Julkkikset

Nina Mikkonen selvisi masennuksesta ja kriiseistä – auttaa nyt muita kovia kokeneita: ”Olen hyvä esimerkki siitä, että aina on toivoa”

Kuuden vuoden omaishoitajuuden ja miehensä kuoleman jälkeen Nina Mikkonen vajosi niin syvään masennukseen, ettei jaksanut nousta sängystä. Valo palasi elämään terapian ja lääkityksen avulla. Aikuistuvien poikien äiti näkee nyt olemassaololleen uuden tarkoituksen.
15.11.2019 Teksti: Anneli Juutilainen Kuvat: Sampo Korhonen

Perhearkea suuressa omakotitalossa Myrskylässä pyörittävä kotiäiti. Toimittaja ja viestintäpersoona Timo T.A. Mikkosen vaimo. Lasten kotihoitoa voimakkaasti puolustava ja pienten lasten päiväkotitaipaleita vastustava kunnanvaltuutettu. Sitä kaikkea Nina Mikkonen oli vielä liki vuosikymmen sitten.

Timon syksyllä 2011 saama kallonpohjavaltimotukos ja lukuisat aivoinfarktit muuttivat kaiken. Hän menetti lähimuistinsa, halvaantui vasemmalta puolelta ja sokeutui. Ninasta tuli miehensä omaishoitaja. Lapset Mikael ja Matias ovat erityislapsia monine neurologisine diagnooseineen, joiden vuoksi Nina oli tuolloin myös poikiensa omaishoitaja.

Timon kuolemasta tulee ensi tammikuussa kuluneeksi kolme vuotta. Mutta kuka Nina Mikkonen on nyt? Sitä hän on joutunut kysymään itseltään usein.

Entinen omaishoitaja. Leski. Yksinhuoltaja ja yrittäjä.

Mutta myös masennuksesta ja rajusta uupumuksesta toipunut nainen, jonka elämässä on vihdoin valoa.

Lapsuus loppui isän itsemurhaan

Äiti ja isä riitelivät keittiössä. Oli maaliskuun 27. päivän ilta vuonna 1977. Ninan äidin 30-vuotissyntymäpäiväjuhlat olivat päättyneet ja vanhemmat kiistelivät siitä, oliko joku varastanut isän takin taskusta tuhat markkaa. Kolmekymppisiä oli juhlittu perheen kotona ja alkoholia oli kulunut reippaasti.

Yhtäkkiä isä vetäisi taskustaan aseen. Se taisi olla sama, jota Nina oli kolme kuukautta aiemmin säikähtänyt uutena vuotena. Heidän piti mennä ampumaan raketteja läheiseen metsään, mutta isä olikin yllättäen kaivanut taskustaan pistoolin ja ampunut taivasta kohden.

Kauhistunut Nina kysyi silloin isältään, miksi tämä kantoi pyssyä. Taksiyrittäjänä työskennellyt isä selitti varustautuvansa hankalia asiakkaita vastaan, ostaneensa sen itsepuolustukseksi.

Nyt isä osoitti aseellaan äitiä, joka epäili hänen itse kadottaneen rahansa.

– Äiti oli tulisieluinen ja sanoi isälle, että perkele, ammu vaan. Mutta sanaakaan sanomatta isä ampuikin itsensä.

12-vuotias Nina kuuli toiseen huoneeseen huutoa ja tuli paikalle, kun isä kaatui lattialle ja ase putosi kädestä. Paikalla olivat myös 10-vuotias pikkuveli, Ninan yökylään jäänyt koulukaveri ja juhlien viimeiseksi vieraaksi jäänyt naapurin rouva.

Nina ei koskaan saanut selitystä sille, miksi isä teki ratkaisunsa. Myöhemmin hän päätteli, ettei kyse ollut hetken mielijohteesta.

–En usko, että hän teki sen vain äkkipikaistuksissaan, vaan oli ehkä leikitellyt ajatuksella jo pidempään.

Nuorempana Nina ajatteli isän itsemurhan olleen raukkamainen teko. Hän oli aina ollut isän tyttö, ja välit olivat läheisemmät häneen kuin teräväkieliseen, voimakkaaseen ja tulisieluiseen äitiin.

–Vietin isän kanssa paljon aikaa: sienestimme, marjastimme ja sukuloimme maaseudulla. Hän oli hauska, turvallinen ja rakastava. Ikävöin isää valtavasti.

Sydänsurut veivät Ninan ensi kertaa umpikujaan parikymppisenä

Tapahtuneen jälkeen Nina vältteli kaikin keinoin astumassa keittiössä kohtaan, jossa isä menehtyi. Jos hän oli yksin kotona, hän ei edes vilkaissut sinnepäin lattiaa.

