Kirsi Alm-Siira ei pelkää päästää irti.
Julkkikset

Kirsi Alm-Siira avioerostaan: ”Kaipasin itsenäisyyttä”

Uutisankkuri Kirsi Alm-Siira erosi viime talvena ja asuu vuoroviikot lastensa kanssa vanhassa kodissaan. Ex-mieheen hänellä on hyvät välit. – Ihmissuhde voi muuttaa muotoaan ilman, että sen tärkeys katoaa.
Teksti: Tyyne Pennanen Kuvat: Liisa Valonen

Etelä-Helsingissä sijaitsevan asunnon keittiössä aamiais­astiat ovat hujan hajan ja puolikas tomaatti nököttää lautasella. Aamulla Kirsi Alm-Siiralle, 46, on tullut kiire. On hänen viikkonsa huolehtia 8- ja 13-vuotiaiden tyttärien arjesta.

Kirsi erosi Kalle Siirasta viime talvena, ja tytöt jäivät asumaan vanhaan kotiin. Vanhemmat asuvat omissa asunnoissaan ja vuorottelevat entisessä yhteisessä kodissa.

Uuteen elämäntilanteeseen tuo iloa ja vauhtia koiranpentu Heli.

– Jotkut varoittelivat, että koira ei sopisi elämäntyyliini. Kun kuulin vapaasta pennusta, päätin kuitenkin ottaa sen. Oikeille päätöksille ei ole koskaan oikeaa hetkeä. Päätöksiä pitää vain tehdä, Kirsi sanoo.

”Olen uuden matkan alussa”

”Kaipasin itsenäisyyttä, ja olen nyt ensimmäistä kertaa elämässäni sinkku. Siitä lähtien, kun muutin lapsuudenkodistani, olen ollut aina parisuhteessa. Tuntuu, että olen uuden matkan alussa.

En haaveile villistä sinkkuelämästä enkä uudesta ihmisestä. Tuntuisi oudolta hakea parempaa ihmistä kuin Kalle, koska en usko, että häntä parempaa on olemassakaan. Menin fiksun ja hyvän miehen kanssa naimisiin, ja nyt olen eronnut fiksusta ja hyvästä miehestä. Sen takia uskon, että asiat järjestyvät.

Käytännön tasolla ero ei ole muuttanut paljoakaan elämässäni, koska olemme edenneet maltillisin askelin. Nukun usein vanhassa kodissani, ja työpaikkani on pysynyt samana. Vietän aika vähän aikaa uudessa asunnossani, sillä niinä viikkoina, kun en ole lasten kanssa, teen paljon töitä.

Koti ei tarkoita minulle taloa tai asuntoa. Olen kotonani itsessäni. Siksi sekä vanha että uusi asunto tuntuvat kodeilta. Aika näyttää, kuinka kauan jatkamme tällaista asumisjärjestelyä.

Tapasin Kallen vuonna 2001, kun työskentelimme toimittajina Sport FM -radiokanavalla. Olimme yhdessä liki 20 vuotta, suurimman osan aikuiselämästäni. Hän on muokannut minua paljon. Hän on yksi elämäni tärkeimmistä ihmissuhteista.

Kalle ei ole kadonnut elämästäni. Soitan edelleen hänelle ensimmäisenä, jos jokin lapsiin tai vaikkapa työhöni liittyvä asia mietityttää. Ihmissuhde voi muuttaa muotoaan ilman, että sen tärkeys katoaa.

Tuleeko elämääni enää kumppania? Olisiko ikävää olla sinkkuna loppuelämä? En tiedä, mutta tällä hetkellä olen tulevaisuuden suhteen huoleton.”

”Ystävyys pitää ansaita”

”Kalle on aina kantanut vastuuta kotitöistä ja lasten hoitamisesta, ehkä jopa minua enemmän. Kun olimme vielä yhdessä, olin pari kolme kertaa viikossa poissa kotoa iltaisin töiden takia.

