Laulaja Johanna Pakonen ja 10 vuotta nuorempi Antti Lehto rakastavat toisiaan 600 kilometriä välissään: ”Opin jo pikkutyttönä rakentamaan kodin sinne, missä kulloinkin olen”

Laulaja Johanna Pakonen, 42, ja Antti Lehto, 31, ovat eläneet jo kaksi vuotta etäsuhteessa. Vaikka rakkauden välissä on 600 kilometriä, heidän haaveissaan on yhteinen koti ja lapsi. Ensin pitää kuitenkin ratkaista monta asiaa, pariskunta kertoi Annan haastattelussa kesällä 2018.

Valkoisen puutarjottimen päälle on aseteltu aamiainen kahdelle. Suuret kupit kahvia, marjasmoothiet, rahkaa ja gluteenittomat juustoleivät. Kattaukseen kuuluvat kauniit astiat ja huolellisesti taitellut servietit.

On lauantaiaamu Helsingin Lauttasaaressa. Antti on herännyt kotonaan kahdeksalta, tuntia ennen Johannaa, ja siirtynyt puuhastelemaan keittiöön. Kun aamiainen on valmis, Antti kantaa sen tarjottimella sänkyyn.

– Mieheni tietää, että aamiaisen valmistaminen on minulle parasta hemmottelua. Rakastan pitkiä ja rauhallisia aamuja, jolloin ei ole kiire minnekään, Johanna sanoo.

Tällainen yhteinen aamiaishetki on pariskunnalle harvinaista herkkua. Projektijohtaja Antti Lehto asuu yksin Helsingissä, ja laulaja Johanna Pakonen 6-vuotiaan tyttärensä Nellin kanssa Oulussa. Rakkauden välissä on 600 kilometriä.

Etäsuhde on romanttisten aamiaisten lisäksi maratonpuheluita, hermojen kiristymistä, aikataulujen sumplimista, mykkäkouluksi lipsuvaa riitelyä ja mieleen hiipiviä epäilyksiä. Kun toista ei voi koskettaa, vaikka haluaisi, molempia harmittaa.

Johanna ja Antti elävät etäsuhteessa olosuhteiden sanelemana. Antti työskentelee tapahtuma-alalla Tapaus Oy:n projektijohtajana ja esiintyy kerran kuussa Scandinavian Hunks -ryhmän kanssa. Työt ovat pääosin Helsingissä mutta voivat viedä hänet vaikka Las Vegasiin. Laulajan ura taas vie Johannaa keikoille eri puolille Suomea. Koska kummankaan työrytmi ei ole säännöllinen, näkemiset on suunniteltava joka kerta tilanteen mukaan.

– Näemme toisiamme kuukaudessa 2–7 päivänä. Monesti nekin menevät niin, että Antti ehtii tulla töistä kotiin Lauttasaareen vain hetkeä ennen kuin minä lähden ajamaan keikalle, Johanna sanoo.

Mihin kaupunkiin muutto?

Pariskunta alkoi seurustella reilut kaksi vuotta sitten. Näkemistahti on muuttunut alkuhuuman ajoista, jolloin rakastavaiset tekivät kaikkensa sen eteen, että toisen seuraan pääsi edes hetkeksi.

– Suhteen alussa kuljimme välillä toistemme mukana työreissuilla. Sellaista elämää ei kumpikaan jaksa pitkään. Kun työmääräni on kasvanut, Oulussa viettämäni viikonloput ovat vähentyneet, Antti sanoo.

Johanna ja Antti ovat puhuneet moneen kertaan yhteen muuttamisesta, mutta sopivaa kompromissia asuinpaikasta ei ole vielä löytynyt.

– Totta kai tulevaisuudensuunnitelmiimme kuuluu yhteinen koti. Meillä on kuitenkin monta asiaa, jotka pitää ottaa huomioon. Lapsen etu menee kaikissa suunnitelmissamme etusijalle. Vaakakupissa painavat myös molempien työt, Antti sanoo.

