Pekka Strang on skeitannut pienestä pitäen, eikä hän ole valmis luopumaan rämäpäisyyttä vaativasta harrastuksesta aikuisenakaan. – Ehkä tämä on keski-ikäisen miehen pyristelyä irti todellisuudesta, hän sanoo.
Julkkikset

Näyttelijä Pekka Strang on keski-ikäinen skeittari: ”Rakkauteni lautailemiseen on intohimoista”

Näyttelijä Pekka Strang löysi skeittauksen uudelleen aikuisena. Nuoruuden rämäpäisyys on karissut, mutta lajin huolettomuus kiehtoo edelleen. – Ehkä skeittaus on myös keski-ikäisen miehen pyristelyä irti todellisuudesta, hän sanoo.
Teksti: Riina-Maria Metso Kuvat: Heli Hirvelä/otavamedia

”Skeittauksesta tuli elämäntyylini jo nuorena. Silloin siihen liittyi koko skeittikulttuuri: musiikki sekä vapaus mennä ja vapaus rikkoa itsensä. Kuuntelin Sonic Youthia ja ostin Halpa-Hallista liian isoja farkkuja. Heräsin aamulla, lähdin ulos rullailemaan ja rakentamaan ramppeja, ja tulin kotiin vasta myöhään illalla. Lounaaksi söin litran halvinta jäätelöä, koska se täytti hyvin.

Kun aloitin skeittauksen uudelleen aikuisena, menin aluksi öisin skeittaamaan. Hävetti, kun taitoni olivat ruosteessa. Eskari-ikäiset lapsetkin tekivät temppuja, joista vain uneksin.

Nykyään olen uskaltautunut rampeille jopa päivisin. Otan mukaan kolme poikaani, jos en kehtaa mennä yksin. Lapset ovat hyvä veruke moneen asiaan.

Skeitaten kauppaankin

Useimmiten skeittaan rampeilla ja mieluiten niin, ettei siellä ole muita. Joskus saatan mennä laudalla kauppaankin. Yleensä se alkaa hävettää jo 150 metrin päässä kotoa. Ihmiset kääntyvät katsomaan räminää ja sitä, miten kaksimetrinen hujoppi etenee laudalla. Luulen, että skeittaaminen on vähän haastavampaa pitkälle ihmiselle. Etäisyys katuun on pitkä.

Parasta on, kun menen rampille ja uskallan tehdä tempun, joka mietityttää. Sitten huomaankin, että hei, minulla on vielä taitoa jäljellä. Hienoimpia hetkiä ovat ne, kun saan tehtyä jonkin vaaralliselta tuntuvan tempun, landaan alas ja jatkan matkaa pysähtymättä. Siinä syntyy konkreettinen onnistumisen tunne.

Skeittaamisessa kiehtoo huolettomuus ja rämäpäisyys. Nuorena tykkäsin skeitata paikoissa, joissa luki ”Rullalautailu kielletty”. Ikääntyessä minusta on tullut järkevämpi.

Harrastuksestani oli paljon hyötyä Teatterikorkeakoulussa, sillä lautailu kehittää koordinaatiota. Kehonhallintani on edelleen hyvä skeittauksen ansiosta. Jos oikea jalkani tekee jotain, vasen pystyy tekemään jotain muuta.

Rohkeus on rapissut

Teloin itseni pahasti viime keväänä, kun näytin lapsille Helsingin Maunulan Betoniminillä, miten temppuja tehdään. Kaaduin ensin vasemmalle olkapäälle niin, että kylkiluut painuivat sisään. Yritin uudestaan ja kaaduin toiselle olkapäälle. En pystynyt pitkään aikaan liikkumaan kunnolla.

Skeittaajan on oltava rohkea ja noustava ylös, vaikka kaatuu. En ole enää yhtä rohkea kuin nuorena, joten tunnen, että lajista puuttuu nykyään jotain. Nuorena saatoin lyödä pääni, ja joskus iho lähti kämmenistä, mutta jatkoin vain menoa. Näköni on miinus kolme, mutta silti hyppäsin usein seitsemänkin porrasta alas näkemättä, mihin hyppään. Se oli vain hauskaa.

Aikuisena olen alkanut pelätä itseni telomista. Ehkä rohkeus olisi harjoiteltavissa takaisin, mutta se vaatisi lihaskunnon rakentamista, eikä sellainen sovi kuvaani skeittaamisesta. Skeittaus ei ole niinkään urheilua vaan tapa olla.

Irti todellisuudesta

Ostin nykyisen lautani kymmenen vuotta sitten. Nuoret myyjät totesivat ystävällisesti, että tässä on vähän vanhemman miehen lauta, vähän leveämpi ja isompi. He olivat varmaan ihan oikeassa.

Joku vinkkasi minulle Twitterin kautta, että Kontulassa järjestetään yli 18-vuotiaille skeittareille tarkoitettuja setävuoroja. Ne voisivat sopia minulle, ja saattaisin tavata siellä jonkun kaltaiseni. Nykyään minulla ei ole ketään, kenen kanssa skeittaisin. En halua tuputtaa mitään harrastusta lapsille, mutta tuen mielelläni, jos he innostuvat skeittauksesta.

Skeittiyhteisö on kannustava. Jos joku heittää järjettömän tempun, muut hurraavat. Kannustus tulee ensin, vasta sen jälkeen kateus. Tykkään istuskella katsomassa muiden temppuja Espoon Leppävaarassa tai Eläintarhan puistossa Helsingissä. Seuraan myös Instagramissa Suomen huippuja.

Vaikka pelaan jalkapalloa enemmän kuin lautailen, olen aina identifioinut itseni enemmän skeittariksi kuin futaajaksi. Rakkauteni lautailemiseen on intohimoisempaa ja mahdottomampaa. Ehkä se on myös keski-ikäisen miehen pyristelyä irti todellisuudesta.”

Saan hyvää oloa myös näistä:

Jalkapallo. ”Konkreettinen tapa rasittaa kroppaa ja hikoilla. Futiksen jälkeen tunnen, että olen tehnyt jotain. Joukkuelajissa on jotain siistiä.”

Uinti. ”Pidän vedestä elementtinä. Uiminen on minulle enemmän vapaa-ajan polskimista kuin kuntolaji. Perheeni on usein mukana uimassa.”

Laiskottelu. ”Äärimmäisen tärkeää. Paras paikka laiskotella on takapiha tai sohva. Nukun mielelläni myös päiväunia. Otan töissäkin 20 minuutin nokoset lounaan jälkeen.”

 
X