Lapsettomuuden surun läpikäynyt Liisa Jaakonsaari: ”Perheen perustamista lykättiin liian pitkälle”

Europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari on tehnyt politiikassa pitkän päivätyön. Osallistumiseen ja vaikuttamiseen oli niin iso palo, että jopa lasten hankinta jäi. Liekki ei ole himmennyt vielä seitsemänkymppisenäkään.

Miten tuosta tytöstä tuli tuollainen hatihurtta, Liisa Jaakonsaaren äidillä oli tapana siunailla. Erikoinen sana kuvasi sitä, että Liisa oli aina menossa. Partioon, urheiluseuraan, pyhäkouluun, kirjastoon. Kotona tyttö kävi vain kääntymässä ja hyppäsi taas pyöränsä satulaan.

Syksyllä tuo tyttö täyttää 73, mutta vauhti ei ota laantuakseen. Eurokansanedustajana hän suhaa viikottain Oulun, Helsingin, Brysselin ja Strasbourgin väliä.

Hetkittäin Liisa havahtuu ikäänsä: hyvänen aika, olenko tosiaan jo seitsemänkymppinen! Ja ällistelee, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä nuoremmaksi hän itsensä tuntee. Hän uskoo sen johtuvan vapautumisesta. Ikääntyessä paineet helpottavat, ei ole enää tarvetta kilpailla asemalla tai ulkonäöllä.

Vaikka elonpäiviä on väistämättä edessä vähemmän kuin takana, parasta ennen -päivämäärä on Liisan mukaan vielä kaukana.

– Tunnen eläväni elämäni parasta aikaa. Pystyn omaksumaan tietoa ja jakamaan sitä muille enemmän kuin koskaan aiemmin.

Jos siihen vain annetaan tilaisuus.

Mieli: Laatikon laidan yli

”Keskustelen paljon sosiaalisessa mediassa, muun muassa Twitterissä. Kun vastapuolelta loppuvat argumentit, saan kuulla, että ’painu jo eläkkeelle, vanha akka’.

Monissa kulttuureissa ajatellaan, että ikä tuo viisautta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa eläkkeelle jääneet poliitikot ja suurlähettiläät istuvat ajatushautomoissa ja yliopistojen johtokunnissa. Meillä toimitaan juuri päinvastoin.

Kovin lyhyt on se aika, jolloin etenkin nainen on sopivan ikäinen työelämässä. Ensin hän on tosi pitkään liian nuori ja sitten pam, heti kohta liian vanha. Itse koin olleeni huipulla siinä neljän–viidenkympin huitteilla. Sen jälkeen minua alettiin pikkuhiljaa siirtää syrjään. Puolueessa haluttiin raivata tilaa uudelle sukupolvelle.

Isoja kokonaisuuksia oppii ymmärtämään vasta iän ja kokemuksen karttuessa. Nuorena minullakin oli enemmän varmuutta kuin viisautta. Silloin esitin vastauksia, nyt olen oppinut kysymään.

Nobel-palkittu taloustieteilijä Bengt Holmström puhui Helsingin Sanomien haastattelussa siitä, kuinka vaarallista on jäädä annettuun laatikkoon. Pienelle vauvalle laatikko tuo turvaa, mutta varttuessa se käy ahtaaksi. Tässä iässä henkistä mittaa on kasvanut jo niin paljon, että näkee laatikon reunan yli kauas horisonttiin

Olen viime aikoina lukenut ilolla juttuja satavuotiaista aktiivisista vanhuksista. Niin kuin sekin sveitsiläinen 104-vuotias nainen, joka tutkii Kalevalaa! Siinä on mallia muillekin.”

Suhteet: Veli kuoli lapsena

”Asun edelleen samalla alueella Oulun Raksilassa kuin lapsena. Synnyinkotini on purettu, mutta puu, jossa lapsena kiikuin on yhä tallella. Vanhaa kotikatua kulkiessa saatan melkein kuulla, kun äiti huutaa ikkunasta: ’Penttii, Liisaa, syömään!’

Neljä vuotta vanhempi veljeni Pentti hukkui vain 8-vuotiaana. Edelleen, kun kuulen uutisista jonkun lapsen hukkuneen, kurkkuani alkaa kuristaa.

Onnettomuuspäivä on pyyhkiytynyt mielestäni, mutta hautajaiset muistan. Tapana oli, että arkussa lepäävää vainajaa käydään katsomassa ennen hautausta. Roikuin äidin kädessä ja kieltäydyin jyrkästi menemästä, joten äitikään ei voinut mennä. Jälkeenpäin hän oli tästä kiitollinen: mieleen jäi kuva elävästä Pentistä.

Siihen aikaan ei ollut kriisiapua. Asia ratkaistiin niin, että tapahtumasta ei oikeastaan puhuttu. Muistan, että uskovainen äitini itki paljon ja vakuutteli samalla, että nyt Pentillä on kaikki hyvin taivaassa. Minulle tuli halu mennä perässä.