Pari etsii kaupunkia, joka olisi molemmille järkevien kulkuyhteyksien päässä töistä.

– Tampere olisi meille ehkä paras vaihtoehto. Toisaalta vieraassa kaupungissa meillä ei olisi tukiverkostoa esimerkiksi lapsenhoitoasioissa, Johanna pohtii.

”Lapsen etu menee kaikissa suunnitelmissamme etusijalle.”

Antin kotikaupunkiin Helsinkiin Johanna ei haluaisi muuttaa.

– Helsingin asuntojen hinnat hirvittävät minua. En pystyisi muuttamaan 150 neliön Oulun-kodistani ahtaaseen kaupunkikaksioon. Haluan vähintään rivitaloasunnon ja oman pihan. Helsingin hinnoilla meillä ei olisi varaa sellaiseen asuntoon niiltä alueilta, joille haluaisimme muuttaa.

Omaan aikaan ja tilaan tottuneille aikuisille hynttyiden yhteen laittaminen voi silti olla kova paikka, eikä lapsiperheen elämä ole Antille entuudestaan tuttua.

– Vaikka uskonkin sataprosenttisesti suhteeseemme, pieni järjen ääni huutaa päässäni, että olkaa nyt aivan varmoja siitä, miten yhteinen arki samassa kodissa sujuisi, ennen kuin teette päätöstä. En ole aivan varma, haluanko luopua kahden kodin elämästä, sillä elämäntyylissä on myös hyvät puolensa, kuten oma vapaa-aika. Lisäksi meillä on Antin kanssa keskustelematta läpi, mikä olisi vastuunjako lapsen kanssa, jos asuisimme saman katon alla, Johanna sanoo.

Antti komppaa Johannaa.

– Samassa kaupungissa asuvat parit pääsevät harjoittelemaan yhteistä arkea yleensä ennen yhteen muuttamista, kun toisen luona voi viettää paljon aikaa. Meidän on tehtävä ratkaisu ilman koeaikaa.

Etäsuhde aiheuttaa ikävää ja riitoja

Antti Lehdolla ja Johanna Pakosella on 10 vuotta ikäeroa. Nyt he haaveilevat perheenlisäyksestä.

Korkeintaan kolme viikkoa. Sen Johanna ja Antti kestävät olla erossa. Jos aika venyy pidemmäksi, tunnelma kiristyy. Toista on niin kova ikävä, että kaipuuta purkaa kiukuttelemalla.

– Huomaan jo kahden viikon erossaolon jälkeen, että puhelumme muuttuvat kireämmiksi. Sanomista tulee typeristä jutuista, ja yleensä erimielisyyksien syyksi paljastuu molemminpuolinen ikävä, Johanna sanoo.

Mitä pidemmän aikaa he ovat viettäneet eri osoitteissa, sitä hankalampaa näkeminen on.

– Samaan aikaan on sekä ihana nähdä toista että vaikea sovittaa molempien rutiineja yhteen. Ymmärrän, että Johannan ei ole ihan helppoa tulla isosta rivitaloasunnostaan 30 neliön yksiööni, Antti sanoo.

– Antti elää viikot harmonisessa rauhassa, ja sitten minä pelmahdan paikalle pyörremyrskyn lailla. Jälleennäkemisessä ovat pinnassa monenlaiset tunteet, Johanna jatkaa.

Johanna on luonteeltaan suorasukainen, Antti vetäytyvämpi. Riitely johtaa yleensä tuntien tai päivän mittaiseen mykkäkouluun.

– Olemme onnistuneet pitämään mykkäkoulua jopa Antin 120 senttiä leveässä sängyssä. Mököttäessäni hakeudun nukkumaan sängyn toiseen reunaan ja ruttaan yhteistä peittoa väliimme, Johanna sanoo ja puhkeaa nauruun.

”Joskus olen suutuspäissäni tiuskaissut Antille, että ei tästä tule mitään. Kyse on ollut omasta  turhautumisestani ja ikävästäni.”

