Siskon sairastuminen lapsena sai Saila ja Mai Kivelän taistelemaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan: ”Vahva tunne vääryydestä herätti toimimaan”

Siskokset Saila ja Mai Kivelä ovat aina halunneet muuttaa maailmaa. Main polku vei kansanedustajaksi, Saila pyrkii vaikuttamaan elokuvan keinoin.

Tilaamme punajuuritar­taria alkuruoaksi. Listalla ei ollut vegaanivaihtoehtoa, mutta helsinkiläisen ravintola Finnjävelin keittiö improvisoi. Lounaspöydässä istuvat sisarukset Saila Kivelä, 34, ja Mai Kivelä, 39, jotka ovat pitkän linjan vegaaneja ja omistaneet suuren osan elämästään eläinten oikeuksien puolustamiselle.

Isosisko Mai Kivelä on ensimmäisen kauden kansanedustaja. Hän työskenteli aiemmin toiminnanjohtajana Animalia-eläinoikeusjärjestössä. Vasemmistoliiton eli hallituspuolueen edustajana Mai on ollut vaikuttamassa muun muassa uuteen eläinsuojelulakiin.

Pikkusisko Saila Kivelä nousi julkisuuteen kymmenisen vuotta sitten eläin­aktivistina, joka oli osallistunut sikatilojen salakuvaamiseen. Oikeudessa häntä syytettiin kunnianloukkauksesta ja julkisrauhan häirinnästä, ja hänet todettiin syyttömäksi. Oikeudenkäynnin aikana Saila päätti alkaa tallentaa sitä, mitä oli meneillään. Syntyi Eläinoikeusjuttu-dokumenttielokuva, joka saa ensi-iltansa tällä viikolla. Siinä myös Mai-siskolla on näkyvä rooli.

Dokumentissa Saila näyttää ahdistuksensa; hänestä tuntuu, ettei mikään muutu. Tiloilta otetut kuvat kyllä aiheuttivat julkista keskustelua, mutta usein aiheen vierestä. Saila ei halunnut vaikeuksia sikatilallisille vaan muutoksia laajemmalla tasolla yhteiskunnassa. Tuntui toivottomalta nähdä aina uudet eläimet samoissa oloissa. Hän tutkailee Mai-siskoaan: miten tämä jaksaa aina vain jatkaa työtään?

– Main kautta kasvoin eläinoikeus­liikkeeseen jo tosi nuorena. Kasvoin siihen maailmankuvaan, että meidän henkilökohtaisella vastuullamme on tarttua näihin asioihin, Saila kertoo.

– Mai ei ole mikään tavallisin tyyppi.

Mai liittyi yhdeksänvuotiaana Greenpeaceen

Mai oli 9-vuotias, kun hän liittyi Greenpeace-ympäristöjärjestöön tukijäseneksi. Niin nuorena se ei olisi onnistunut, ellei äiti olisi suostunut auttamaan.

– Näin tv-uutisissa, että Greenpeacen aktivistit ovat estämässä valaanpyyntiä. He ajoivat kumiveneellä harppuunan ja valaan väliin ja sillä tavalla estivät valaan ampumisen, Mai muistelee.

– Ajattelin, että tuo on tärkeintä, mitä ihminen voi tehdä, ja että tuo on sitä, mitä minä haluan tehdä.

Mai pyysi äidiltä, että he tukisivat järjestöä yhdessä. Ja niin lahjoittajiksi kirjattiin molempien nimet.

– Joskus 20 vuotta myöhemmin, kun olin Greenpeacella töissä, katsoin lahjoittajarekisteristä, että siellä meidän kahden nimet edelleen olivat. Se oli tosi liikuttavaa, Mai sanoo.

Tarve vaikuttaa eläinten oloihin ei lähtenyt niinkään eläinrakkaudesta.

– Minulle se oli poliittinen kysymys. Oli väärin pyytää valaita, Mai sanoo.

Saila on ollut sisaruksista se, joka on tuntenut vahvaa eläinrakkautta.

– Leikin, että olin eläin, ja kaikki satuhahmoni olivat eläimiä. Itkin ja paruin, tein kaikkeni, että olisimme ottaneet lemmikin, mutta vanhemmat eivät silloin siihen suostuneet, Saila muistelee.

Sisarukset pääsivät hoitamaan eläimiä loma-aikoina. Perhe kuului kodinvaihto-ohjelmaan, joten kotiin tuli vuosittain kuvasto, josta sitten valittiin lomapaikka. Tärkein kriteeri oli se, että vaihtokodissa piti olla lemmikkejä.

Vanhemmat eivät olleet poliittisesti aktiivisia. Perhe asui rivitalossa Helsingin Lauttasaaressa.

– Isä on sellainen kiltti insinööri ja äiti taas tosi taiteellinen ja epäsovinnainen, jopa anarkistinen, Mai kertoo hymyillen.

Sisarusten äiti on ollut nuoresta saakka kasvissyöjä, mutta perheen ruokapöydässä oli 1990-luvulla ihan tavallista kotiruokaa, myös lihaa.

