Julkkikset

Marko Björs sai tehtäväkseen kertoa ratsastuksesta nurkkamiehelle – kädet tärisivät, kun Marko näki kenelle

Ratsastus on antanut Marko Björsille paljon muutakin kuin pystejä ja sertifikaatteja. Kokemuksia, joita ei saa edes rahalla.

Teksti:
Miia Siistonen
Kuvat:
Sampo Korhonen, Marko Björsin kotialbumi

"Kaksi jalkaa kuljettaa ruumistani, mutta neljä jalkaa liikuttaa sieluani", Marko Björs sanoo.

Ratsastus on antanut Marko Björsille paljon muutakin kuin pystejä ja sertifikaatteja. Kokemuksia, joita ei saa edes rahalla.

Suuri samettinen turpa työntyy uteliaasti karsinan laidan yli. Jostain kantautuu kevyt hirnahdus. Valkoinen länsiylämaanterrieri astelee omistajan elkein keskikäytävää isäntänsä rinnalla ja pysähtyy välillä nuuhkaisemaan jotakin.

Ollaan Marko Björsin valtakunnassa Helsingin Ruskeasuon hevostallilla. Täällä, lannanhajussa, hän on pyörinyt lähes koko ikänsä: hevostenhoitajana, tallimestarina, ratsuttajana, kilparatsastajana.

Rakkaus hevosiin syntyi kuusivuotiaana Markon vieraillessa ravitallilla synnyinpaikkakunnallaan Vaasassa. Kun karsinan ovi avattiin, suuri eläin otti askeleen kohti ja laski pehmeän turpansa pienen pojan kämmenelle. Hetki oli taianomainen. Seuraavana kesänä vanhemmat kustansivat pojalleen viikon mittaisen ratsastusleirin ja Marko pääsi ensi kertaa ratsaille.

– Taisin jo silloin ymmärtää, että kaksi jalkaa kuljettaa ruumistani, mutta neljä jalkaa liikuttaa sieluani.

Marko Björs on saanut ratsastuksen myötä kokemuksia, joita ei saa edes rahalla

Lähes kolme vuosikymmentä kestäneellä ammattilaisuralla Marko saavutti muun muassa 30 SM-tason mitalia, kouluratsastuksen Suomen mestaruuden sekä lukuisia kansainvälisiä Grand Prix -sijoituksia.

Ura päättyi viisi vuotta sitten, kun silmästä irtosi verkkokalvo. Lukuisista operaatioista huolimatta näkö ei ole palautunut entiselleen. Marko toivoo kuntoutuvansa niin, että pääsee vielä ratsaille. Kilpaileminen ja voittaminen ei kuitenkaan ole ollut hänelle ainoa tavoite.

– En ikinä treenannut vain yhtä kilpailua varten. Urheilemiseen kannattaa suhtautua niin, että nauttii matkasta vähintään yhtä paljon kuin määränpäästä.

Oli aika, jolloin Markon kasvoihin törmäsi kaikkialla. 1990-luvulla hän oli yksi suosituimmista miesmalleista.

Ratsastus on antanut Markolle paljon muutakin kuin pystejä ja sertifikaatteja. Kokemuksia, joita ei saa edes rahalla. Eräissä kisoissa Hollannissa häntä pyydettiin esittelemään katsomossa yksikseen nurkassa istuneelle miehelle, mistä ratsastuksessa oikein on kyse. Marko teki työtä käskettyä. Vasta jälkeen päin kädet alkoivat täristä: Hyvänen aika, sehän oli Luciano Pavarotti!

Saksassa Marko valokuvasi MM-kisoja Hippos-lehdelle ja kuuli, kuinka joku kannusti äänekkäästi hänen selkänsä takana. Kilpailun voitti muuan Zara Phillips, jolloin kovaääninen kannustaja hyppäsi riemuissaan Markon kaulaan. Hän oli Zaran äiti, prinsessa Anne.

Kilparatsastus ei ole köyhien laji. Laborantti-äidin ja myyntialalla työskentelevän isän rahat eivät riittäneet nuoren Markon ratsastustunteihin. Niinpä Marko otti tavakseen mennä koulun jälkeen hengailemaan Espoon-kodin lähellä sijaitsevalle tallille. Lakaisi käytäviä, ruokki ja lämmitteli hevosia. 

Avuksi ilmestyi kirjailija Ulla-Maija Aaltonen, joka toi hevosiaan hoitoon Ruskeasuolle. Uma tiesi heti, miten toimia: hommataan sponsoreita. Hän mittaili Markoa päästä varpaisiin ja tuumi, että lisätienestiä voisi hankkia mallintöillä.

Ensimmäinen tilaus tuli alusvaatefirmasta ja hämmentynyt nuori mies kekkuloi kameralle hevosten keskellä kalsareisillaan. Kohta allakka täyttyi lehtikuvauksista ja muotinäytöksistä ja Kirsti Paakkanen pestasi tulokkaan vakimalliksi Marimekon näytöksiin. 

– Ratsastuskisoissa jouduin tuomariston ja yleisön arvostelun kohteeksi ja pelkäsin aina, etten taaskaan tule hyväksytyksi. Mallintyö toi kaivattua itsevarmuutta.


Juttu on lyhennelmä Miia Siistosen kirjoittamasta artikkelista, joka on julkaistu Anna-lehdessä 3/2024.

X