– Ollin rinnalla en ole koskaan tuntenut huonommuutta, Lena Meriläinen sanoo.
Julkkikset

Lena Meriläisen pitkä liitto on ollut välillä myrskyisä: ”Meillä olisi ollut syitä erota, mutta olemme pysyneet yhdessä”

Lena Meriläinen tapasi aviomiehensä Olli Tolan Turun kaupunginteatterissa nelisenkymmentä vuotta sitten. Kumpikin oli naimisissa tahollaan, ja kummallakin oli tytär, kun he rakastuivat.
Teksti: Minna Juti  Kuvat: Liisa Valonen ja Lena Meriläisen kotialbumi

Suomalaiset näyttelijät vitsailevat, että Lena Meriläisen kanssa pitää päästä samaan tv-sarjaan, sillä sarjat, joissa hän on mukana, nousevat katsojien suosikeiksi ja jatkuvat pitkään. Kukapa ei muistaisi vuosina 1995–2012 esitettyä Kotikatua ja Lenaa roolissaan Eeva Mäkimaana. Vuodesta 2014 hän on ollut Syke-sairaalasarjan Lenita Pakkala.

Kotikadun alkaessa Lena oli 41-vuotias Tampereen Työväen Teatterin näyttelijä, joka oli jo tehnyt pitkän teatteriuran. Nyt hän on 67-vuotias freelancer, joka on elämäänsä tyytyväisempi kuin koskaan.

– Minulla oli pitkään ongelmia pärjätä itseni kanssa. Nyt olen saanut mielenrauhan.

Lena on jo isoisoäiti. Hänellä on tytär, kolme tyttärentytärtä ja kaksi tyttärentyttären poikaa. Lenan silmät kostuvat ja äänikin sortuu, kun hän sanoo, että onneksi hän on saanut olla äiti vielä tyttärensä perheen mukana.

– Nuorena en ymmärtänyt äitiyden ihanuutta.

Nykyisen aviomiehensä Olli Tolan Lena tapasi Turun kaupunginteatterissa nelisenkymmentä vuotta sitten. Kumpikin oli naimisissa tahollaan, ja kummallakin oli tytär, kun he rakastuivat. Pitkä liitto on ollut välillä myrskyinen.

– Meillä olisi ollut syitä erota, mutta olemme pysyneet yhdessä.

Lena opiskeli tanssia 18-vuotiaaksi, kunnes huomasi, ettei voi jatkaa ammattilaisena. Kuva on hänen isänsä Usko Meriläisen ottama.

Lena opiskeli tanssia 18-vuotiaaksi, kunnes huomasi, ettei voi jatkaa ammattilaisena. Kuva on hänen isänsä Usko Meriläisen ottama.

”Vaihdoin rytinällä suunnitelmaa”

”Minusta piti tulla tanssija. En ajatellut mitään muuta ammattia. Opiskelin tanssia intohimoisesti 18-vuotiaaksi, kunnes kroppani alkoi kipeytyä. Ruumiinrakenteeni ei sopinut tanssijalle. Lonkkani eivät avautuneet tarpeeksi ja tuli virheasentoja. Jos olisin jatkanut väkisin, olisin vammautunut ja joutunut lopettamaan kuitenkin pian.

Vaihdoin rytinällä suunnitelmaa ja pyrin heti Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitokselle. Jälkeenpäin ajatellen olisi ollut viisasta pitää edes yksi välivuosi, lopetella tanssiminen hiljalleen ja antaa aikaa luopumiselle. Liian nopea alanvaihto söi itsetuntoani­. Olin kuvitellut olevani lahjakas tanssija ja uskoin tanssin olevan minulle paras ilmaisumuoto. Projisoin pettymystäni uuteen, enkä tuntenut riemua edes siitä, että pääsin opiskelemaan näyttelijäksi heti ensi yrittämällä.

”Näyttelijänä olin todella kauan alemmuudentuntoinen ja pelkäsin, etten kelpaa.”

Teatterikoulussa minun oli vaikea tuottaa puhetta. Kuuntelin itseäni kriittisesti, ja puhuminen sai minut lukkoon. Se tuntui tanssimisen jälkeen niin pieneltä ja vieraalta tavalta ilmaista ajatuksiani.