Johanna vertaa heidän parisuhdettaan rannan kiveen, jonka särmiä aallot hiovat pyöreämmäksi. Antin kanssa ollessaan Johanna on tunnistanut heikkoja kohtiaan. Yksi niistä on suorapuheisuus.

– Olen monissa tilanteissa turhan kärkäs, hän myöntää.

Vaikka kulmia on jouduttu hiomaan ja etäsuhde on raastanut molempia, ero ei ole käynyt tosissaan kummankaan mielessä.

– Joskus olen suutuspäissäni tiuskaissut Antille, että ei tästä tule mitään. Kyse on ollut omasta turhautumisestani ja ikävästäni. Vakavasti en ole harkinnut eroa, Johanna sanoo.

Antti on samaa mieltä. Hän uskoo siihen, että etäsuhteessa oleminen vaatii molemmilta tietynlaisia luonteenpiirteitä. Antti kuvailee heitä itsenäisiksi ihmisiksi, jotka nauttivat reissuelämästä.

– Olen työssäni tottunut nuoresta lähtien keikkailuun ja matkustamiseen. Nautin siitä, kun nostan repun selkääni ja lähden itsekseni tien päälle.

Johanna uskoo, että aiemmat kokemukset ovat kasvattaneet hänet etäsuhdetta kestäväksi ihmiseksi.

– Avioeroperheen lapsena olen tottunut reissaamaan. Opin jo pikkutyttönä rakentamaan kodin sinne, missä kulloinkin olen.

”Mieleeni hiipii välillä epäilys, että entä jos Antti löytääkin jonkun toisen”

Johannan ja Antin parisuhde perustuu rakkauden lisäksi samanlaisille elämänarvoille ja yhteiselle huumorintajulle. Luottamus on heille parisuhteen perusta, mutta kuuluu siihen myös pieni mustasukkaisuus.

– Vaikka luotankin täysin kumppaniini, silti mieleeni hiipii välillä epäilys, että entä jos Antti löytääkin jonkun toisen. Mielestäni pieni mustasukkaisuus ja tarve pitää kiinni omasta rakkaasta kuuluvat hyvään suhteeseen, Johanna sanoo.

– Ripaus mustasukkaisuutta on hyväksi. Tuntuisi oudolta, jos toista ei kiinnostaisi lainkaan, missä ja kenen kanssa menen, Antti tuumii.

Molempien mielestä yksi heidän suhteensa parhaita piirteitä on tasa-arvo. He kuvailevat olevansa kaksi itsenäistä ihmistä, jotka viihtyvät yhdessä. Tasa-arvo näkyy myös rahankäytössä, sillä he jakavat yhteiset kulut puoliksi.

– Olemme kumpikin melko tarkkoja ja joskus jopa pihejä rahankäyttäjiä. Vertailemme hintoja ja säästämme pahan päivän varalle, Antti sanoo.

Johannan mielestä on tärkeää, että molemmat ovat taloudellisesti riippumattomia toisistaan. Hän ei voisi kuvitella rakentavansa elämää sellaisen ihmisen kanssa, joka ei hallitsisi raha-asioitaan.

Pari ei myöskään kilpaile siitä, kumman työ on merkityksellisempää.

– Olemme toistemme parhaat kannustajat. Ymmärrämme toistemme epäsäännöllisiä työaikoja ja sen, että työn vuoksi on toisinaan tehtävä uhrauksia.

Antin mielestä he ovat onnistuneet antamaan tarpeeksi tilaa toisillensa.

– Ura on meille molemmille tärkeä asia. Jos suunniteltu yhteinen aika peruuntuu toisen töiden takia, tilanne harmittaa, mutta molemmat ymmärtävät sen.

Antista isäpuoli Johannan tyttärelle

Turvallinen aikuinen. Sellainen Antti haluaisi olla Johannan tyttärelle Nellille. Välillä Nelli ja Antti viettävät aikaa kahdestaankin, kun Johanna käy vaikkapa kuntosalilla.