Lapsuudenperheeni Noormarkussa on toisenlainen, perinteinen. Äitini hoiti ruoat pöytään, ja duunari-isäni reissasi töiden perässä ympäri Suomea. Isä oli meille lapsille hauska seuramies, mutta äidin olkaa vasten itkettiin. Luulen, että asetelma oli aika yleinen tuohon aikaan, 1980-luvulla.

Isältäni olen perinyt urheilullisuuden, lyhytpinnaisuuden, luovuuden ja huumorintajun. Kävin mielelläni isäni kanssa vaatekaupoilla, koska sain ostaa sen, mikä ensimmäisenä miellytti silmää, eikä tarvinnut pohtia tuntikausia, oliko takki nyt varmasti paras. Äidin kanssa vaateostoksilla meni aina tunteja; isän kanssa minuutteja.

Vanhempani ovat edelleen yhdessä, mutta se ei ole asettanut minulle paineita pitää ydinperhettä yhdessä. En koskaan haaveillut perheestä enkä prinsessahäistäkään, hääkoltunkin kävin ostamassa häitä edeltävällä viikolla. En haaveillut lapsistakaan, vaan sain heidät hetken mielijohteesta.

Äitiys muutti joitakin toimintatapojani. Olen luonteeltani spontaani, mutta kun sain lapset, aloin käyttää ensimmäistä kertaa elämässäni kalenteria. Oli pakko huolehtia, että he ovat esimerkiksi oikeilla synttäreillä oikeaan aikaan!

Kirsi Alm-Siira ja Vappu Pimiä

Vuosi sitten Kirsi juoksi lenkkikaverinsa Vappu Pimiän kanssa puolimaratonin Helsingissä.

Minulla on viisi läheistä ystävää. Osa heistä on lapsuudestani, osa tullut työn kautta. Keskustelemme, reissaamme, käymme lenkeillä, shoppailemme, juomme viiniä – mitä nyt ystävät tekevät keskenään. He ovat nähneet heikkou­teni, ja minä heidän. Sellaiset ovat oikeita ihmissuhteita, jollaisia ihminen tarvitsee ollakseen rohkea ja oma itsensä.

Ystävyys pitää ansaita. Ystävät eivät tule elämään yhtä itsestään selvästi kuin sisarukset. Verisiteet velvoittavat, ja perheenjäseniin pidetään yhteyttä, vaikka aina ei huvittaisi. Vaikka olisin kuinka ärsyttävä, sisarukseni pitävät minuun yhteyttä. Tai no, en ole tästä ihan varma!”

”Hyvä itsetunto on tärkeintä, mitä minulla on”

”Hoitoalalla työskennellyt äitini tulee toimeen kaikkien kanssa, ja hän löytää aina juttuseuraa. Hän ei väheksy ketään, eikä vertaile itseään muihin. Hänelle on aivan sama, onko vastassa herra vai narri. Hän on sydämellinen ja kiinnostunut muista ihmisistä. Kun käyn Noormarkussa, vanhat kaverini tulevat moikkaamaan paitsi minua myös äitiäni. Äiti tietää heidän ja heidän lastensa asiat.

Äitini ansiosta minulle kehittyi hyvä itsetunto. Häneltä olen saanut rohkeuden kohdata ihmisiä, hakea työpaikkoja ja pyytää apua. En jännitä ketään, eivätkä korkeassa asemassa olevat ihmiset saa minua tuntemaan oloani pieneksi. Äitini ansiosta olen saanut myös rohkeu­den onnistua ja epäonnistua, yrittää toisen ja vielä kolmannenkin kerran.

Hyvä itsetunto on tärkeintä, mitä minulla on.

Olen hyvä työssäni. Joskus saatan epäillä, että olenko hyvä äiti tai ystävä, mutta töissä en epäile itseäni koskaan. Pystyn sulkemaan korvani ja keskittymään, vaikka ympärilläni olisi täysi kaaos.

Hyvästä keskittymiskyvystä on ollut hyötyä uutistyössä ja suorissa lähetyksissä, mutta siviilielämässä se aiheuttaa välillä hankaluuksia. Kotona joku saattaa haluta huomiotani, mutta minä pysyn uppoutuneena johonkin omaan juttuuni.”

