Julkkikset

Kirjailija Juha Vuorinen kertoo kokeneensa yhden pelottavan, yliluonnollisen kohtaamisen: ”Jouduin sanomaan, että ole hyvä ja poistu”

Juha Vuorisen raju alkoholinkäyttö muuttui pikku hiljaa ryyppyputkiksi pari kertaa vuodessa. ”Oli vain pakko juoda pää selväksi”. Sukulaismiehen avoimen haudan ääressä kirjailija teki päätöksen, joka on pitänyt kohta neljätoista vuotta.
Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Liisa Valonen

”Monen mielestä olen varmasti saanut enemmän mammonaa kuin olisin ansainnut. Mutta olen lähtenyt pohjalta. Lapsuudenkotini oli vuokrayksiö, jossa asui neljä ihmistä. Köyhyys löi leimansa. Kun isäni kuoli, taloyhtiöstä ilmoitettiin, ettei täällä ruveta vuokralaisten takia suruliputtamaan. Isältä jäi maksamattomia vekseleitä, ja olimme pitkään tosi tiukilla.

Nuorena miehenä onnistuin sössimään omatkin raha-asiani täydellisesti. 26-vuotiaana minulla oli puoli miljoonaa markkaa velkaa. En ollut hankkinut asuntoa tai autoa – kaikki oli mennyt humputteluun. Olin juoppo tyhjätasku.

Tavattuani nykyisen vaimoni vuonna 1993 minulle tuli tarve tehdä korjausliike. Aloin maksaa lainoja takaisin satanen kerrallaan. Kun velkojani huomasivat minun olevan tosissaan, osa antoi korot anteeksi. Silti jäi kuusinumeroinen summa maksettavaksi.

En ollut koskaan haaveilut kirjailijan­urasta. Tarinaa minulta kyllä syntyi, mutta arvelin, etten osaa kielioppia riittävän hyvin. Vuonna 1998 minua pyydettiin kirjoittamaan huumoria keskus.net-portaaliin. Siitä sai alkunsa Juoppohullun päiväkirjat -sarja. Sen suosio yllätti minut täysin.

Nyt itse kustantamiani printtikirjoja on myyty 2,5 miljoonaa kappaletta, suurin osa pokkareina. Jos olisin painattanut kovakantisia, käteen olisi jäänyt enemmän, mutta myynti olisi ollut pienempi. Minulle on tärkeämpää se, että vähävaraisellakin on mahdollisuus ostaa teoksiani. Moni lukijoistani ei lue mitään muuta kirjallisuutta.”

”Olen antanut menestyksen roiskua”

”Kirjojen myyntituloista minulle alkoi jäädä jotain säästöönkin. Kokemuksesta tiesin, että niin suurta summaa ei ole, jota en pystyisi tuhlaamaan. Siksi en villiintynyt hankkimaan mersua tai loistohuvilaa. Päinvastoin, olen tulppana sille, että perheessä ei tehdä rahan takia ylilyöntejä. Taannoin vaimo hankki kuvauksia varten kotiimme kolme kukkaruukkua, jotka maksoivat 146 euroa. Siis 146 euroa! Kaksi niistä palautettiin.

Turvattoman lapsuuden seurauksena minussa näyttää olevan tehdasasetuksena olla koko ajan kriisivalmiudessa. En pidä mahdottomana sitä, että kaivan talomme alle turvakopin, jonka täytän säilykkeillä.

Säästeliäisyyden vastapainoksi olen investoinut perheeseen. Asuimme seitsemän vuotta ulkomailla, Maltalla ja Espanjassa. Lapset saivat kielitaidon ja mahdollisuuden kansainväliseen koulutukseen. Se tuli kalliiksi, mutta oli sen arvoista. Heille karttui henkistä pääomaa. Olen antanut menestyksen roiskua myös perhepiirin ulkopuolelle. Osallistun hyväntekeväisyyteen, sekä julkisesti että kulisseissa. Erityisen mielelläni olen mukana hankkeissa, joissa edistetään lukutaitoa.”

”Suru oli kuin iso säilyketölkki välissämme, sen kansi olisi pitänyt avata ja päästää sisältö ulos”

”Olen intohimoinen astrologian harrastaja, aurinkomerkiltäni oinas. Oivalsin jo varhain, että olen vanha sielu ja prime time koittaa minulle vasta varttuneempana. Elintapani tosin olivat sellaiset, ettei ollut lainkaan varmaa, elänkö vanhaksi.

Uskoin pitkään, että minut on geenirokotettu alkoholistiksi. Lapsuudenperheessäni oli moni asia vinksallaan. Vanhempani, kaksi sodan kokenutta ihmistä, perustivat perheen aivan liian huteralle sokkelille. Isä lääkitsi murheitaan alkoholilla, ja kotona leijui usein väkivallan uhka.

”On ihmisiä, jotka maistelevat elämää. Minä ahmin sitä.”