Isän kuoltua Ninan äiti käytti aiempaa enemmän alkoholia. Nina otti vastuuta pikkuveljestään ja kotitöistä. Hänestä kasvoi huolehtija. Täti rupesi kutsumaan 12-vuotiasta Ninaa pikkuäidiksi.

Mutta jo parikymppisenä Nina vajosi itse ensimmäistä kertaa synkkiin ajatuksiin sydänsurujen vuoksi. Umpikujassa hän ymmärsi isäänsä ensimmäisen kerran jollain tasolla.

– Ihmiselle voi tulla tunne, että ei ole muuta ulospääsyä kuin oman elämän päättäminen. Sen tunteen ymmärtää vain toinen, joka on kokenut sen saman lamaannuttavan ja voimakkaan tarpeen päästä pois tästä maailmasta.

Silloin ajatukset menivät ohi ja Nina jatkoi elämäänsä. Halu elää oli kuitenkin voimakkaampi kuin halu kuolla.

– Kun olen itsekin käynyt kuilun partaalla, ymmärrän paremmin isääni ja sitä, kuinka raskaat ajatukset voivat painaa pohjaan kuin kiven.

Vuonna 2000 Nina rakastui 17 vuotta vanhempaan Timoon, ja seuraavana vuonna pari meni naimisiin. Pojat syntyivät peräjälkeen, Mikael vuonna 2002 ja Matias vuonna 2003.

Kului parikymmentä vuotta, ennen kuin itsetuhoiset ajatukset palasivat Ninan mieleen.

Nina Mikkonen, Suurin pudottaja

– Vahvinkin ihminen vaipuu synkkyyteen, kun on oikein ahtaalla ja painettuna polvilleen, Nina sanoo omaishoitajavuosiensa vaikeista hetkistä.

Elämä omaishoitajana oli joskus ”kuin rannatonta merta”

Elämä halvaantuneen, sokeutuneen ja lähimuistinsa menettäneen puolison ja kahden erityislapsen kanssa oli uuvuttavaa.

Oli jaksettava huolehtia myös koirasta, kissasta, isosta talosta ja sen pihatöistä sekä media-alan yrityksestä ja sen suurista veloista. Joinain päivinä Ninan elämä oli ”kuin rannatonta merta”. Välillä hän suunnitteli seikkaperäisesti, miten päättäisi päivänsä.

– Vahvinkin ihminen vaipuu synkkyyteen, kun on oikein ahtaalla ja painettuna polvilleen, kuten minä silloin olin, Nina sanoo nyt.

– Uskon, että oma lapsuuteni trauma on estänyt minua tekemästä itsemurhaa. En ole halunnut tuottaa lapsilleni sitä raastavaa tuskaa, jota itse koin isäni riistäessä hengen itseltään.

Nina myös muistutti itselleen, että mikään ei kestä ikuisesti ja pahakin väistyy joskus. Ja jokaiseen raskaaseen päivään mahtui paljon hyvääkin.

– Timon kohtalo oli kaikkein karmein, mutta tuntuu että hän oli usein meistä positiivisin.

Erään kerran muut valittivat aamupalapöydässä vuorotellen väsymystään ja päänsärkyjään.

– Ja siihen pyörätuolissaan istunut Timo ilmoitti kovaan ääneen: Ja minua ei vaivaa mikään. Silloin purskahdimme nauruun koko perhe ja pussasin Timon puhki.

”Sanoin pojille, että lupaan vielä nousta”

Peitto tuntui painavan ainakin sata kiloa. Timon kuoleman jälkeen Ninan masennus oli vyörynyt niin pahaksi, ettei hän tahtonut päästä ylös sängystä.

– Äitinä häpesin itseäni ja tilaani, jossa jäin päiväksi sänkyyn vällyjen alle, kun pojat joutuivat lähtemään kouluun. He olivat kohdanneet kaiken saman minkä minäkin, mutta heidän oli jaksettava opintielle. Mutta olin niin loppu, että hyvä jos jaksoin hengittää.

Samalla Nina kantoi huolta poikien jaksamisesta. Hän pyysi lapsiltaan anteeksi sitä, että makasi kaikki päivät sängyssä kohtaamatta ulkomaailmaa.

– Sanoin pojille, että lupaan vielä nousta, jos he jaksavat katsoa minua tällaisena vähän aikaa. Mutta ennen sitä minun täytyy saada kerätä itseäni, jotta ymmärrän mitä minulle ja meidän perheellemme tapahtui.

Pojat eivät patistaneet äitiään tarttumaan kiinni elämään, päinvastoin. He auttoivat antamalla tilaa.

– Pojat sanoivat minulle ymmärtävänsä, koska olin ollut vuosia yksin vastuussa kaikesta. Heille oli tärkeintä, että toivun vaikka se vaatisi aikaa, olenhan ainoa, joka heillä on enää jäljellä. Olen kiitollinen siitä, että minulla on ihanat lapset, joilla on sydämen sivistystä.

