Ystävykset Samuli Edelmann ja Paavo Westerberg: ”Olemme toistemme terapeutteja”

Miesten välisessä ystävyydessä tärkeintä on totaalinen luottamus. Samuli Edelmann, 49, ja Paavo Westerberg, 46, ovat olleet toistensa tukena monissa vaiheissa. Viime syksynä Paavo oli Samulin rinnalla, kun tämä suri isäänsä. – Joskus ei voi muuta kuin vain olla, sanoo Paavo.

Meillä on kaksi elämää, ja toinen elämä alkaa silloin, kun tajuamme, että on vain yksi elämä. Tämä ajatus on Paavo Westerbergin ohjaaman uuden Viulisti-elokuvan alkusitaatti, ja se on tärkeä sekä Paavolle että hänen ystävälleen, näyttelijä-muusikko Samuli Edelmannille.

– Teemana on luopuminen ja elämän rajallisuus: on pakko pohtia, mikä on tärkeää ja mikä ei, Paavo sanoo.

Elämän rajallisuus on tullut viime kuukausina erityisen lähelle, sillä Samulin isä, säveltäjä Toni Edelmann kuoli lokakuussa, juuri ennen kuin Samuli oli aloittamassa pitkään suunnitellun kiertueensa saksofonisti Jukka Perkon ja pianisti Matti Paatelman kanssa. Ohjelmistossa oli virsiä ja Toni Edelmannin sävellyksiä.

Kiertue alkoi, vaikka olikin saanut uuden merkityksen. Paavokin on käynyt kuuntelemassa Samulin laulua.

– On hienoa, että olen saanut ilta toisensa jälkeen elää uudestaan isän musiikkia. Se on minulle niin läheistä ja kaunista, Samuli sanoo.

”Tuli jo tunne, että eikö itku ikinä lopu”

Samuli kuvailee isänsä kuolemaa kauniiksi.

– Oli siunaus, että sain olla viimeisinä viikkoina isän sairaalavuoteen ääressä ja sain sanottua kaiken. Lauloin hänelle. Meidän suhteemme oli hyvin läheinen, täynnä taidetta, runoutta ja musiikkia. Minä tunnen Tonin sielunmaailman.

Ensimmäiset viikot isän kuoleman jälkeen olivat Samulille pelkkää tuskaa ja itkua.

– Tuli jo tunne, että eikö tämä itku ikinä lopu.

Henkilön Anna (@anna_lehti) jakama julkaisu Tammi 24, 2018 kello 8.56 PST

Silloin tarvittiin ystävän tukea, ja kuolemasta tuli puhuttua Paavon kanssa paljon.

– Olen ajatellut, että joskus toinen meistä saattaa toisen hautaan, ja se tuntuu jotenkin lohdulliselta. Kun tiedän, että Samuli on olemassa, pelkään kuolemaa vähemmän, sanoo Paavo.

Samulin suru on vähitellen helpottanut. Tuska tulee aaltoina: on helpompia ja vaikeampia päiviä.

Samuli ja Paavo ovat huomanneet, että on myös hetkiä, jolloin paraskaan ystävä ei löydä sanoja. Molemmat hiljenevät hetkeksi, kunnes Paavo rikkoo hiljaisuuden:

– Joskus ei voi muuta kuin vain olla.

”Tunsimme heti samankaltaisuutta”

Samulin ja Paavon sielunkumppanuus sai alkunsa 17 vuotta sitten. Silloin tehtiin Paavon käsikirjoittamaa tv-sarjaa Irtiottoja, jossa Samulilla oli yksi päärooleista.

– Soittelimme toisillemme koko ajan ja ajelimme minun farmari-Volvollani pitkin kaupunkia lähes maanisessa tilassa ja puhuimme, muistelee Samuli. Hän kertoo, kuinka Paavo suorastaan pursui ideoita, ja hän oli heti mukana: jos tää olisikin näin!

– Tiesin Samulin, mutta emme olleet kavereita ennen sitä. Tajusin heti, että tässä on nyt sielunkumppani, todellinen lojaali ystävä, Paavo jatkaa.

Kerran Paavo oli lukemassa iltasatua lapsilleen, kun Samuli soitti ja sanoi olevansa talon edessä autossa. Hän halusi jutella.

– Sanoin, että en voi tulla vielä, mutta Samuli totesi, että hänellä ei ole kiire. Niinpä luin iltasadun loppuun. Se taisi kestää miltei tunnin, ja Samuli odotti.

Miesten elämäntilanteet olivat siihen aikaan melko erilaiset. Paavo on Samulia viisi vuotta nuorempi, mutta hän tuli isäksi jo 16-vuotiaana. Ystävyyden alkumetreillä hänellä oli jo neljä lasta, kun taas Samuli oli vasta aloittelemassa perhe-elämää.

– Tunsimme silti heti samankaltaisuutta. Oli selvää, että meistä tulee ystäviä, sanoo Samuli.

