Julkkikset

Suosikkijuontaja Mikko Kekäläinen ei peittele tunteitaan: ”Olen kova poika itkemään”

Mikko Kekäläinen sanoo olevansa onnekas, koska elää mieskuplassa, jossa on lupa puhua oikeista asioista: miten menee, miltä tuntuu, mikä on vaikeata. – Voi olla sielu auki eikä tarvitse esittää miehempää kuin on.
14.4.2019 Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Kristiina Kurronen, Paula Kukkonen

Mikko Kekäläinen vastasi Annan Totta vai tarua? -juttusarjan kysymyksiin. Sarjassa tunnetut henkilöt vastaavat, pitävätkö väitteet paikkansa.

Riitatilanteessa mies vetäytyy kuoreensa. Totta vai tarua?

Omassa parisuhteessa roolit ovat juuri toisinpäin. Vaimoni Kristiina ei aina näe tarvetta puhua kaikesta. Mutta jos sielussani on pienikin mykkyrä, se pitää saada purkaa. Muuten mykkyrä paisuu. Mykkäkoulua en kestä yhtään. Joskus päätän, että tätä peltoa en rupea perkaamaan, menköön vaikka viikko hiljaisuudessa. Iltaan mennessä olen jo taipunut.

Mies haluaa ratkaista ongelman, ei puhua siitä.

Olen parempi vatvomaan kuin ratkomaan. Luonteessani on upotettuna jähnäilygeeni, saatan spekuloida loputtomiin. En osaa jättää asioita selvittämättä, mutta päätöksentekijä minussa odottaa vielä heräämistään.

Miehellä ei ole tarvetta puhua tunteistaan.

Olen kova puhumaan kaikenlaisista tunteistani. Usein arjessa havahdun, että onpa hyvä fiilis, ja pyrin sanomaan sen vaimolle, lapsille ja työkavereille. Ainoa vaikeasti sanallistettava tunne on kiukku. Jos olen surullinen tai onneton, siihen on yleensä selkeä syy. Mutta jos suututtaa, mietin, onko tälle oikeasti aihetta. Ja jos nyt möläytän ajatukseni ilmoille, syntyykö siitä vain sakeampi soppa.

Mikko Kekäläinen ja Kristiina Kekäläinen

– Pyrin pitämään avoimet välit vaimoon ja puhumaan oikeista asioista. Se on monin verroin parempaa kuin hieno illallinen kerran kuussa, Kristiina Kekäläisen kanssa naimisissa oleva Mikko kertoo.

Me too -aikana on vaikeaa olla kunnon mies.

Mikä siinä nyt niin vaikeata olisi? Tiiviissä työyhteisössämme sanotaan joskus asioita, jotka ulkopuolisen korvin saattavat kuulostaa oudolta. Mutta jos työpaikalla on yhdessä sovitut pelisäännöt ja hyvä ilmapiiri, hurttiakin huumoria voidaan harrastaa.

Miehet pelkäävät, että tasa-arvo vie heiltä etuoikeuksia.

En keksi yhtäkään sellaista mieheyden tuomaa etuoikeutta, jonka tasa-arvo voisi minulta viedä. Tosin valtarakennelmat saattavat olla niin näkymättömiä, ettei valkoinen heteromies niitä havaitse. Koen eläväni hyvin tasa-arvoisessa yhteisössä niin kotona kuin työpaikallakin. Vaimoni on esimiesasemassa ja taitaa tienata vähän enemmän kuin minä.

”Olen kova poika itkemään”

Mies joutuu kasvamaan väkivallan pelon kanssa.

Minun ei ole tarvinnut koskaan pelätä henkistä eikä fyysistä väkivaltaa. Ehkä siksi, etten ole hakeutunut uhkaaviin tilanteisiin vaan luikkinut mieluummin pakoon.

Mies ei itke.

Olen kova poika itkemään ja suosittelen itkemistä muillekin. Ainakaan kyyneliä ei kannata pidättää. Äitini kuoli yllättäen viime kesänä, ja sen jälkeen tunnerekisterini on ollut myllerryksessä. Hyvät ja surulliset muistot nostavat kyyneleet silmiin tämän tästä.

Mies haluaa pärjätä omin voimin eikä olla kenestäkään riippuvainen.

Minulla ei ole minkäänlaista illuusiota siitä, että pärjäisin yksin. Perhe, ystävät ja työkaverit muodostavat turvaverkkoni, johon tukeudun häpeilemättä ja pyrin myös itse olemaan tukijana.

Mies tekee päätökset järjellä, ei tunteella.

