Julkkikset

Ari-isä aavisti etukäteen, että Mikko Kekäläisestä tulee vielä suosittu tv-juontaja: ”Mikko oli jo lapsena hyvin tiedonjanoinen, ja vauhtia riitti”

Tv-juontaja Mikko Kekäläinen ja Ari-isä ovat aina olleet enemmän kaverukset kuin isä ja poika. Yhteistä heille on ajatusta nopeampi kieli ja kerkeät kyynelkanavat. Molemmat tunnistavat itsessään myös ”jähnäilygeenin”.
Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Sampo Korhonen

Arki-iltaisin puoli seitsemältä Ari Kekäläinen asettuu usein television ääreen. Silloin ruutuun ilmestyy tuttu töyhtöpää, oma poika. Ari toivoi aikoinaan Mikosta työnsä jatkajaa, mutta tällä oli tähtäin muualla. Mikko Kekäläinen on juontanut jo kohta yhdentoista vuoden ajan Puoli seitsemän -ohjelmaa, johon isäkin on kutsuttu vieraaksi kahdessa joulujaksossa.

Aikoinaan Ari oli se cool faija, jonka kaikki tiesivät kotikulmilla Pieksämäellä. Hän työskenteli paikallisradiossa ja oli harrastajateatterin kantava voima. Kaikki tiesivät myös, että Mikko on Arin poika. Mutta ei isän tunnettuisuus paineita aiheuttanut.

– Olen aina samastunut meidän sukuun, kekäläisyyteen. Minussa elää vahvasti suvun savolainen verbaalisuus. Minä ja isä olemme suupaltteja. Huomiosta ei ole silti tarvinnut taistella, sillä toimimme niin eri areenoilla, Mikko toteaa.

Isä ja poika Kekäläinen pitävät löyhästi yhteyttä. Alvariinsa ei tarvitse soitella. Jos toisesta ei kuulu mitään, voi luottaa siihen, että hänellä on kaikki hyvin.

Mutta nyt isoisä, Ari-ukko, on saapunut Pieksämäeltä Mikon perheen luokse Espooseen yökylään. Kun Kekäläiset asettuvat vieretysten keittiön pöydän ääreen, sukulaisuuden näkisi vaikka puusilmällä.

– Peilistä minua katsoo mies, joka muistuttaa päivä päivältä enemmän isääni, Mikko sanoo nauraen.

– Savossa sanotaan, että työn kun näkköö, niin tekijännii tuntoo, Ari jatkaa.

”Olin avioeron aikaan niin pieni, etten ollut ehtinyt kasvaa ydinperhemalliin”

Mikko oli kolmevuotias, kun hänen vanhempansa erosivat. Ari muutti muutaman sadan metrin päähän naisystävänsä luo, Mikko ja hänen kolme vuotta vanhempi veljensä Jussi jäivät asumaan äidin kanssa. Tapaamisoikeudesta sovittiin, mutta määräpäiviä ei ikinä noudatettu. Pojat kulkivat kahden asunnon välillä niin kuin tahtoivat.

Mikko: En muista ikinä toivoneeni, että vanhemmat palaisivat yhteen. Pelkkä ajatuskin tuntui oudolta ja vieraalta. Olin avioeron aikaan niin pieni, etten ollut ehtinyt kasvaa ydinperhemalliin. Vaikka tapasin isää usein, hänen luokseen meneminen oli aina poikkeama arjessa. Muistan, kuinka kiva yllätys oli, kun isä kerran tuli äidin sijaan hakemaan minua päiväkodista.

Ari: Joskus olen katunut sitä, että luovuin vapaaehtoisesti pojistani. Mutta jokainen pelaa niillä korteilla, jotka sattuvat olemaan kädessä. Olin silloin niin epäkypsä ja itsekäs, että samassa taloudessa asuessa olisin luultavasti ollut huono kasvattaja. Olen nähnyt paljon perheitä, joissa isä on yksi kakaroista. Pieni välimatka teki luultavasti meille hyvää. Aika nopeasti entiselle vaimolleni tuli uusi puoliso. Isäpuoli halusi tehdä pojista jääkiekkoilijoita, minä ohjasin heitä oman harrastukseni, teatterin, pariin. Mikko osallistui nelivuotiaana ensimmäiseen näytelmäänsä Hyväsydämisiä hupsuja. Hän esitti siinä tuolloisen avovaimoni lasta.