Olin viisivuotias isän sairastuessa syöpään. Jouduin katsomaan vierestä, miten hän hiipui ja oksensi verta. Viimeinen muistikuva isästä on, kun hän lääkäristä palattuaan kompastui kotitalon porraskäytävässä, kaatui ja löi päänsä. Näin ylemmästä kerroksesta kaiteiden välistä isän makaamassa lattialla verilammikossa. Seuraavana yönä hän kuoli.

Äiti, isosisko ja minä surimme kukin tahoillamme. Suru oli kuin iso säilyketölkki välissämme. Sen kansi olisi pitänyt avata ja päästää sisältö ulos.

Olin ujo ja epävarma poika. Itsetunto alkoi kasvaa väärään suuntaan, kun aloin tehdä sitä, mitä eniten pelkäsin: esiintymään julkisesti. Ryhdyin 16–17-vuotiaana tiskijukaksi. Työskentelin ensin nuorisotalolla, sitten väärien papereiden turvin ravintoloissa ja myöhemmin ruotsinlaivoilla. Suosio sekoitti pääni. Alkoi raipatirallaa-elämä, jossa viina virtasi ja naisia pyöri ympärillä.

Sain ensimmäisen lapseni keskellä humuvuosia. Vauva oli vasta muutaman kuukauden ikäinen erotessani hänen äidistään. Olin hirvittävän pettynyt itseeni, kun en pystynyt handlaamaan tilannetta. Alitajuisesti tiesin, ettei kujanjuoksuni ole vielä ohi ja ymmärsin, ettei pieni lapsi sovi sellaiseen elämäntilanteeseen. Onneksi välit esikoiseen ovat silti säilyneet.”

”Päätin, että ryyppääminen päättyy tähän”

”Pahin sekoiluvaihe kesti 26-vuotiaaksi asti. Sitten päätin laittaa itseni kuntoon. Urheilin ja pidin pitkiä pausseja juomi– sessa. Noin neljä kertaa vuodessa vedin liki viikon mittaisen rännin. Tunsin kropassani, kun aika alkoi täyttyä. Minusta tuli levoton ja halusin vetäytyä omaan rauhaani ryyppäämään. Tuntui, että sisälle kertyneen kuonan pystyi huuhtomaan pois vain viinalla. Aiemmin join juhliakseni, nyt minun täytyi juoda pääni selväksi. Putken päätyttyä oli fyysisesti paha olo, mutta henkisesti tunsin puhdistuneeni: Ihanaa, se on taas kerran ohi!

Ratkaiseva käänne tapahtui tammikuussa 2008. Isän kaksoisveljeä oltiin hautaamassa samaan kuoppaan veljensä kanssa. Muistin, miten olin lapsena seissyt samassa paikassa äidin käsipuolessa. Nyt vieressä seisoi oma tyttäreni. En halunnut, että hän joutuisi saattelemaan minut ennenaikaiseen hautaan oman hölmöilyni tähden.

Vaimossani oli jo jonkin aikaa näkynyt luovuttamisen merkkejä, hänen toivonsa raitistumisestani alkoi hiipua. Halusin näyttää hänelle ja lapsilleni, etten ole juoppoluuseri. Halusin olla heille sellainen isä, jonka olisin toivonut itselleni. Päätin, että ryyppääminen päättyy nyt tähän.

Ratkaisun tehtyäni ihmettelin, onko tämä tosiaan näin helppoa: voin itse päättää, avaanko korkin vai en. Kohta neljääntoista vuoteen en ole avannut. Nykyään osaan tyhjentää sisälle kertyvän kuonan terveellisemmin keinoin, urheilemalla ja lukemalla. Kun sunnuntaiaamuna lähden aivot kirkkaina koiran kanssa lenkille, tunnen olevani tosi onnellinen mies.”

”Kuolema ei ole päätepiste”

”Isäni kuolinhetkellä kellot kotonamme pysähtyivät. Yksi niistä ei enää koskaan lähtenyt käyntiin. Kun isoisän oli aika lähteä, eteisen valot alkoivat vilkkua. Hänet tunnettiin innokkaana sähkön säästäjänä.

Minulla on lukuisia yliluonnollisia kokemuksia. Usein ne ovat tulleet tilanteessa, jossa olen tarvinnut lohtua. Vain yksi kokemus on ollut pelottava. Viinaan kuollut ystäväni ilmestyi kotiini keskellä yötä rauhattomana energiana. Silloin jouduin sanomaan, että ole hyvä ja poistu. Näillä asioilla ei ole leikkimistä.

Iän myötä olen alkanut ajatella, että emme me ole lähtökohtaisesti fyysisiä olentoja, jotka on lähetetty maan päälle kehittymään henkisesti. Päinvastoin, olemme henkiolentoja, jotka fyysisen hahmon kautta opettelevat inhimillisyyttä. Siksi en katso tarpeelliseksi istua tangon nokassa mietiskelemässä. Yritän elää ihmisen elämää kaikkine ristiriitoineen ja kasvaa sitä kautta.