Epäilen enemmän järkeä kuin tunteita. Mistä lopulta tiedän, miten asiat oikeasti ovat? Mutta sen tiedän, miltä ne tuntuvat. Päätöksenteossa olisi tietysti hyvä käyttää myös logiikkaa ja harkintaa. En ole kovin impulsiivinen. Kun en saa päätöstä aikaan, käännyn vaimon puoleen. Hän kertoo, miten toimitaan.

Hormonit vievät miestä.

Ehkä, mutta sillä myös usein perustellaan holtitonta käytöstä. Tolkku pitäisi säilyttää hormonipäissäänkin.

Mikko Kekäläinen luopui autosta

Mies addiktoituu helpommin kuin nainen.

Ihmiset addiktoituvat sukupuolesta riippumatta, jos heillä on siihen taipumus. Olen seurannut asiaa läheltä ja ymmärrän, että minustakin tulisi helposti addikti, jos en olisi sen kanssa tarkkana. Se, että on taipuvaisuuksiensa suhteen rehellinen, suojelee.

Mies haluaa aina voittaa.

Olen harvoin sellaisessa kilpailullisessa ympäristössä, jossa voittaminen olisi relevanttia. Käsikirjoituspalaverissa toki haluan, että oma ideani menee läpi. Ja tietysti oli mukavaa voittaa Kultainen Venla. Mutta lasten kanssa lautapelejä pelatessa annan heidän voittaa. Tiedän, että minun pitäisi valmistaa heitä pettymyksiin, mutta en vain jaksa kuunnella häviön aiheuttamaa huutoa. Vaimon kanssa harrastamme triathlonia. Viime kesän kisoissa hän sai kymmenen minuuttia paremman ajan kuin minä. Ja se on ihan fine.

Mies pönkittää itsetuntoaan hienolla autolla.

Luovuimme autosta puolitoista vuotta sitten. Asumme julkisten kulkuyhteyksien varrella ja huomasimme, ettei auto tuota vapauden tunnetta. Päinvastoin. Möhkäle seisoo pihassa pudottamassa arvoaan ja maksut ovat suuret, vaikkei ajaisi metriäkään. Jos ajaa, joutuu matelemaan ruuhkissa. Elämänlaatu on parantunut huomattavasti. Kävellessäni juna-asemalle saan liikuntaa ja raitista ilmaa, junassa voin vaikka lukea.

– Sanon päivittäin lapsille ja vaimolle rakastavani heitä. Ja muillekin: veljelle, vanhemmille ja jopa joillekin miespuolisille ystäville., Mikko Kekäläinen toteaa.

– Sanon päivittäin lapsille ja vaimolle rakastavani heitä. Ja muillekin: veljelle, vanhemmille ja jopa joillekin miespuolisille ystäville, Mikko Kekäläinen toteaa.

”Ompeluhommissa olen kätevämpi.”

Mies tietää kaiken – vaikkei tietäisikään.

Olen ensimmäisenä valmis myöntämään, kuinka vähän tiedän mistään. Pyrin tietoisesti avartamaan elämänpiiriäni. Vuosi sitten aloin lainata kirjastosta kirjoja, joihin en ennen olisi tarttunut. Nyt luen fysiikan alkeiden oppikirjaa. Se on aiheuttanut oivalluksen välähdyksiä ja ilon purskahduksia.

Kadehdin isäni kaltaisia ihmisiä, joilla on valtava tietomäärä. Taannoin faija oli kylässä, kun meiltä hajosi pesukone. Kävi ilmi, että vika oli propellissa, joka ruiskuttaa vettä. En edes tiennyt, että koneessa on sellainen. Mutta niin vain saimme isän kanssa vian korjattua. Tuli voittajafiilis.

Yleensä en pääse pätemään perinteisissä miesten hommissa. Kuopuksen synnyttyä minun piti asentaa portaiden eteen turvaportti. Kun proput eivät tahtoneet mitenkään pysyä kipsilevyseinässä, minut valtasi voimaton raivo. Ilmoitin perheelle, että minuun ei hetkeen saa yhteyttä. Menin lastenhuoneen lattialle makaamaan ja sadattelemaan, kuinka epäonnistunut ihminen olen. No, lopulta sain portin paikoilleen ja se on kestänyt: lapset ovat yhä hengissä.

Ompeluhommissa olen kätevämpi. Olen ommellut muun muassa pöytäliinoja, verhoja ja collegeasuja. Nytkin kaapissa on odottamassa ihana roosanvärinen kangas, josta aion tehdä itselleni puseron.

Vaatteisiinsa satsaava mies saa huomiota.