M: Voisin siis viettää 40-vuotistaiteilijajuhlia tänä vuonna. Varhaisimpia esiintymisiä en tosin itse muista kuin välähdyksenomaisesti.

”Olemme aina olleet paremminkin kaverit kuin isä ja poika”

A: Mikko oli jo lapsena hyvin tiedonjanoinen, ja vauhtia riitti. Äitinsä kutsui poikaa Mikko Vilkastukseksi. Välillä tuntui, että yksi hullu kysyy enemmän kuin kymmenen viisasta vastaa. Muistan, kun parivuotias Mikko tuli herättämään minua kysyen: ”Isi, mikä tämä on?” Hänellä oli kädessään tuliterästä levysoittimesta irrottamansa äänirasia. Silloin taisi päästä pari ärräpäätä. Rasia oli kuitenkin poistettu niin taitavasti, että sen sai ehjänä takaisin. Hieman pelokkaana odotin, miten pojan vilkkaus kehittyisi myöhempinä vuosina. Tuommoinen sählä kun voi helposti joutua huonoille teille. Onneksi niin ei käynyt.

M: Olemme aina olleet paremminkin kaverit kuin isä ja poika. Kumpikaan vanhempani ei tainnut varsinaisesti kasvattaa minua. He uskalsivat antaa lapsiensa kasvaa omiin suuntiinsa ja oikaisivat tarvittaessa. Meillä ei kielletty tai komennettu, vaan minuun luotettiin ja haastettiin miettimään itse. En silti kokenut olleeni koskaan tuuliajolla tai heitteillä.

A: Vanhempien pitäisi kai olla lapselleen auktoriteetti, mutta minä en osannut olla perinteinen isä. Minulla oli fiksut pojat, ja asiat selvitettiin puhumalla. Mutta ei se nyt sentään Summerhill-tyyppistä kasvatusta ollut, jossa pennut saavat juosta ja hulmuta miten haluavat. Rajat pitää olla.

M: Ala-asteikäisenä sain päähäni haluta korviksen. Äiti ei lämmennyt idealle. Puhuin asias­ta myös isälle, joka kehotti pohtimaan, mitä haluan korullani viestiä. Lopulta sain luvan. Suvun konservatiivinen siipi oli kyllä sitä mieltä, että voisin edes jouluna riisua korvakorun. En tietenkään suostunut.

A: Tulihan Mikko kerran joulupöytään kynnet mustiksi maalattuina. Mutta en ole koskaan puuttunut hänen tyyliinsä. Se ei kuulu minulle.

M: Murrosiässä olin auktoriteettivastainen oman tien kulkija. En minä pahantahtoinen ollut, mutta hankala. Koulussa kyseenalaistin kaiken totutun, eikä minulle riittänyt perusteluksi, että näin on aina ennenkin tehty.

A: Mikolla oli vahva oikeudentunto, ja hän puolusti periaatteitaan. Äitinsä piti Mikon puolia kuin leijonaemo, kävi puhumassa rehtorillekin. Itse elin tuolloin vauhtivuosia työssä ja teatterissa, en paljon ehtinyt poikia paimentamaan. En ollut erityisen läsnä oleva isä. Usein, kun seisoin parvekkeella tupakalla, pojat päristivät monkeyllaan ohi ja pysähtyivät vaihtamaan kuulumisia.

”Räiskähdimme nopeasti, mutta emme jääneet hautomaan riitoja”

Koulutukseltaan Ari Kekäläinen on sähköasentaja, mutta hän vaihtoi ammattia lennossa. Pieksämälle perustettiin paikallisradioasema 1985. Ari, joka tunnettiin suulaana ja ihmisiä pelkäämättömänä miehenä, pestattiin juontajaksi. Kymmenen vuotta myöhemmin hän huomasi olevansa aseman omistaja ja päätoimittaja.

Mikko oli aloitellut radiotoimittajan uraa koulutyön ohella jo edellisen omistajan aikoina ja jatkoi nyt isänsä alaisuudessa. Se ei aina sujunut ihan kitkatta.

A: Meille tuli näkemyseroja: minä olin vanhan liiton mies ja Mikko halusi modernimpaa meininkiä. Joskus ovet paukkuivat. Olin alkanut yrittäjäksi pystymetsästä, ja kokonaisuuden hallinta vaati niin paljon, ettei oman pojan kiukuttelu tuntunut sen rinnalla juuri missään. Olin herra talossa. Annoin kyllä kuulua, jos nöösipojat hyppivät silmille. Räiskähdimme nopeasti, mutta emme jääneet hautomaan riitoja.