Mielialalääkitys ja terapia auttoivat Ninaa toipumaan masennuksesta

Kun Timo menehtyi 69-vuotiaana tammikuussa 2017, Nina oli ollut hänen omaishoitajansa kuuden vuoden ajan. Nina oli aloittanut mielialalääkityksen Timon henkilökohtaisen avustajan kehotuksesta jo aiemmin, vaikka vastusteli sitä pitkään.

– Timon avustaja sai onneksi minut ymmärtämään, että mielialalääkityksen aloittaminen ei kerro hulluudesta. Älykkäänä ihmisenä hän näki, että lääkityksen saaminen on tärkeää jaksamiselleni ja on koko perheen etu.

Timon kuoleman jälkeen Nina hakeutui psykiatrin vastaanotolle ja lääkitysannosta nostettiin. Samalla hän aloitti terapian, jossa kävi purkamassa tuntojaan vajaan puolen vuoden ajan. Puhuminen auttoi.

– Kevään mittaan huomasin, että elämä on sittenkin elämisen arvoista, vaikka välillä mennäänkin syvissä vesissä. Elämänhaluni kasvoi pikkuhiljaa kevään koittaessa ja valon lisääntyessä.

Mutta sitten Ninan äiti sairastui syöpään ja poikien rakas isotäti joutui kuntoutussairaalaan. Molemmat kuolivat saman vuoden sisällä kuin Timokin.

– Kuljimme poikien kanssa arkulta arkulle ja perunkirjoituksesta toiseen. Välillä puin nyrkkiä taivaanisälle ja sanoin, että jumankauta sinulla on huono huumorintaju.

Nyt Nina voi jo niin hyvin, että lääkityksen määrää on voitu laskea huomattavasti pienemmäksi.

– Haluaisin päästä siitä kokonaan irti, mutta lopettaminen täytyy tehdä hitaasti ja harkiten.

Talous on tiukalla, mutta elämässä on uutta vapautta

Kuuden vuoden omaishoitajuuden aikana Ninalla oli aikaa tunteille, mutta ei tunteilulle. Timon kuoleman jälkeen kaikki pysähtyi ja yhtäkkiä aikaa oli myös itselle.

Nyt 55-vuotiaana Nina on uuden elämänvaiheen edessä – ja se tuntuu hänestä oudolta.

– Mieleni ei ole tullut vielä kaikilta osin elämänmuutokseen mukaan. En ole ehtinyt ymmärtämään tunnetasolla, mitä kaikkea minulle on tapahtunut. Odotan, että vielä joskus tulisi hetki, jolloin ehtisin pysähtyä hetkeksi omiin ajatuksiini, mutta nyt leivän perässä juokseminen vie kaiken ajan.

Irtiotto yksin vaikka ulkomaille olisi ihana ajatus, mutta käytännössä mahdotonta.

– Taloutemme on ollut tiukoilla. Kun on yhden tulot ja kolmen menot, matkoja ei tehdä metroasemaa pidemmälle. Mutta en ole poikkeus, meitä yksinhuoltajia ja kädestä suuhun eläjiä riittää. Pääasia on, että meillä on katto pään päällä, vaatteet, ruokaa ja ennen kaikkea toisemme.

Nina ja pojat asuvat kerrostaloasunnossa Itä-Helsingissä. Mikael aloitti tänä syksynä Sibelius-lukion pidettyään peruskoulun jälkeen välivuoden. Matias opiskelee datanomiksi ammattikoulussa ja käy laulutunneilla. Pojat itsenäistyvät, mutta Nina toivoo, että he eivät vielä hinkuisi ihan lähivuosina omilleen.

– Minulle on tärkeää, että minua tarvitaan. Mutta yhtä tärkeää on se, että minusta tulee jonakin päivänä tarpeeton. Silloin olen onnistunut vanhemmuuden tehtävässäni eli saattanut lapseni maailmalle.

”Olen kiitollinen, että sain kokea suuren rakkauden”

Puolison kuoleman jälkeen Ninan suru on muuttunut kaipuuksi ja haikeudeksi ajan kanssa.

– Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että sain kokea suuren rakkauden ja minulla oli hyvä mies, joka rakasti minua. Olen ollut monella tavalla onnekas.

Ajatus uudesta suhteesta tuntuu vielä kaukaiselta.

– Olisihan se ihanaa, jos minun ei tarvitsisi olla yksin koko loppuelämääni. Mutta vaatisi mieheltä valtavan suurta itsetuntoa tulla rinnalleni. Miehen pitäisi olla kypsä ja sinut itsensä kanssa.