”Uskallan myös epäonnistua”

”Aikajänteeni on lyhyt. En stressaannu, vaikka en tiedä, mitä tunnin kuluttua tapahtuu. Itse asiassa se ei edes kau­heasti kiinnosta minua. Teen vain välttämättömimmät pitkän ajan suunnitelmat, kuten kesälomamatkat. Kalenterissani on työvuoroni ja lasteni asiat, jotka on pakko hoitaa. Ei paljon muuta.

Viihdyn uutistenlukijana, mutta kuutisen vuotta sitten tuntui siltä, että olin jämähtänyt. Kaverit vaihtoivat työpaikkoja, ja heitä headhuntattiin sinne sun tänne. Pääsin töihin Helsingin Sanomiin kanavajohtajaksi, mutta en ollut silloin vielä valmis siihen pestiin. Luonteenpiirteeni eivät tukeneet minua, olisi pitänyt osata olla paljon suunnitelmallisempi. En vain pärjännyt. Olin tehtävässä puoli vuotta.

Joku kysyi minulta, että luovutitko liian helposti, käänsitkö kaikki kivet. Mutta kuinka kauan pitää hakata päätään seinään, ennen kuin on ok luovuttaa? Enkä minä luovuttanut vaan päätin irrottaa. Totesin, että minusta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Tein päätökseni ja irtisanouduin. Sen jälkeen ei tarvinnut enää stressata sitä, että en riitä tai osaa, ja he saivat kanavalleen paremman vetäjän.

Uskon itseeni niin paljon, että uskallan myös epäonnistua. Minussa on paljon hyvää, ja monia asioita teen taitavasti. Jos epäonnistun yhdessä asiassa, entä sitten?

En pelkää tarttua tilaisuuksiin, ja jos jotakin kiinnostavaa tulisi kohdalle, uskaltaisin ottaa riskin. Tosin isomman tittelin ottamisessa ei ole mielestäni riskiä. Todellisen riskin ihminen ottaa silloin, kun hän heittäytyy kokonaan tyhjän päälle. Kun olin irtisanoutunut Hesarista, soitin häntä koipien välissä Maikkarille ja kysyin, ottavatko he minut takaisin. Kyllä he ottivat. En siis oikein voi sanoa, että olisin koskaan todella heittäytynyt tyhjän päälle.

Elämä ei ole taistelua, vaan iloa, onnea, rakkautta, lempeä. Ei minusta ole siihen, että koko ajan pitäisi kärsiä ja taistella. Tämä koskee niin työtä kuin ihmissuhteitakin. En luovuttanut avioliitossanikaan, vaan päästin irti. Ainoa vaihtoehto elämässä on pyrkiä onnellisuuteen.”

”Toivon, että vanhenen kuten äitini”

”Olen jässikkämäinen ja lyhyt, 158 sentti­metriä. Joskus mielessä käy, että tukka voisi olla paksumpi ja sääret pidemmät, mutta hyväksyn itseni tällaisena kuin olen. Viihdyn kehossani, koska olen voimakas ja terve. Tässä iässä lihasmassa alkaa kadota, joten olen vain tyytyväinen geeneihini, joiden ansiosta olen lihaksikas.

Nuorena olisin halunnut olla sirompi. Yläasteella terveydenhoitaja sanoi, että paino­indeksini on liian korkea. Vähensin syömistäni. Painoni heilahteli, ja välillä olin todella laiha. Onnistuin kuitenkin kotona peittämään laihduttamiseni.

Lukiossa toinen terveydenhoitaja huomasi, että painoindeksini oli liian alhainen. Myös harrastuspiireissä siihen kiinnitettiin huomiota. Näiden aikuisten ansiosta laihduttamiseni ei koskaan kehittynyt syömishäiriöksi asti. Lopullisesti pääsin ongelmasta eroon noin parikymppisenä.

Lapsena harrastin yleis­urheilua ja myöhemmin voimistelua. Parikymppisenä aloin harrastaa kilpa-aerobicia ja vetää ryhmäjumppia. Olen aina harrastanut liikuntaa. Treenaan viidestä kahdeksaan kertaa viikossa. Käyn salilla ja lenkkeilen, vedän ryhmäjumppia ja teen porrastreenejä.