Näyttelijänä olin todella kauan alemmuudentuntoinen ja pelkäsin, etten kelpaa. Vasta viime vuosina olen vapautunut, ja nykyisin itseluottamukseni on hyvä. Viihdyn työssäni, eikä minkäänlaista halua lopettaa näyttelemistä ole vielä tullut. Haluaisin päästä tekemään lisää hyviä vanhojen naisten rooleja. Minusta on mukava myös auttaa ja ohjata nuorempia kollegoita, mutta varovasti, etten ärsytä liikaa.”

Nuori, vastavalmistunut näyttelijä.

Nuori, vastavalmistunut näyttelijä.

”Iän myötä on ollut pakko hyväksyä, että ulkonäkö muuttuu”

”Olen ollut julkisuudessa aina hyvin avoin. Kun toistakymmentä vuotta sitten leikkautin roikkuvat silmäluomeni, kerroin siitä avoimesti. Minut kai määriteltiin silloin ulkonäkökeskeiseksi. Monet eivät vieläkään usko, ettei minulle ole tehty muita kauneusleikkauksia.

Olenko ulkonäkökeskeinen? Äkkiä vastaisin, että en, mutta kun hetken mietin, tunnustan, että se on totta. Minulla on tanssijan menneisyys. Tanssija oppii arvioimaan liikkeitään ja kehoaan peilin kautta. Myös näyttelijä tarkastelee koko ajan itseään. Kun näen itseni tv-ruudussa, seuraan tietysti sitä, miten työskentelen mutta samalla katson myös sitä, miltä näytän.

Iän myötä on ollut pakko hyväksyä se, että ulkonäkö muuttuu. En ole halunnut mennä enää kauneusleikkauksiin, mutta käyn pari kertaa vuodessa kasvojen neulaushoidossa. Hoito on hirvittävän kallista, mutta en aio luopua siitä.

Nykyisin en enää katsele uusia vaatteita tai meikkejä kuvitellen, miltä ne näyttäisivät minun ylläni. Isoihin tilaisuuksiin en ole koskaan tykännyt tälläytyä. Se on saanut minut aina epävarmaksi. Laistan mielelläni kaikki gaalat. Viihdyn parhaiten kivoissa arkivaatteissa. Kaupungille lähtiessäni en juuri mieti, miltä näytän, sen kun lähden. Ollilta kuulen usein, että olen ikäisekseni hyvännäköinen, ja se riittää.

Tyttäreni ja hänen tyttäriensä kanssa emme puhu ulkonäöstä. Se ei ole koskaan ollut meitä yhdistävä juttu. Meillä ei ole sellaista naisten perinnettä. Oma äitini ei kiinnittänyt ollenkaan huomiota siihen, miltä hän näytti. Hän oli tanssitaiteilija. Työ oli hänelle tärkeintä.”

– Olen valtavan tyytyväinen elämääni juuri nyt, Lena Meriläinen sanoo.

– Olen valtavan tyytyväinen elämääni juuri nyt, Lena Meriläinen sanoo.

”En vaatinut itselleni kuuluvaa tilaa”

”Ymmärsin aika myöhään, että olen luonteeltani introvertti. Olin pitkään muiden seurassa väkisin. Oloni oli usein epämukava, mutta en osannut sanoa seuralle ei. Nuorena ajattelin, että teatterityö on kollektiivista ja siihen kuuluu viettää aikaa näytösten jälkeen porukalla. Olen ollut aina myös hyvin kiltti ja mukautuvainen. En vaatinut itselleni kuuluvaa tilaa, vaan menin sinne, minne muutkin.

Pikkuhiljaa opin sanomaan, että haluan olla yksin. Se tapahtui melkein varkain. Poltin tuohon aikaan pikkusikareita. Kun olimme Ollin perheen mökillä, vetosin sikariin ja vetäydyin yksin polttamaan. Selitin itselleni, että tunsin itseni vieraaksi Ollin suvussa, mutta tilanne oli aivan sama muuallakin. Mietin, että yksin olemisen täytyisi olla mahdollista myös ilman sikaria.