Seuraavana vuonna kevättulvien aikaan hyppäsin läheiseen jokeen. Pinnan alla en tuntenut paniikkia tai tarvetta nousta ylös. Halusin vain nähdä, millaista siellä taivaassa oikein on. Onneksi läheisellä rautatiellä työskentelevä mies oli nähnyt, mitä tapahtui, ja sukelsi perääni. Sen jälkeen meillä ei enää puhuttu taivaasta.

Ilmapiiri kotona oli usein surusta raskas ja koin velvollisuudekseni keventää tunnelmaa. Lauloin ja lausuin runoja. Viihdyttäjän rooli on jäänyt minuun. Politiikassa syntyy usein jännittyneitä tilanteita, jotka olen laukaissut lohkaisemalla jotakin keventävää.”

Mieli Aina tarve vaikuttaa

”Kävin juuri vanhempieni haudalla ja tajusin, että he kuolivat suunnilleen saman ikäisenä kuin minä olen nyt. Se herätti sekä huolta että kiitollisuutta.

Veljeni poismenon lisäksi lapsuuttani varjosti äidin keuhkosairaus. Heräsin usein hänen yöllisiin astmakohtauksiinsa. Niihinkin tottui.

Äiti vietti paljon aikaa sairaalassa, ja me opimme isän kanssa elämään kaksin. Hävettää, kun muistan, miten nyreästi kohtelin sairaalasta palaavaa äitiä. Tuntui, että hän tuli sotkemaan meidän rutiinimme.

Isän vuorotöiden takia vietin jo ekaluokkalaisena öitä yksin. Opin itsenäiseksi ja omatoimiseksi, mutta joskus pelotti. Perinnöllisen taipumuksen takia sain usein nenäverenvuotoja. Yöllä saatoin havahtua siihen, että tyyny oli märkä verestä. Silloin toivoin, että paikalla olisi ollut joku aikuinen.

Lukiolaisena kiinnostuin opiskelijaradikalismista. Ostin kioskilta Ylioppilaslehteä, jossa käytiin keskusteluja aivan toisella tavalla kuin mihin olin oppitunneilla tottunut. Kun kouluumme perustettiin YK-yhdistys, tuntui, että maailma tuli kylään Ouluun.

Lapualaisooppera oli minulle käänteentekevä kokemus. Ylioppilaskesänä 1966 pidin saksan ja englannin ehtolaiskursseja, ja niistä kertyneillä tienesteillä matkustin Helsinkiin katsomaan esitystä. Vanha Ylioppilastalo oli tupaten täynnä nuoria ja ilmassa väreili kiihkeä odotus. Kun Vesa-Matti Loiri nousi laulamaan Vihtori Kosolan laulua, tunnelma nousi kattoon. Se oli tuon ajan rockfestivaali. Nuorten voima ja energia tarttuivat minuunkin. Tuli tarve osallistua ja vaikuttaa.

Äitini sairastelun takia perheemme varat hupenivat lääkkeisiin ja sairaalamaksuihin. Osaksi sen takia puolueekseni valikoitui SDP, jossa sosiaali- ja terveyskysymyksiä on ajettu ahkerasti.

Eräs tärkeä arvo on feminismi. Aloittaessani politiikassa oli vielä selvää, että miehet päättävät. Vaikka tehtävään tarjolla olisi ollut kuinka pätevä nainen, aina löytyi jokin peruste pestata mies. Nythän tilanne on kääntynyt päälaelleen. Hankaliin tehtäviin saa etsiä miehiä kissojen ja koirien kanssa.

Me too -kampanja on mielestäni upea juttu. Voi, kunpa se olisi käynnistynyt jo aikoja sitten! Ehkä luonteeni on suojannut minua niin, että en ole itse joutunut kokemaan ahdistelua tai häirintää. Vähättelyä kyllä. Kun Paavo Lipposen ykköshallitusta muodostettiin, yleinen mielipide oli, että työministeri on löydettävä ay-liikkeen parissa. Eli haluttiin mies. Mutta niin vain minusta tuli ensimmäinen naispuolinen työministeri.

Ensi vuonna olen ollut neljä vuosikymmentä ammattipoliitikko. En ole vielä päättänyt, asetunko ehdolle seuraavissa eurovaaleissa. Mutta toimettomaksi en osaa heittäytyä. Minulle ei taida pelkkä porsliininmaalaus riittää, on keksittävä jokin uusi keino vaikuttaa. Jos en löydä sopivaa foorumia, luon sellaisen itse.”

Suhteet: Lapsettomuus suretti

”Puolisoni Sepon kohtasin aikoinaan tansseissa. Katsoin, että siinäpä on sutjakka ja sporttisen oloinen nuorimies. Aika nopeasti ymmärsin, että tässä taitaa olla ainesta elämänkumppaniksi.

Naimisiin menimme muistaakseni vuonna 1972. Häät olivat ajan tapaan mukaan pienet, paikalla oli vain muutamia lähisukulaisia. Olin pukeutunut beigeen silkkitunikaan, jota koristi äidiltä saatu rintakoru.