Miesten elämät olivat sivunneet toisiaan jo kauan aiemmin. Kun Paavo oli pikkupoikana pääosassa tv-sarjassa Susikoira Roi, Samulin äiti Marja-Leena Kouki esitti hänen äitiään.

– Ja isä oli Paavon opettaja teatterikorkeakoulussa, täydentää Samuli.

”Paavon ohjaus ei ole alistavaa”

Ystävyyteen kuuluu surussa myötäelämisen lisäksi myötäilo. Samuli ja Paavo osaavat iloita toistensa onnistumisista. Kun pitää luetella ystävän parhaita puolia, ei keskinäisestä kehusta tahdo tulla loppua:

– Näyttelijänä Samuli on harvinaisen rohkea ja taitava. Samuli on aina totta, hän on jokaisessa roolissaan todella aito, ja se on iso lahja, Paavo sanoo.

Samulin mielestä Paavo on paitsi visionääri, upea käsikirjoittaja ja lahjakas näyttelijä myös loistava ohjaaja:

– Totta kai olen useinkin miettinyt, millaista on olla hyvän ystävän ohjauksessa, mutta aina on mennyt hyvin. Paavon ohjaus on ihanan lempeää, ei lainkaan alistavaa.

Tuorein yhteistyö Viulisti-elokuvassa alkoi vaivattomasti, sillä ystävillä on luja luotto toisiinsa. Kun Paavo soitti ja ehdotti Samulille roolia Viulistissa, tämän sanoi heti joo.

– En edes kysynyt, millainen tyyppi on kyseessä.

Elokuvan päähenkilö on Matleena Kuusniemen esittämä huippuviulisti Karin, joka loukkaantuu auto-onnettomuudessa ja menettää kykynsä soittaa. Uusi tilanne on vaikea myös Samulin esittämälle aviomiehelle.

– Paavo antoi minulle ”naisen roolin”. Yritän rakastaa ja pitää perhettä kasassa sillä aikaa, kun puoliso tuskailee uransa ja syrjähyppyjensä kanssa, Samuli kertoo.

”Pyrimme molemmat kohti totuutta”

Me terapoidaan toisiamme, niin molemmat vakuuttavat: puhumme ja kuuntelemme. Mutta on heillä yksi oikea yhteinen harrastuskin, nimittäin saunominen.

– Käymme saunaseurassa, ja olen rakennuttanut Korppoon-mökilleni saunan. Oikein odotan, että saisin esitellä sen vihdoin ensi kesänä Samulille.

Miehet puhuvat paljon puhelimessa ja tapaavat aina, kun ehtivät, sekä kaksin että perheineen. Paavon vaimo Emmi Pesonen on käsikirjoittaja – hän on käsikirjoittanut Viulistin yhdessä Paavon kanssa – ja Samulin vaimo Laura Tuomarila on vyöhyketerapeutti. Paavon vanhemmat lapset ovat muuttaneet pois kotoa ja nuorinkin on jo koululainen. Myös Samulin lapset ovat kouluikäisiä.

Samulin mielestä Paavo on varsinainen ideatykki ja visionääri.

– Tunnin keskustelun aikana voi tulla jopa kymmenen ideaa. Olen heti ensimmäisessä täysillä mukana, mutta en millään ehdi innostua seuraavista ihan yhtä paljon, Samuli naureskelee ja lisää, että kyllä hänkin osaa välillä ylikuormittaa Paavoa.

Entä riitelevätkö he koskaan?

– Emmepä juuri, olemme aika vapaita turhista mittelöistä. Joitain onnettomia yritelmiä on ollut, mutta yleensä sanomme asiat suoraan ja haluamme selvittää ongelmat heti, sanoo Paavo, ja Samuli myötäilee.

Myös miesten arvomaailma on yhteinen, vaikka Paavo ei kuulu kirkkoon ja Samuli pyrkii hengellisyyteen.

– Olen epäilijä, agnostikko, mutta olen kiinnostunut kaikista uskonnoista ja mietin henkisiä asioita paljon, Paavo selventää.

– Minä ajattelen ekumeenisesti. Ohjaaja Kalle Holmberg tutustutti minut jo vuosia sitten Valamon luostariin, josta tuli minulle rakas paikka. Aion liittyä ortodoksiseen seurakuntaan lähiviikkoina, Samuli jatkaa.

Päätös on pitkällisen miettimisen tulos, ja Samulin on helppo perustella uskonsa:

– Ortodoksisuus on lempeää ja suvaitsevaista, siellä ei ole tuomitsevaa jumalaa eikä taivasta ja helvettiä. Uskon, että ihmisen pahat teot tulevat jollain tapaa kohdattaviksi elämän aikana.

Paavo jatkaa, että ortodoksisuudessa tärkeää ovat sekä ihmisen järki että himot ja tunteet: Järki on kuin peräsin, joka ohjaa tunteita. Ilman sitä ei ole suuntaa.

– Me molemmat pyrimme kohti totuutta, omaa tietämme, tiivistää Paavo.