Minulla on töissä käytössä ammattistailisti, joka rohkaisee minua pukeutumaan erottuvasti ja vähän överisti. Joskus arkailen: onko tämä jo liikaa? Käytän paljon kukkakuosia ja maastokuviota, jopa yhtä aikaa. Viime viikolla, kun olin kukkapaita päällä Ylen ruokalassa, esimies totesi, että vain rohkea mies uskaltaa pukeutua noin. Olin ihan että täh. Esiinnyn telkkarissa niin monenlaisissa hepenissä ja meikissä, ettei kukkapaita tunnu missään.

”Toivon, ettei minun enää koskaan tarvitse kokea eroa”

Mies selviytyy erosta huonommin kuin nainen.

Omista eroista on jo kauan ja silloin tilanne oli se, että minut erotettiin. Kristiinan kanssa olen ollut yhdessä viisitoista vuotta ja toivon, ettei minun enää koskaan tarvitse kokea eroa.

Tie miehen sydämeen käy vatsan kautta.

Myös sen. Mutta sanoisin, että tie kenen tahansa sydämeen käy huomaavaisuuden kautta. Huomiointi on parasta hemmottelua. Pyrin pitämään avoimet välit vaimoon ja puhumaan oikeista asioista. Se on monin verroin parempaa kuin hieno illallinen kerran kuussa. Arjen kanssakäyminen on väylä, joka kannattaa pitää auki kulkemalla sitä edestakaisin mahdollisimman paljon.

Miehen on vaikea sanoa ääneen rakastavansa.

Sanon päivittäin lapsille ja vaimolle rakastavani heitä. Ja muillekin: veljelle, vanhemmille ja jopa joillekin miespuolisille ystäville. Rakkautensa voi ilmaista muutenkin kuin sanoin. Taannoin otin suorassa lähetyksessä tatuoinnin, joka saattoi vaikuttaa spontaanilta päähänpistolta. Kuva oli taiteilija Loiriplukarin logo, joka liittyy hyvään ystävääni. Lähetin tatuoinnistani valokuvan hänelle ja kerroin, että tätä ei olisi, jos ei olisi meitä. Mietin, oliko viesti jo liian imelä. Mutta sieltä tuli takaisin sydän-emoji.

”Olin äidin poika”

Äiti on miehen elämän tärkein nainen.

Äitini oli ehdottomasti yksi elämäni tärkeistä naisista. Tajusin sen täysin vasta hänen kuoltuaan. Oman lapsen syntymä muuttaa koko elämän, mutta vielä enemmän sitä muuttaa oman vanhemman kuolema. Lapsuudesta luopuminen on saanut isot rattaat liikkeelle päässäni ja miettimään elämän perusasiat uusiksi. Pakon edessä olen joutunut jämäköitymään ja aikuistumaan.

Olin äidin poika, meillä oli aina hyvä yhteys toisiimme. Vanhempani erosivat, kun olin pieni ja jäin asumaan äidin kanssa. Hän oli viisas kasvattaja. Ei kieltänyt ja komentanut vaan luotti ja antoi minun löytää ratkaisut itse. Tuskin olisin sama tyyppi ilman häntä. Vaikka äiti lähti yllättäen, mitään tärkeätä ei onneksi jäänyt sanomatta.

Mies vaatii parisuhteelta vähemmän kuin nainen.

Taidan olla meillä se, joka vaatii hitusen enemmän. Minusta on tärkeätä, että parisuhteen molemmat osapuolet keskittyvät ja panostavat siihen. Suhteen hoitaminen ei voi olla vain toisen harteilla.

”Miehet ole marsuja, jotka ajattelevat vain seksiä”

Mies haluaa olla paras rakastaja, joka naisella on koskaan ollut.

Mieluusti. Kukaan tuskin kieltää, että se on mukava ajatus.

Rokkarit ja jalkapalloilijat saavat aina naisia.

Jalkapalloa en ole pelannut mutta olen soittanut rumpuja bändissä. Sillä kokemuksella voin sanoa, että vaikkei olisi kummoisenkaan näköinen tyyppi, mutta nousee haitari sylissä lavalle, saa taatusti huomiota naisilta. Solisti on aina suurin sankari, mutta muutkin bändin jätkät ja jopa roudarit ovat kovaa valuuttaa. Kiersin puolitoista vuotta tien päällä ja eteen tuli tilaisuuksia, joihin olisi voinut tarttua, jos olisi ollut toisenlainen elämäntilanne.

Mies ajattelee seksiä 60 kertaa tunnissa.

