, kun Tuulten viemää -albumi saavutti tuplaplatinaa vuonna 1995.

”Hän uskoi minuun, minä en niinkään”

Tuulten viemää oli Kaijan ensimmäinen sooloalbumi, ja se möi triplaplatinaa. Kaija oli ensimmäinen naissooloartisti, joka saavutti tällaisen virstanpylvään. Elettiin 1990-luvun alkua, ja hänellä oli takanaan vaikeita aikoja. Hänen isänsä oli menehtynyt lento-onnettomuudessa vuonna 1986. Siitä oli seurannut hyvin vaikea, miltei seitsemän vuoden mittainen jakso, jolloin Kaija oli poissa julkisuudesta. Hän oli alkanut kärsiä sosiaalisten tilanteiden pelosta, jota oli hoidettu mielialalääkkeillä ja terapialla. Rinnalle oli tullut Markku Impiö, lahjakas Sibelius-Akatemian opiskelija, josta tuli hänen puolisonsa vuonna 1987. Markku oli alkanut tehdä Kaijalle kappaleita.

– Hän uskoi minuun, minä en niinkään. Hän tajusi voimani ja auttoi minua kaivamaan esiin sen, mikä teki minusta tähden.

Tuulten viemästä alkoi vuosia kestänyt hittiputki, joka nosti Kaijan musiikkipiirien huipulle.

Kaijan poika Olli oli syntynyt vuonna 1991. Poika kulki isän ja äidin mukana keikoilla. Mukana oli usein myös Kaijan äiti, joka hoiti poikaa keikkojen aikana.

Kerran hiekkalaatikolla eräs äiti ihmetteli, miten pienen lapsen äiti saattoi keikkailla niin paljon.

– Samalla hän kertoi, että oli jättänyt lapsensa hoitoon kahdeksi viikoksi, jotta pääsisi etelänlomalle. En sanonut mitään, mutta ihmettelin sitä, että miten joku voi jättää pienen lapsensa yksin noin pitkäksi aikaa. Olli matkusti kanssamme, ja iltaisin olin keikalla puolisentoista tuntia.

Olli livahti lavalle vuonna 1995, kun Kaija esiintyi Helsinki-päivän konsertissa.

Olli livahti lavalle vuonna 1995, kun Kaija esiintyi Helsinki-päivän konsertissa. Kuva: Ari Heinonen / Otavamedia / JOKA / Museovirasto

Kenen tahansa vanhemman painajaisen Kaija joutui kohtaamaan kun Olli joutui 16-vuotiaana moottoripyöräonnettomuuteen. Ensimmäisen yön Kaija vietti sairaalassa. Seuraavana päivänä lääkärit ilmoittivat, että pojan jalka pitää leikata. Kaijalla oli keikka Rovaniemellä, ja hänen ensimmäinen reaktionsa oli, että hän jäisi Helsinkiin. Sopimuksesta oli kuitenkin pidettävä kiinni.

– Se oli elämäni pahin paikka. Kun kerroin bändin pojille ennen keikkaa, että poikani on ollut onnettomuudessa, aloin itkeä. Silloin he näkivät minut heikkona.

Kaija on tarkka tyylistään ja valitsee esiintymisasunsa itse.

Kaija on tarkka tyylistään ja valitsee esiintymisasunsa itse. Kuva: Liisa Valonen

”Olin yksin”

2000-luvulla Kaija Koon ja Markku Impiön tähtitehdas alkoi yskiä. Markku ei enää kyennyt takomaan hittejä kuten ennen, ja avioliitto rakoili miehen rajun juomisen takia. Rakkaus- ja työsuhteesta oli tullut naisen ja miehen välistä valtataistelua. Kaija koki, että Markku vähätteli häntä sen takia, että hän oli nainen.

– Markku oli hoitanut osakeyhtiömme asiat ja sanonut, että et sinä kuitenkaan ymmärrä näistä asioista mitään.

Pariskunta jätti erohakemuksensa vuonna 2005. Kaijan ura oli aallonpohjassa. Ollin moottoripyöräonnettomuutta oli seurannut kahden vuoden sairaalakierre, eikä ex-miehestä ollut tukea lapsen vaikeassa tilanteessa.

– Olin yksin, olin kusessa. Töitä ei juurikaan ollut. Mielessäni oli kauhukuva, että laulan näitä vanhoja lauluja, kunnes hiivun pois.