Lapsia meille ei siunaantunut. Perheen perustamista lykättiin liian pitkälle, ja kun siihen ryhdyttiin, oli jo liian myöhäistä. Muistankin sanoneeni nuoremmalle puoluetoverilleni Arja Alholle, että hankkikaa lapset ajoissa. Kävi ilmi, että hän oli tuolloin jo raskaana.

Lapsettomuus on tietysti ollut suuri suru, mutta ei sentään maata kaatava. Olen kanavoinut energiani muualle.

Liittoamme ovat pitäneet kasassa yhteiset kiinnostuksen kohteet. Tykkäämme molemmat liikkua luonnossa, kalastaa ja retkeillä. Politiikassa riittää yhä keskusteltavaa. Puolison kanssa on hyvä pallotella ideoita.

Kun työviikon jälkeen palaan Ouluun, käymme yhdessä lenkillä ja lämmitämme saunan. Aikaisemmin syntyi pieniä kiistoja siitä, että kotiin tullessani alan järjestellä asioita mieleisikseni, kuten äitini aikoinaan. Enää emme jaksa kärhämöidä edes siitä.”

Ruumis: Ulkonäköpaineita

”En muista vanhempieni koskaan sanoneen minua kauniiksi. Se ei ollut tapana. Ajateltiin, että jos tyttö uskoo olevansa nätti, hän lähtee ensimmäisen pojan matkaan. Siihen maailmanaikaan neitsyys oli tarkoin varjeltava asia. Vanhemmat kai uskoivat, että ulkonäköä vähättelemällä he suojelevat tyttäriään.

Kun olin teini, naapuritaloon muutti nuori avioton äiti. Hänestä puhuttiin todella rumasti, murhamiestäkin olisi kohdeltu armollisemmin. Muistan, miten ne puheet inhottivat minua. Siinä mielessä maailma on muuttunut todella hyvään suuntaan.

Minun sukupolvelleni ulkonäkö ei ole koskaan ollut keskeinen asia. Uudet tehtävät ja haasteet ovat täyttäneet pääni niin, etten ole juuri joutanut kiinnittämään huomiota ulkoiseen olemukseeni.

Politiikassa naiset tosin joutuvat kohtaamaan aivan erilaisia ulkonäköpaineita kuin miehet. Naiselle on etu, jos hän on puoleensavetävä, ja taakka, jos ei ole.

Tuoreena kansanedustajana ihmettelin, kun joillakin naiskollegoilla oli niin paljon kenkiä. Itselläni oli kahdet, mustat ja ruskeat. Viime vuosina olen vähän petrannut tässä asiassa ja panostanut enemmän pukeutumiseen. Kenkiäkin on jo useammat.

Muutama vuosi sitten päätin, että haluan olla ketterämpi ja jaksavampi. Aika monta dieettiä kokeiltuani hoksasin, että painonhallintaan on yksinkertainen ratkaisu: lounas. Jos päivällä jättää syömättä, iltaan mennessä nälkä on kasvanut hallitsemattomaksi.

Olen opetellut syömään kalaa ja kasviksia. Mökillä Taivalkoskella pöydässä on usein itse pyydettyä ahventa, haukea, muikkua tai siikaa, Brysselissä saa erinomaista meriruokaa. Kroppa on jo niin tottunut tähän, että lihaa ei tee edes mieli.

Aloin myös kävellä päivittäin, kun huomasin, miten liikunta virkisti ja sai ajatukset liikkeelle. Viisitoista kiloa on nyt pudonnut näillä keinoin.”

Mieli: Askel harhaan

”Vuosi sitten keväällä oli hengenlähtö lähellä. Olin pitkään motkottanut Sepolle, että eräs taulu pitäisi saada seinään. Viimein hän ryhtyi toimeen. Kun naula oli lyöty, kiersin miehen taakse tarkistamaan, onko se oikealla paikalla ja astuin harhaan. Putosin portaat alas alakertaan.

Siinä kieriessäni muistan ajatelleeni, että tässäkö tämä nyt oli. Päädyin nurin niskoin lattialle. Seppo hääri hädissään ympärillä ja sain pihistyä: ’Oo hiljaa. Hae tyyny. ’ Lääkäriin oli lopulta lähdettävä. Rytäkässä oli murtunut solisluu ja pari kylkiluuta.

Parin viikon ajan tarvitsin apua pukeutumisessa ja ruokailussa. Se oli omatoimiselle ihmiselle outo tilanne. Niin hullu olin, että käsi kantositeessä ja voimakkaissa särkylääkkeissä lähdin istuntoon Strasbourgiin. Paavo Väyrynen herrasmiehenä kantoi laukkuni koneeseen. Perillä ymmärsin, että olisi pitänyt jäädä kotiin toipumaan.

Paraneminen vei vuoden. Muistona tapahtuneesta toinen olkapää on toista alempana. Muuten olen taas täydessä iskussa.”