Tinderiin Nina ei aio mennä.

– En etsi ketään enkä mitään, koska uskon, että onni ei tule etsien. Se tulee eläen.

Ja on elämä kiireistä ilman lemmenleikkejäkin. Tänä syksynä Nina nähdään Nelosen Suurin pudottaja -ohjelmassa. Terveellisten elämäntapojen myötä painoa putosi runsaasti ja energiaa riittää enemmän kuin aiemmin. Nina työskentelee kevytyrittäjänä ja tekee freelancer-keikkaa myyntitehtävissä ystävänsä omistamissa vaateliikkeissä.

Lisäksi hän pitää kokemusasiantuntijaluentoja omaishoitajuudesta ja erityislasten vanhemmuudesta. Tämä tie on vasta aluillaan. Sen kautta Nina uskoo löytäneensä elämälleen uuden suunnan, johon hän on vihdoin valmis.

Nina Mikkonen toipui masennuksesta ja esiintyy Suurin pudottaja -ohjelmassa.

Nina huomaa usein pojissaan Mikaelissa ja Matiaksessa yhteneväisyyksiä heidän edesmenneeseen isäänsä. – Tuntuu hyvältä, että Timo elää pojissamme.

Uusi elämäntehtävä: omaishoitajuudesta luennoiminen

Luentosalin eteen kävelevää Ninaa jännitti. Hänet oli pyydetty kertomaan kokemuksistaan Hämeenlinnaan seudun omaishoitajien yhdistyksen tilaisuuteen. Timon kuolemasta oli tuolloin, talvella 2018 kulunut vasta vuosi. Varsinaisesti esiintyminen ei häntä jännittänyt – vaan se, saisiko hän nieltyä kyyneleensä ja kerrottua heidän tarinansa ilman, että tunteet ottaisivat vallan.

– Tiesin, että se ei ole minun paikkani itkeskellä. Silloin kukaan ei muista mitä puhuin vaan he muistavat sen, miten murruin. Tarinamme ansaitsee tulla kerrotuksi, mutta reaktion pitää jäädä yleisölle.

Esiintyminen meni hyvin, Nina ei kyynelehtinyt. Tilaisuus vahvisti ajatusta siitä, että hän oli ottanut askeleen oikeaan suuntaan, mutta sen aika ei ollut ihan vielä.

– Vielä silloin perheemme tapahtumista oli kulunut liian vähän aikaa. Ahdistuin ja päätin, että en aktivoidu asian kanssa vielä.

Mutta tänä syksynä Nina on huomannut saaneensa enemmän välimatkaa omaan ahdistukseensa. Hän ryhtyy luennoimaan kokemuksistaan omaishoitajuudesta ja erityislasten vanhemmuudesta jatkossa enemmän.

Varsinaisia urahaaveita hänellä ei ole – tavallinen arki riittää. Ja se, että hän voisi helpottaa jonkun toisen tuskaa jakamalla omia kokemuksiaan.

–Uskon, että oman tarinani kertomalla voisin auttaa niitä, jotka tulevat perässä. Ehkä se on jatkossa suurin tehtäväni kaiken kokemani jälkeen.

Onni piilee arjen yksinkertaisissa hetkissä

Takavuosien vaikeimpina hetkinä Nina herkutteli ajatuksella, miltä onni mahtaa tuntua sinä päivänä, kun hän ja pojat ovat selvinneet ja päässeet jaloilleen.

Sen aika on nyt. Onni piilee arjen yksinkertaisissa hetkissä.

– On ylellistä saada herätä yhteiseen kiireettömään aamuun, syödä myöhäinen aamiainen ja keskustella poikien kanssa viikon tapahtumista ja elämästä. On myös huojentavaa huomata, miten nauru taas raikaa kotonamme ja vitsikkäät kommentit ovat palanneet kohottamaan tunnelmaa.

Arjen luksusta on myös se, kun joku kutsuu kylään. Omaishoitajana Nina oli sidottu kotiin kuin häkkilintu, mutta nyt hän on vapaa lähtemään.

– Haluan olla toivon lähettiläs. Olen itse hyvä esimerkki siitä, että aina on toivoa – eikä uskoa siihen kannata menettää ikinä. Sillä jos toivonsa menettää, mitä silloin jää?

Nina Mikkonen, 55

Työ: Yrittäjä, tekee myyntikonsultaatioita vaateyrityksessä sekä pitää kokemusasiantuntijaluentoja omaishoitajuudesta ja erityislasten vanhemmuudesta.

Perhe: Lapset Matias, 16, ja Mikael, 17. Puoliso Timo T.A. Mikkonen menehtyi 69-vuotiaana vuonna 2017.

Koti: Kerrostaloasunto Itä-Helsingissä.

Lue myös

Suosittelemme