Mai Kivelä: ”Tekemiseen keskittyminen suojeli vaikeilta tunteilta”

Jo teininä Mai meni Greenpeacen toimintaan toden teolla mukaan. Vanhemmat eivät estelleet. Vain kerran Mai muistaa isän epäröineen.

– Kun kerroin isälle, että olen lähdössä Venäjälle seuraamaan laittomia metsänhakkuita, hän ehdotti, että jos en lähtisi. Se oli ainut hetki, kun isä oli huolissaan.

– Minulle isä sanoi muutamankin kerran, ettei tarvitse tehdä kaikkia samoja juttuja, joita Mai on tehnyt, Saila laukaisee, ja molempia naurattaa.

– Mutta sehän oli tavallaan hyvä neuvo! Olisin voinut kuunnella, hän lisää.

– Taas oli isi oikeassa, Mai vahvistaa.

Lapsena Saila ihaili Main tapaa toimia.

– Minulla on vähän sellainen putkinäkö, Mai sanoo.

– Keskityn ongelmaan, ratkaisuun ja toimintaan. Se ei anna tilaa taiteellisuudelle. Saila on ollut pienestä asti luovempi kuin minä.

Tekemiseen keskittyminen on voinut olla selviytymiskeino, Mai pohtii. Se on suojannut vaikeilta tunteilta. Esimerkiksi eläinten kärsimyksen näkeminen on ahdistavaa, mutta siitä harvemmin puhutaan eläinaktivistien keskuudessa. On tärkeää toimia siten, että eläinten olot kohenevat, olennaista ei ole oman olon kohentaminen.

Siskokset ovat oppineet peittämään myös toisenlaisia vaikeita tunteita, jo lapsuudessaan.

Isosiskon sairaus ja kuolema muuttivat maailmankuvaa

Alun perin sisaruksia oli neljä. Saila ja hänen kaksoisveljensä Jaakko ovat perheen kuopuksia, Mai on heitä neljä ja puoli vuotta vanhempi. Ja sitten oli Tuuli, heidän kaikkien kolmen isosisko.

Syntyessään Tuuli oli terve, mutta 7-vuotiaana hänellä havaittiin kehitysvamma.

– Tuulin sairaus kehittyi vuosien varrella koko ajan pahemmaksi ja pahemmaksi. Se oli sydäntäsärkevää, Saila kertoo.

– Ja se kävi hitaasti, Mai lisää.

– Äidin jaksaminen meni siihen, että oli pienet kaksoset ja yksi kuolemansairas lapsi.

Tuulia myös kiusattiin koulussa. Tuntui siltä, että se mitä tapahtui, oli väärin. Lapsilla ei vain ollut mitään keinoja korjata tilannetta.

– Siskon sairaus loi minulle ymmärrystä epäoikeudenmukaisuudesta jo tosi pienenä, Saila sanoo.

– Kun näkee, että joku on niin sairas ja että häntä kiusataan, tulee vahva tunne vääryydestä. Kyllä se varmasti on herättänyt toimimaan isompana.

Tuuli kuoli 21-vuotiaana. Mai muistaa hyvin isosiskonsa kuolinpäivän. Hän oli kuudennella luokalla, ja kaksosetkin jo pieniä koululaisia.

– Äiti tuli hakemaan minua luokasta. Tiesin, että asia liittyy Tuuliin. Haimme yhdessä Sailan ja Jaakon toisesta luokasta ja lähdimme sairaalaan. Ja seuraavana päivänä menin kouluun kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei ollut mitään välineitä käsitellä sitä.

Epäoikeudenmukaisuuden tunteeseen sekoittui häpeä. Kuudesluokkalaisesta oli noloa, kun äiti tuli koululle surullisena.

– Koska koin häpeää, minusta tuntui, että olin todella paha ihminen. Tiesin, että häpeä oli kielletty tunne.

Myös Sailalla oli väärältä tuntuvia tunteita.

– Tuuli huusi joka yö ja satutti itseään liikkuessaan. Heräsin huutoihin ja näin isoa tuskaa. Kuoleman jälkeen saatoin tuntea myös helpotusta. Nyt olimme ”normaali” perhe. En osannut käsitellä sitä häpeää, joka liittyi Tuuliin.

– Kunpa joku vain olisi sanonut, että se on tavallista, Mai lisää.

Muutamia vuosia sitten Mai sai käteensä tutkimuksen, joka liittyi kehitysvammaisten sisaruksiin ja häpeän kokemukseen.

– Jos olisin silloin tiennyt sen, mitä tiedän nyt, olisin ymmärtänyt, etten ole maailman paskin tyyppi. Mutta ei silloin ollut mitään kriisitukea tarjolla.

Saila tahtoi käsitellä tunteitaan – terapiasta seurasi paljon hyvää

Surua kantoi koko perhe, ja kukin käsitteli sitä omalla tavallaan. Maihin tuo kaikki vaikutti siten, että hänen on ollut vaikea puhua tunteistaan.

– Minussa on ollut sulkeutuneisuutta, yksityisyyden halua. Lähelle päästäminen ei ole ollut niin helppoa. Luulen, että se johtuu ahdistuksesta – on ollut niin suuri suru.

