Kirjailija Kati Tervo: ”On haikeaa, kun lapsi aikuistuu”

Kirjailija Kati Tervo, 63, sanoo olevansa huolehtijaäiti. – Jossain vaiheessa täytyy vain hyväksyä, että lasta ei voi suojella tai kasvattaa loputtomasti, Kati sanoo.

Kati Tervo matkustaa harvoin. Kaukokaipuu on sammunut, Suomessa on helpompi kirjoittaa ja mökillä Teiskossa tuntuu melkein siltä kuin olisi ulkomailla. Lisäksi elämyksiä voi etsiä kotikaupungista Helsingistä, minkä takia Kati käykin mielellään kokeilemassa uusia ravintoloita ja kahviloita. Yksi hänen löydöistään on Katajanokalla sijaitseva viinibaari Le Petit Chaperon Rouge, jossa tapaamme myöhäisenä iltapäivänä huhtikuussa.

– En enää juhli, mutta jos on rauhallinen paikka ja hyvää seuraa, juon mielelläni lasillisen, Kati sanoo.

Tänään Le Petit Chaperon Rougessa soi jazz ja tiskin takana mies pilkkoo korvasieniä. Tiskillä on lasikuvun alla ranskalaisia ja hollantilaisia juustoja.

Kati pitää hyvästä ruoasta. Hän laittaa usein aterioita perheelleen, kirjailija Jari Tervolle ja 19-vuotiaalle Kallelle.

– Ruoanlaitto on huvitusta mutta myös rakkautta. Se on minun tapani pitää huolta itsestäni ja muista.

”Huolehtiminen aaltoilee elämässäni”

Kati kuvailee itseään huolehtijaäidiksi. Kun perhe muutti Katajanokalle 12 vuotta sitten, Katia huolestutti kantakaupungin vilkas liikenne ja sen seassa liikkuva pieni poika.

– Katajanokka on meren ympäröimä, joten pelkäsin myös, että hän putoaa mereen. Se oli tietysti hassua, koska Katajanokalla on hyvin vähän paikkoja, joista voisi pudota mereen. Eli ihan järjetön pelko, Kati sanoo ja naurahtaa.

Ihan kokonaan huolet eivät ole kaikonneet vieläkään. Kati ja Jari antoivat Kallelle täysi-ikäisyyslahjaksi ajokortin. Samalla Kati päätti ostaa autonkin, jotta poika oppisi ajamaan. Itse hän ei ole ajanut vuosikymmeniin ja istuu nyt Kallen vieressä pelkääjän paikalla ja varoittelee tätä milloin mistäkin liikennevaarasta.

– Huolehtiminen aaltoilee elämässäni. Välillä se on voimakkaampaa, välillä jää taka-alalle. Jossain vaiheessa täytyy vain hyväksyä, että lasta ei voi suojella loputtomasti.

Eikä kasvattaa loputtomasti. Kun lapsesta tulee täysi-ikäinen, äidin täytyy alkaa miettiä, mistä kaikesta voi naputtaa.

– Täysi-ikäistä ei voi enää määräillä, vaikka hän asuukin kotona. Silti välillä on pakko muistuttaa, että yhteisessä kodissa huomioimme toisiamme.

Parhaillaan Kalle, kevään ylioppilas, lukee pääsykokeisiin. Hän haluaa päästä yliopistoon opiskelemaan kieliä.

Toistaiseksi poika asuu vielä Katin ja Jarin kanssa.

– 25-vuotiaaksi asti Kalle saa asua kotona, mutta sitten hänen pitää muuttaa vähintään naapurikortteliin. Jos lapsi jää asumaan vanhempiensa nurkkiin, hän ei elä omaa elämäänsä vaan vanhempien, Kati miettii.

”On surullista, jos vanhemmilla ei ole aikaa pienelle lapselle”

Miltä tuntuu, kun lapsi aikuistuu ja itsenäistyy?

– Kallen aikuistuminen tuntuu haikealta. Näinkö nopeasti lapsuus jo meni? Viime aikoina olen ajatellut, että on surullista, jos vanhemmilla ei ole aikaa lapselle, kun tämä on pieni.

Sen Kati tietää omasta kokemuksesta. Hänen isänsä oli pienyrittäjä, joka teki paljon töitä.

– Kun isä jäi eläkkeelle, hän oli vihainen äidille siitä, että tämä oli muka varastanut häneltä lapset. Eihän se niin ollut, äiti vain oli ollut enemmän kotona.

Kati on halunnut olla läsnäoleva äiti. Vuosi sitten hän vuokrasi oman työhuoneen kirjailijatalo Villa Kivestä, mutta siihen asti hän kirjoitti kotona.

– Elämämme on ollut täyttä. Mieheni on hyvin produk-tiivinen ja usein ylityöllistetty. Mutta olemme työskennelleet kotona ja olleet aina lapsen saatavilla ja tavoitettavissa.

”Rakkauden vallankumousta voi harjoittaa vanhanakin”

Tällä hetkellä Kati pohtii nuoruutta. Se on hänen alkutekijöissään olevan romaaninsa teema.

– Minua kiinnostaa, miten sama ihminen voi suhtautua elämäänsä niin eri tavalla nuorena ja vanhana. Mitä hänelle tapahtuu vuosikymmenien aikana? Olen 63-vuotias, mutta edelleen minussa on pikku-Katin tuntoja. Samalla monet ajatukseni ja arvoni ovat kuitenkin muuttuneet.

Nuorena Kati oli pasifisti, ehdoton idealismissaan. Nyt hän ei sanoisi mitään, vaikka Kalle päättäisi mennä armeijaan.

– Olen edelleen sydämeltäni pasifisti. Mutta en usko enää, että maailmaa voisi muuttaa kokonaan toisenlaiseksi. Nuoruudessani näin ajateltiin, kun puhuttiin punaisesta vallankumouksesta ja rakkauden vallankumouksesta, hän sanoo ja lisää hymyillen:

– Toisaalta rakkauden vallankumousta voi harjoittaa vanhanakin!