En ole laskenut, riippuu tunnista. Huomautan kuitenkin, että eivät miehet ole marsuja, jotka ajattelevat vain seksiä.

Miehet eivät voi olla katsomatta naisen rintoja.

Tunnen miehiä, jotka väittävät toisin. En usko heitä. Miksi rinnat kiinnostavat? En tiedä, menee varmaan biologian ja evoluution puolelle. Jos ilmiön pystyisi selittämään, sitä ei ehkä olisi. Kerran minulta kysyttiin haastattelussa, mikä vaimossani on seksikkäintä. Sanoin, etten uskalla vastata, tai en ehkä näe niitä enää koskaan.

– En ole mikään putkiaivo. Minulla on tippaleipä pääkopassani, Mikko Kekäläinen väittää.

– En ole mikään putkiaivo. Minulla on tippaleipä pääkopassani, Mikko Kekäläinen väittää.

”Suhtaudun isyyteen sangen paneutuen”

Mies ei saa tarpeeksi tilaa isyydessä.

Isyys on juuri sellainen sarka, millaiseksi sen haluaa raivata. Tosin joskus tuntuu, että vanhemmuuden pelissä miehille on jaossa vain hopeasijoja. Vaikka olisi kuinka hyvä isä, on kuitenkin korkeintaan vain huono äiti. Suhtaudun isyyteen sangen paneutuen, se on elämän kahden tärkeimmän asian joukossa. Kun lapset Otto, 8, ja Martta, 5, olivat ihan pieniä, äiti oli luontainen ykkösvaihtoehto, vaikka isä olisi tehnyt mitä. Teemme molemmat vuorotyötä, joten olemme lasten kanssa kolmistaan vuorotellen. Kun vaimo on työreissuilla, olen saanut isyydelleni vapaata temmellyskenttää. Välillä olen aika lujilla, mutta vanhemmuus onkin äärilaji. Se antaa ja ottaa äärimmäisen paljon.

Poika on isälle minän jatke.

Olen saanut itseni kiinni siitä, että haluan tarjota Otolle itseäni miellyttäviä vaihtoehtoja. Ehdotin, että hänelle laitettaisiin korvikset niin kuin minullakin ja että hänelle leikattaisiin samanlainen tukka. Kieltämättä aika alkeellinen yritys itsen jatkamiseksi pojassa. Haluan laajentaa hänen horisonttiaan ja tarjota hänelle vähän epäsovinnaisempia vaihtoehtoja. Viimeksi vaateostoksilla sain hänet suostumaan ainaisen harmaan ja sinisen sijaan keltaiseen ja maastokuvioon. Molemmille lapsille olen yrittänyt painottaa, että sukupuolirooleja voi toteuttaa monella tavalla.

Viime viikolla minulle oli tehty ripsiin kestoväri ja menin hakemaan Marttaa tarhasta. Lapsi nauroi kippurassa: Isällä on tyttöjen ripset! Yritin selittää, että tämä kuuluu isän työhön ja ettei ole olemassa erikseen tyttöjen ja poikien juttuja.

Mies etsii isänsä hyväksyntää koko elämänsä.

Koen saaneeni isäni hyväksynnän etsimättä. Meillä on aina ollut hyvät, tasavertaiset välit. Isä työskenteli paikallisradioyrittäjänä Pieksämäellä, ja lähdin hänen jalanjäljissään toimittajaksi. Isä muistaa aina mainita, kuinka ylpeä hän on pojastaan.

”Ystäviä ei voi asettaa tärkeysjärjestykseen”

Mies tsekkaa pisuaarilla vierustoverin varustuksen.

Kyllä siinä pitää keskittyä omaan suoritukseen. Julkisessa tilanteessa voi tulla lukko, ja se on hirveintä, mitä voi tapahtua. Siksi katson ihan vaan kaakelia ja toivon, että tällä kertaa onnistuu.

Miehellä ei ole bestistä vaan hän on aina porukassa.

Ystäviä ei voi asettaa tärkeysjärjestykseen. Kuulun seitsemän hengen kaveriporukkaan, joka on pitänyt yhteyttä lukiosta asti. Kaikki kuusi ovat bestiksiäni – ihmisiä, joihin voin luottaa täysin.

Saan onneksi elää tällaisessa mieskuplassa, jossa voidaan puhua oikeista asioista: miten menee, miltä tuntuu, mikä on vaikeata. Voi olla sielu auki eikä tarvitse esittää miehempää kuin on.

Juttu on julkaistu Annassa 10/2019.

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

 

Henkilön Anna (@anna_lehti) jakama julkaisu