M: Se, että isä oli töissä radiossa, madalsi kynnystä hakeutua alalle. Oli onnellista, että sain harjoitella pienellä paikallis­radioasemalla ja että se tapahtui aikana, jolloin ohjelmista ei jäänyt tallenteita. Kaikenlaista hölmöä tuli kokeiltua. Vuodesta 2007 alkaen työskentelin Kiekuu-radio-ohjelman juontajana ja vuodesta 2009 Radio Suomen valtakunnallisen aamuohjelman vetäjänä.

”Äidin kuolema oli eräänlainen vedenjakaja. Elämä jakautuu aikaan ennen sitä ja sen jälkeen. Ajattelen eri tavalla itsestäni, isyydestäni ja paikastani maailmassa.”

A: Kerran mökillä ollessa totesin Mikolle, että jonakin päivänä hän tekee vielä televisioon samantyyppistä ohjelmaa kuin Arto Nyberg. Poika myhäili, että sellainen on jo tulossa. Seuraavana syksynä alkoi Puoli seitsemän. Mikon esiintymistä katsellessa paukuttelen aina henkisiä henkseleitäni. Hänen puolestaan ei tarvitse jännittää, poika osaa hommansa.

”Pussaan lapset nyt niin täyteen, että sitten kun se täytyy lopettaa, hellyyttä on varastossa riittämiin”

Paitsi ulkoisesti, Kekäläiset muistuttavat toisiaan myös luonteeltaan. Molemmat ovat rehvakkaan kuoren alla herkkiä. Mikko itki vuolaasti nähdessään taannoin isänsä Viulunsoittaja katolla -näytelmän Tevjenä Poleenin teatterissa. Arin silmä kostuu aina lastenlapsista puhuttaessa.

Kumpikin tunnistaa itsessään myös jähnäilygeenin: heidän on vaikea käynnistyä. Kun puoliso ehdottaa jotakin yhteistä tekemistä, ensimmäinen reaktio on ”ei varmasti”. Viidentoista sekunnin kuluttua vastarinta alkaa murtua, ja kohta vaimon idea tuntuukin toteuttamiskelpoiselta. Mutta hellyydessä he eivät pihtaile.

A: En muista olleeni lapsena koskaan oman isäni sylissä. Emme tainneet kovin monta kertaa edes koskettaa toisiamme. Siihen aikaan pentuja ei paijattu. Ajateltiin, että lapsista tulee ”riähkiä”, jos niitä hellitään ja kehutaan liikaa. Päätin, että sen asian korjaan omien muksujeni kanssa. Nämä kyllä kilmusivat sylissä mielin määrin.

- Etevä on käynti lärven, niin kuin Savossa sanotaan.

– Etevä on käynti lärven, niin kuin Savossa sanotaan.

M: Olen jatkanut tätä perinnettä omien lasteni Oton, 10, ja Martan, 8, kanssa. Poika alkaa olla jo esiteini ja yrittää työntää minut pois, kun menen pussaamaan. Mutta vielä se minulle häviää. Pussaan lapset nyt niin täyteen, että sitten kun se täytyy lopettaa, hellyyttä on varastossa riittämiin.

A: Yhteistä meille on myös ajatusta nopeampi kieli. Etevä on käynti lärven, niin kuin Savossa sanotaan. Olen soittanut suutani kaveripiirissä ja aikoinaan kapakassa. Onneksi minulla on myös nopeat jalat. Niiden ansiosta en ole koskaan saanut turpaani. Viime vuosina olen opetellut hillitsemään verbaalisuuttani. En enää sano ääneen ihan kaikkea, mitä ajattelen.

M: Minäkin olin nuorena kulmikkaampi. Jähnäsin vastaan silkasta jähnäämisen riemusta. Enää ei tarvitse.

M: Isä on käytännöllisempi kuin minä. Hän esimerkiksi osaa oikaista saunarakennuksen painuneen nurkan ja rakentaa ja korjata kaikenlaista. Isä sattui olemaan meillä, kun astianpesukone meni rikki. Hän paikansi heti, että vika on ruiskuputkessa. Itse en edes tiennyt, että koneessa on sellainen. Minä sen sijaan ompelen. Olenhan räätäli Otto Kekäläisen pojanpojanpoika. Viimeksi surautin tyttären nukelle mekon ja unipussin.