– Nelli saa kutsua minua Antiksi tai isäpuoleksi, ihan miten hän itse haluaa. Useimmiten Nelli kutsuu minua Antiksi. Minulle on tärkeintä, että tyttö kokee olevansa turvassa kanssani ja voin olla Johannan tukena arkisissa asioissa.

Kun Johannalle tulee eteen kasvatuspulma, hän soittaa ensimmäisenä Antille. Aluksi Antti ei tohtinut ottaa asioihin kantaa, koska hänellä ei ole juuri kokemusta lasten kanssa olemisesta. Johanna kuitenkin huomautti Antille olevansa itsekin ensimmäistä kertaa kasvattamassa lasta.

– Antti osaa ottaa juuri oikeanlaisen roolin lapsen kanssa. Kun minulla on palamassa pinna, Antti puuttuu rauhallisesti tilanteeseen. Olen saattanut sanoa jostain asiasta seitsemän kertaa Nellille, ja sitten tilanne ratkeaa sillä, että Antti sanoo saman asian kerran.

Johanna kuvailee itseään tiukaksi äidiksi.

– Haluan antaa lapselleni turvalliset rajat, mutta välillä mietin, että pidän ehkä siimat liiankin kireällä. Opettelen vanhemmuutta joka päivä.

Vauvahaaveita: ”Lapsi tulee, jos on tullakseen”

Pariskunta on puhunut myös yhteisestä lapsesta. Johannan mukaan se on ainoa asia, johon heidän ikäeronsa vaikuttaa – Antti on Johannaa kymmenen vuotta nuorempi.

– Meillä on vauvahaaveita. Olemme keskustelleet mahdollisesta perheenlisäyksestä. Tässä asiassa joudun muistuttamaan Anttia, että olen 42-vuotias. Lapsen saaminen ei ole minulle todennäköisesti enää kovin kauan mahdollista, jos on enää edes tällä hetkellä.

Antti on aina ajatellut, että perhe olisi mukava, sitten joskus.

– Se luo tietenkin hieman paineita, että isäksi tuleminen Johannan kanssa ei ehkä ole kauan mahdollista.

– Suhtautumiseni perheen perustamiseen on vaihdellut vuosien varrella. Viimeisen kahden vuoden aikana ajatukseni ovat tulleet selkeämmiksi. Nyt tiedän, että haluan elää perhe-elämää, jossa olisi tämänhetkisen kokoonpanon lisäksi yhteisiä lapsia. Koska asumme tällä hetkellä eri puolilla Suomea, ajatus lapsesta tuntuu kuitenkin vielä melko kaukaiselta, vaikka olisikin hienoa tulla isäksi, Antti pohdiskelee.

Myös Johannaa askarruttavat käytännön asiat. Olisi mukavaa asua ensin edes hetki saman katon alla, ennen kuin perheenjäsenten lukumäärä kasvaa. Lisäksi hän aprikoi, jaksaisiko nelikymppisenä aloittaa kaiken alusta.

– Ensimmäinen vuosi lapsen kanssa oli ihana. Vauvat tuoksuvat suloisilta ja lähinnä syövät ja nukkuvat. Lapsen kasvaessa alkavat ne todelliset haasteet. Olen aina toivonut Nellille sisaruksia, mutta nyt mietin, että jaksaisinko enää uhmaikää ja muita lapsen kehitysvaiheita.

Johanna menetti kaksospoikansa ennenaikaisessa synnytyksessä vuonna 2010. Raskaasta kokemuksesta hän oppi, että elämää ei voi liikaa suunnitella.

– Lapset ovat lahjoja, joita annetaan.

Johanna ei halua alkaa murehtia sitä, voiko hän enää tulla raskaaksi.

– Silloin seksistä tulisi pakonomaista yrittämistä ja parisuhteen fiilis kärsisi. Lasta ei ole vielä yritetty, mutta ajatus muhii mielessä. Suhtaudun asiaan niin, että lapsi tulee, jos on tullakseen. Meillä on hyvä elää Antin ja Nellin kanssa myös kolmistaan, toivottavasti pian saman katon alla.

Juttu on julkaistu Annan numerossa 29/2018.