Kaijalla oli osakeyhtiö, jonka toiminnasta hän ei tosiaankaan tiennyt mitään. Mutta hän alkoi opetella. Velat maksettiin, ja firma pääsi jaloilleen. Kaija teki myös vertaansa vailla olevan comebackin, kun Katja Ståhl keksi napata hänet Päijät-Hämeen Sorto ja Riisto -levy-yhtiöön. Siitä lähtien Kaija Koo on pyörittänyt Kaija Koota.

– Sitten perhana vie osasinkin! Sain niin paljon itsevarmuutta ja hyvää oloa siitä, että olin lähtenyt ihan tyhjästä, ja onnistuin. Tein sen itse.

”Minä en sorru, olen liideri”

”Töissä olen aina ollut vahva”

Kyyneleet eivät aina ole viattomia. Sen Kaija tietää hyvin. Niitä voi käyttää myös välineenä, jonka avulla saa, mitä haluaa. Kaija on halunnut saada tahtonsa läpi muilla keinoilla.

– Töissä olen aina ollut vahva. Olen pitänyt kiinni siitä, että muut voivat kokea olonsa lähelläni turvalliseksi. Minä en sorru, olen liideri, hän sanoo.

Hän muistaa itkeneensä työkavereidensa edessä ehkä vain kaksi kertaa. Kun Olli joutui sairaalaan, ja toisen kerran vähän aikaa sitten.

Hän istui työryhmänsä kanssa kotonaan, ja he suunnittelivat kiertuetta, jota ollaan parhaillaan rakentamassa Kaijan elämäkerrasta ja musiikista. He alkoivat pohtia, otettaisiinko kiertueelle mukaan eräs vanha joululaulu, jonka Kaija levytti vuonna 2007. Kaija ja Markku olivat tuolloin jo eronneet. Miehen juominen oli tehnyt työstä ja perhe-elämästä lopulta yhtä helvettiä.

Kun Kaija oli levyttämässä joululaulua, Markku oli ollut ympärikännissä ja räyhännyt. Se oli heidän viimeisiä yhteisiä projektejaan.

”Mikä sen kappaleen nimi olikaan”, Kaija kysyi työryhmältään. Hän ei ollut laulanut eikä edes kuunnellut kappaletta sen levyttämisen jälkeen.

”Sehän on Sydän laulaa”, vastasi elämäkerran kirjoittaja Jouni K. Kemppainen.

Kaija laittoi sen soimaan. Hänen pehmeä äänensä täytti huoneen: Hävitä hetkeksi maailman pauhut / anna silmät lapsen / viisaus harmaahapsen / pois ota kauhut.

Työryhmä istui hiljaa ja kuunteli. Kaija antoi kyyneleiden tulla.

Nekin vaikeat vuodet ovat Kaija Koota.

Kuukausi sitten Markku Impiö kommentoi Ilta-Sanomissa elämäkerrassa esitettyjä väitteitä alkoholismistaan. Hän sanoi hyväksyvänsä sen, minkä Kaija on kertonut. Hän myös kertoi lopettaneensa alkoholin juomisen.

Kaija Hartwall Areenalla vuonna 2015.

Kaija Hartwall Areenalla vuonna 2015.

”Kaija Koosta on tullut toinen iho”

Ensi vuonna Kaija täyttää 60 vuotta. Hänellä on suunnitelmia, mutta hän ei ole päättänyt, miten kauan hän aikoo vielä esiintyä.

– Taiteilijan täytyy kestää epävarmuutta, hän sanoo.

Ja voiko Kaija Koo edes kadota? Onko Kaija Kokkolaa enää olemassa?

– Kyllä Kaija Koosta on tullut toinen iho, hän sanoo.

Lavalla, siinä terapianeliössä, tapahtuu ihme, joka muistuttaa rakkautta. Yleisö on hänen perheensä, joka näkee ja kuulee hänet. Silloin lapsi tulee näkyviin.

Lähteenä on haastattelun lisäksi käytetty Jouni K. Kemppaisen Kaija Koo – Taipumaton -elämäkertaa.

Kuvat: Kaija Koo – Taipumaton -elämäkerrasta. Kaija Koon perhealbumi, Ari Heinonen / Otavamedia ja Ralph Larmann / Warner Music

X