”Ajatus vanhenemisesta ja voimien ehtymisestä pelottaa.”

Äitini on 71-vuotias, ja hän jaksaa yhä liikkua ja puuhata. Toivon, että vanhenen kuten hän. Olen niin fyysinen, että ajatus vanhenemisesta ja voimien ehtymisestä pelottaa. Kehoni ei ole koskaan pettänyt minua, joten jos äkkiä jokin ei toimisikaan enkä pääsisi liikkumaan, se saattaisi olla iso juttu. Olen tottunut siihen, että voin tavata urheillessa ystäviä, käydä lenkeillä portaissa ja kiipeillä lasten kanssa puissa.

Ihailen fyysisiä ihmisiä. Naapurini Kim Herold on personal trainer, ja treenaamme välillä yhdessä. Aloimme koronavuoden aikana tehdä yhdessä kehonpainotreenejä. Hän on tarkka liikkeiden tekniikasta eikä esimerkiksi hyväksynyt punnerruksiani ensimmäisellä kerralla. Olen kehittynyt hänen ansiostaan.

Hän vinkkasi Helistäkin, koiranpennustani, joka on villakoiran ja labradorinnoutajan sekoitus. Kimillä on Helin velipuoli.”

”Lapsuudenperheeni on iätön”

”Jonkun mielestä elämäni ei ole edennyt suoraviivaisesti. Lukioikäisenä kapinoin rajusti, ja minut erotettiin kaksi kertaa koulusta. Kun olin kirjoittanut ylioppilaaksi, ostin hetken mielijohteesta grilli­kioskin ja siirsin opintojani. Pyöritin kioskia vuoden ja lähdin opiskelemaan sen jälkeen viestintää Satakunnan ammattikorkeakouluun. Aloitin freelancer-toimittajan työt päälle parikymppisenä. Kirjoitin aluksi kuntoilusta, ja myöhemmin aloin tehdä urheilu-uutisia. Helsinkiin muutin 26-vuotiaana.

Kirsi Alm-Siiran lapsuuskuva

Tuula-äidin kanssa kotitalon pihassa Noormarkussa 1970-luvun puolivälissä.

Ikä ei ole tärkeää, eikä se määrittele ihmistä. Opin tämän asenteen lapsuudenperheessäni, joka on iätön. Isoveljelläni ja pikkusiskollani on ikäeroa 26 vuotta. Äiti sai ensimmäisen lapsensa 17-vuotiaana ja nuorimman lapsensa 45-vuotiaana, kun hänen tukkansa oli jo harmaa.

Pikkusiskollani ja veljentyttärelläni on ikäeroa vain muutama kuukausi. Tämän takia meillä on aina mennyt vähän sekaisin, että kuka on kenenkin mummu, sisko tai täti. Moni esimerkiksi luuli minua pikkusiskoni tädiksi tai äidiksi.

Olen nyt 46-vuotias, minkä huomaan vain silloin, kun katson peiliin tai olen lasteni kanssa. Heidän mielestään olen ihan pihalla joistakin asioista. Mutta viihdyn tämän ikäisenä ja uskon siihen, että se ikä mitä ihminen elää, on aina hänen paras ikänsä.”

”Muiden tuella olen päässyt eteenpäin”

”Kesällä aion mennä tyttärieni kanssa Noormarkkuun ja Hankoon. Teen myös yhden Hangon-reissun kaveriporukalla, mutta muuten aion viettää ex tempore -kesää.

Ihmissuhteet ovat minulle tärkeitä. Saan ihmisistä energiaa.

En kiitä itseäni saavutuksistani, sillä olen niistä velkaa muille ihmisille. Muiden tuella olen päässyt eteenpäin. Haluan tulevaisuudessakin tutustua uusiin ihmisiin, ja mitä enemmän ympärilläni on erilaisia ihmisiä, sitä rikkaampaa elämäni on. Toivon, että osaan jalkauttaa tämän asenteen myös tyttärilleni.”

X