En usko, että kuolema on päätepiste. Siltä varalta, että joudun kuoleman jälkeen vastuuseen ajatuksistani, sanoistani ja teoistani, pyrin pitämään sen ketjun mahdollisimman puhtaana.”

”Ongelmia ei ole lakaistu maton alle”

”Isän poistuttua minusta tuli äidin silmissä perheen mies. Se rajoitti elämääni ja valintojani. Esimerkiksi ulkomaille muutto ei olisi tullut kuuloonkaan äidin eläessä. Hän meni ihan paniikkiin pelkästä ajatuksesta.

Kymmenisen vuotta sitten äiti sairastui vakavasti ja saattohoidin häntä muutaman kuukauden. Elin silloin hullun kiireistä aikaa. Olin ollut pari vuotta raittiina, olimme juuri rakentaneet talon Tuusulaan ja tuotin kirjoihini perustuvaa elokuvaa. Kuolinvuoteellaan äitini, joka oli aikoinaan tuominnut Juoppohullun päiväkirjat ’hirveäksi paskaksi’, kehotti minua kirjoittamaan vielä yhden osan kirjasarjaan.

Vasta äidin kuoltua tuntui, että olen viimein aikuinen ja oman elämäni herra.

Kun vaimoni aikoinaan otti puheeksi lasten hankinnan, sanoin, että minun pitää ensin kasvaa mieheksi. Olimme olleet yhdessä jo kuusi vuotta ja vaikersin, ettei minusta taida koskaan tulla sellaista puolisoa, jonka hän ansaitsisi. Totesin, että vaikka en haluaisi erota, suurinta rakkautta on päästää hänet menemään. Onneksi vaimo ei uskonut. Vain vähän myöhemmin ensimmäinen yhteinen lapsemme, nyt 21-vuotias tytär, ilmoitti tulostaan. Pojat ovat 18 ja 15.

Vaikka pyrin juomaan piilossa, vanhimmat lapseni joutuivat näkemään alkoholinkäyttöäni. Olen siitä pahoillani. Mutta ongelmiani ei ole yritetty lakaista maton alle, vaan niistä on puhuttu ääneen. Toivon olevani lapsilleni esimerkki siitä, että vaikka elämä olisi lähtenyt väärille raiteille, suunnan voi kääntää.”

”Herkkyydestä kumpuaa hullu huumori”

”Peli on hävitty siinä vaiheessa, kun itsensä päästää kiukustumaan. Silloin tekemisiä ei enää ohjaa järki. Pitäisikin oppia valitsemaan taistelunsa ja olla pillastumatta joutavista. Tällaiselle tulisieluiselle ihmiselle maltin säilyttäminen ei ole helppoa.

Räiskyvyys ja temperamentti ovat peräisin samasta kanisterista, josta ammennan polttoainetta myös hyviin asioihin. On ihmisiä, jotka maistelevat elämää. Minä ahmin sitä. Menen kaikkeen mukaan täysillä. Ja kun leimahdan, se on melkoinen pamaus.

Jos en tarvitsisi työni takia sosiaalista mediaa, jättäytyisin sieltä pois. En tahdo jaksaa sitä jatkuvaa huutelua. On kuin seisoisi kaatuvan lantakuorman alla. Tai kuin kävelisi päivittäin pitkin katua, jonka varrella seisoskelee tyyppejä haastamassa riitaa. Kannattaa etsiä toinen reitti.

Samoin toimin parisuhteessa. Tunnemme vaimon kanssa toisemme jo niin hyvin, että tiedämme, mikä toisen saa suuttumaan. Kun näen merkit ilmassa, sanon itselleni: Juha, älä lähde tuolle tielle. Kiertämällä eri reittiä pääsee samaan lopputulokseen mutta ilman mielensäpahoittamista.

Nousevana skorpionina herkkää sisintäni peittää kova ulkokuori. Herkkyys on kuin taiten viritetty soitin, jolla pystyy soittamaan hyvin erilaisia sävelmiä. Herkkyydestä kumpuaa minulle tunnusomainen hullu, musta huumori. Olen konkreettisesti nähnyt sen, että silloin kun itku ei auta, on pakko nauraa. Mitä enemmän olen oppinut nauramaan itselleni, sitä helpompi minun on olla.

Elämässä on kaksi tärkeää asiaa, huumori ja rakkaus. Ne ovat vahvasti läsnä perheessäni. Kun alan kirjoittaa, pääni menee sellaiseen moodiin, että näen huumoria kaikkialla. Lapset joutuvat vitsieni koeyleisöksi. Minusta on ihanaa osoittaa rakkauttani paitsi sanoin, myös koskettamalla. Annan aina hyvänyön pusut kotona vielä asuville lapsilleni – näille liki kaksimetrisille, kohta aikuisille miehille. Heidän mielestään se on ihan fine.”

Sarjassa tunnetut henkilöt pohtivat elämäänsä erilaisten vastaparien kautta.

X