Samoihin aikoihin julkisuudessa alettiin keskustella entistä enemmän erilaisten luonteenpiirteiden eroista, puhuttiin ekstro- ja introverteista ihmisistä. Aloin ymmärtää, millainen olen. Luontokokemukset vahvistivat käsitystäni. Muistin miten paljon nautin Lapin erämaasta, jonne isäni vei meidät lapsena. Mökillä olin onnellisin, kun istuin yksin laiturilla tai kannon nokassa.

Introvertin luonteen tunnistaminen ei auttanut huonommuuteen, jota edelleen tunsin, sillä olisin mieluummin ollut ekstrovertti. Avoimia ja ulospäin suuntautuvia ekstrovertteja pidettiin introvertteja mukavampina. Seurassa ei ollut sopivaa olla hiljaa ja vetäytyä nurkkaan mietiskelemään.

Nykyisin vietämme Ollin kanssa kahden paljon aikaa mökillämme, jonka Olli peri suvultaan. Teen kolmipäiväistä työviikkoa, ja perjantaisin otamme koirat autoon ja lähdemme pitkäksi viikonlopuksi maalle. Koirat, 13-vuotias Lara ja sen tytär, 8-vuotias Muru, ovat minulle tärkeitä. Jaan niiden huoltajuuden yhdessä tyttäreni kanssa. Ehkä kiharasta luonteestani kertoo jotakin se, että tulen koirien kanssa paljon paremmin toimeen kuin ihmisten.”

Perhekuva vuoden 2015 tienoilla. Oikealla Veera sylissään tyttärensä Milja. Vasemmalla Veeran tyttäret Julia ja Sonja. Julian sylissä on hänen poikansa Viljo. Keskellä Lena ja hänen äitinsä Ruth Matso, joka kuoli keväällä 2020.

Perhekuva vuoden 2015 tienoilla. Oikealla Veera sylissään tyttärensä Milja. Vasemmalla Veeran tyttäret Julia ja Sonja. Julian sylissä on hänen poikansa Viljo. Keskellä Lena ja hänen äitinsä Ruth Matso, joka kuoli keväällä 2020.

”Rakastin häntä kovasti, mutta en ymmärtänyt äitiyden ihanuutta.”

”En ollut ehtinyt toivoa lasta”

”Olen ollut aina hyvin läheinen tyttäreni Veeran kanssa. Siitä huolimatta minulla on trauma hänen lapsuudestaan.

Sain Veeran 21-vuotiaana. En ollut ehtinyt toivoa lasta. Rakastin häntä kovasti, mutta en ymmärtänyt äitiyden ihanuutta. Elämäni oli ristiriitaista suorittamista. Näin että monet kollegat suoriutuivat teatterihommista ja äitiydestä hienosti, en vain tiennyt, miten he tekivät sen. Minä selviydyin, mutta en ollut äitiyden perikuva. Olin liian kiinni työssä.

Veera oli pieni koululainen, kun erosin hänen isästään. Asuimme Turussa, olin kaupunginteatterin näyttelijä. Eron jälkeen muutin Tampereelle, ja Veera jäi isälleen, jotta hänen arkensa muuttuisi mahdollisimman vähän. Minusta tuli viikonloppuäiti.

Haluan aina puhua asioista rehellisesti ja kaunistelematta. Se on ainut tapa todella ymmärtää asioita, vaikka puhuminen välillä tuntuisi pahalta. Veeran kanssa olen käynyt pohjamutia myöten läpi sen, miksi jätin hänet lapsena. Kaiken selvittäminen ei ollut yhden keskustelun paikka, vaan se vei vuosia. Tehtyä ei saanut tekemättömäksi, ja oli hyvin vähän, mitä olisin voinut tehdä toisin. Oli vain yritettävä elää hyvä elämä niissä olosuhteissa, joissa elimme.

Veeran aikuisuuden kynnyksellä, teini-iän jälkeen, meillä oli hurjia yhteenottoja, mutta ne eivät enää johtuneet erosta, vaan enemmän siitä, millaisena äitinä Veera minut koki ja millaisia traumoja se hänelle tuotti.