”Haluan vain olla rakastava isä oman isäni tapaan”

Tieto ensimmäisestä lapsenlapsesta tuli Arille joululahjana. Mikko ja vaimo Kristiina tulivat jouluksi Arin ja tämän puolison Ritva-Helinän vieraaksi mukanaan ultraäänikuva uudesta tulokkaasta. Ari-ukko oli myös ensimmäinen vierailija Otto-vauvan kehdon äärellä.

A: Ajatus siitä, että olen suvun vanhin ketjussa, johon kuuluvat myös Mikko ja Otto, tuntui hienolta. Olen tehnyt oman osani, ja nyt he jatkavat.

M: En ole tietoisesti kauheasti miettinyt isyyttä. Minulla ei koskaan ole ollut kovin selkeää käsitystä siitä, miten tämä homma pitäisi hoitaa. Haluan vain olla rakastava isä oman isäni tapaan. Minulla ei ole tarvetta katkoa mitään vahingollisia kehityskulkuja tai antaa lapsilleni jotakin, mistä itse jäin paitsi. Ei ole sellaista painolastia, johon pitäisi tehdä pesäero. Sen olen huomannut, että lapset ja tiukat kasvatusperiaatteet eivät sovi samaan perheeseen. Ennen lasten syntymää tiesin tarkkaan, kuinka jälkikasvua kuuluu kasvattaa. Sitten huomasin, ettei se ihan niin menekään. Ei ole olemassa mitään isyyden skeemaa. Ratkon ongelmia tilanne kerrallaan ja koetan oppia matkan varrella. Viime aikoina olen yrittänyt kiljua lapsille vähemmän ja mielestäni onnistunutkin siinä.

A: Läsnäolo ja tuputtamaton rakkaus ovat minun ohjeeni vanhemmuuteen. Penskat saavat touhuta omiaan, kun lähellä on koko ajan vanhempi, jolta voi tarpeen tullen kysyä neuvoa. Itselläni tosin on taipumus neuvoa jo ennen kuin kukaan ehtii kysyäkään.

M: Isästä, Ritvasta, Kristiinasta ja minusta on tullut hyvin tiivis nelikko. Kyläillessä toistemme luona pelaamme korttia ja puhumme ihan kaikesta: työstä, ystävistä, maailman tapahtumista. Pohdimme itseämme ja toisiamme. Meillä ei ole isän kanssa suuria arvoristiriitoja, molemmilla on suvaitsevainen maailmankatsomus. On hienoa, että on olemassa isän kaltaisia luotettuja ihmisiä, joiden seurassa ei tarvitse suodattaa tunteita.

”Äidin menettäminen syvensi suhdettamme entisestään”

Kesällä tulee täyteen kolme vuotta siitä, kun Mikon äiti Marketta kuoli 65-vuotiaana. Mikko sanoo sen olleen oman persoonansa kehityksen kannalta jopa mullistavampi asia kuin esikoisen syntymä. Vasta nyt, nelikymppisenä, hän aikuistui lopullisesti.

M: Äidin kuolema oli eräänlainen vedenjakaja. Elämä jakautuu aikaan ennen sitä ja sen jälkeen. Ajattelen eri tavalla itsestäni, isyydestäni ja paikastani maailmassa. Ennen olin vahvasti vanhempieni lapsi, nyt olen oma kokonaisuuteni, itsenäinen yksikkö. Lapsenomainen kirkas­otsaisuus on tehnyt tilaa tummemmille sävyille. Hahmotan nyt entistä selkeämmin, että elämä päättyy joskus. Isä on ollut tässä prosessissa läsnä ja tukena.

A: Täytän keväällä 73 eli olen jo iltavuoron miehiä. Lähes kaikki oman ikäluokkani sukulaiset ovat jo tuonilmaisissa. Onneksi olen saanut olla aika rasakassa kunnossa. Yritän elää terveellisesti, kuntoilen ja nautin jokaisesta päivästä.

M: Isän vanhenemista en ole vielä miettinyt. Isä on aina ollut tärkeä, mutta äidin menettäminen syvensi suhdettamme entisestään. On sentään vielä yksi vanhempi elossa.

X