Veerasta tuli äiti 16-vuotiaana. Olin hänen elämässään mukana niin paljon kuin vain pystyin ja sain olla. Keskustelujen kautta lähennyimme sellaiselle tasolle, että meistä on edelleen hyvä olla paljon yhdessä.

Nykyisin olen suunnattoman onnellinen pienestä suvustamme, johon kuuluvat Veera, hänen puolisonsa, Veeran lapset puolisoineen ja lapsenlapsenlapseni. Veeran tyttäret ovat nyt 29-, 20- ja 11-vuotiaita. Esikoisella on 9- ja 2-vuotiaat pojat. Koen että tämä on minulle parasta, mitä voi olla. Olen saanut olla Veeralle vielä isosti äiti hänen lapsuutensa jälkeen.”

Lenalla on kaksi koiraa, joiden kanssa hän rentoutuu.

Lenalla on kaksi koiraa, joiden kanssa hän rentoutuu.

”Terapiassa sain työkaluja”

”Oma äitini kuoli kaksi vuotta sitten. Hän sairasti Alzheimerin tautia ja hoidin häntä kahdeksan vuotta.

En tunnistanut väsymisen merkkejä itsessäni, mutta sain vatsavaivoja, joita valitin lääkärille. Hän lähetti minut psykologisen sairaanhoitajan puheille, joka totesi, että olen uupunut.

Olin aina ajatellut, että olen vahva ihminen, joka ei vähästä uuvu. Nyt näin itsestäni uuden puolen.

Terapiassa sain työkaluja siihen, miten välttää väsymistä. On osattava pysäyttää kone, kun tulee paha olo, ja mietittävä, mikä on se hiekka rattaissani, joka rassaa.

Äidin kuolemasta toipuminen on ollut moninainen prosessi. Aluksi tunsin helpotusta, että hän pääsi pois pitkään sairastettuaan. Sitten tuli iso ikävä. Pelkäsin, että pystynkö muistamaan häntä enää muunlaisena kuin Alzheimer-sairaana. Nyt jo muistan hänet sellaisena kuin hän parhaimmillaan oli.

Lena isänsä, säveltäjä Usko Meriläisen kanssa.

Lena isänsä, säveltäjä Usko Meriläisen kanssa.

”Olemme tasapuolisesti olleet ongelmallisia”

”Ollin kanssa elämäämme ei mahtunut yhteistä lasta. Yhdessä vaiheessa halusin lapsen, mutta sitten tajusin, että Olli oli niin kiinni töissään, että minusta olisi tullut yksinhuoltaja.

Suhdettamme en ryhdy enää tässä elämässä ruotimaan. Meillä on ollut kauheita aikoja, mutta ne on käsitelty. Sen voi sanoa, että olemme olleet yhtä pahoja – ja hyviä. Olemme tasapuolisesti olleet ongelmallisia, itsekeskeisiä paskoja. Pääsimme pahimpien vaikeuksien läpi ja opimme kai jotain, koska suhteemme tiivistyi. Olemme toistemme parhaat kaverit.

Lena ja Olli Tola ovat yhdessä hauska pari. Tässä he poseeraavat uusissa saunahatuissaan.

Lena ja Olli Tola ovat yhdessä hauska pari. Tässä he poseeraavat uusissa saunahatuissaan.

Menimme naimisiin 1998, kun olimme olleet yhdessä yli kymmenen vuotta. Se oli hyvää aikaa. Olemme perusluonteiltamme aivan erilaisia, mutta viihdymme yhdessä. Olli on hauska mies, ja olen minäkin hauska. Huumori on ollut meille tärkeää.

Ollin rinnalla en ole koskaan tuntenut huonommuutta. Hän on ollut aina hyvä kannattelemaan minua ja sanonut, että minussa ei ole mitään vikaa. Puolin ja toisin olemme olleet toisillemme tuki, johon nojata. Olemme aina keskustelleet paljon. Emme ole harrastaneet viinipäissä riitelyä, mutta viikonloppuisin olemme laittaneet yhdessä ruokaa, avanneet viinipullon ja puhuneet asioista. Jossakin elämänvaiheessa viini teki keskusteluille hyvää. Se rentoutti ja avasi uusia kanavia ajatuksille.”

Juttu on ilmestynyt Anna-lehdessä 19/22.

X