– Minä taas olin pienempi, ja olen ajatellut, että suru on vaikuttanut minuun vähemmän, koska Tuuli oli vähemmän aikaa elämässäni, Saila sanoo.

Saila on ollut siskoksista se, joka on tahtonut käsitellä tunteitaan, niitä vaikeitakin. Elokuvaa tehdessään hän sai myös Mai-siskon miettimään, mistä juontuu tarve toimia, kun näkee epäoikeuden­mukaisuutta.

– On vaikea eritellä, mistä sisäinen palo on tullut, Mai pohtii.

– Varmasti siskoni kehitysvammaisuus on vaikuttanut siihen kokemukseen. Ja sehän on hyvin henkilökohtainen syy eikä pelkästään järkeilyä siitä, että pidän jotain vääränä. Toimin siksi, että pohjalla on jokin hyvin vahva tunne.

Sen tunteen käsittelylle ei ole jäänyt sijaa niinä vuosina, kun Mai on pyrkinyt vaikuttamaan tärkeiksi kokemiinsa asioihin, kuten ympäristön tilaan, eläinten oikeuksiin ja ihmisten tasavertaisuuteen.

– On ollut tärkeämpää keskittyä epäkohtiin kuin omiin tunteisiin, Mai sanoo.

Saila aloitti terapian vuonna 2016. Siitä on seurannut paljon hyvää, muun muassa oivallus elämän arvoihin liittyen.

– Oman olemisen ja muiden olemisen arvokkuus syntyy siitä, että olemme olemassa, Saila sanoo ja Mai jatkaa:

– Eikä sitä tarvitse lunastaa teoilla.

Saila Kivelä: ”Näemme toisiamme ihan liian vähän”

Nuorempana Saila seurasi ihailemansa ­isosiskon jalanjälkiä. Isosiskosta taas idolin asema tuntui epämukavalta. Mai halusi pikkusiskonsa löytävän oman juttunsa.

– Sellaistahan sisaruus hirveän usein on; siinä on epätasapainoa ja se aiheuttaa molemmille hankaluutta, Saila sanoo.

Kauimmaksi toisistaan sisarukset ajautuivat silloin, kun Saila kävi läpi rankkaa oikeudenkäyntiä ja Mai asui ulkomailla. Samalla Sailalle jäi tilaa löytää oma polkunsa.

– On paljon ihanampaa olla näin, kun Saila on oma persoonansa, Mai sanoo.

– Olemme kasvaneet tasavertaisiksi ihmisiksi, jotka voivat kunnioittaa ja ihailla toisiaan.

– Kyllä Mai edelleen on idolini, mutta on hän samalla paljon muutakin, Saila sanoo.

Vuonna 2019 Mai valittiin eduskuntaan ja Saila pelkäsi menettävänsä siskonsa vallan ytimeen.

– Poliitikot painavat ihan järjetöntä päivää, Saila päivittelee.

Kyllähän politiikkaan meneminen vaikuttaa ajankäyttöön, Mai myöntää. Hän on kahden lapsen äiti, kuopus on päiväkodissa ja esikoinen alakoulussa.

– Aina sanotaan, että kaiken voi saada, voi yhdistää työn ja perheen. Niin varmaan voikin, mutta kyllä siitä jokin hinta maksetaan. Läheiset suhteet kärsivät, Mai sanoo.

Miten usein sitten ehditte nähdä toisian­ne nykyään?

– Ihan liian vähän, Saila huudahtaa.

– Ja sähän olet ihminen, jota näen eniten ystävistäni, Mai puolustautuu.

Sailan mielestä Mai on ihan liian hauska tyyppi hukattavaksi – voisivatko ehkä jotkut tylsemmät tyypit tehdä politiikkaa? Vitsailu kertoo lämpimistä väleistä. Ravintolapöydässä vierekkäin istuvat pikkusisko ja isosisko mutta samalla siinä istuvat kaksi naista, jotka ovat seuranneet unelmiaan kumpikin omalla tavallaan.

– En ikinä pystyisi tekemään tuota, mitä Mai tekee. En pystyisi olemaan pioneerina vääntämässä mitättömistä muutoksista lakiin, joka on valovuosien päässä siitä, millainen olisi aidosti hyvä elämä eläimille. Ja samalla tiedän, että se, että Mai on siellä mukana, merkitsee alkua muutokselle.

– Ja minä taas en pystyisi tekemään sitä, mitä sinä olet tehnyt, noin henkilökohtaista dokumenttia, Mai naurahtaa.

Mutta mitä eläinsuojelulakiin tulee, Mai haluaa tarkentaa.

– Kukaan eläinoikeusihminen ei voi olla tyytyväinen uuteen eläinsuojelulakiin, koska se on kaukana siitä mitä pitäisi olla – mutta silti se on parannus nykytilaan. Sillä on merkitystä niille eläimille, joita parannukset koskevat. Niille on väliä sillä, tehdäänkö kivuliaita toimenpiteitä ilman kivunlievitystä vai ei, ja ovatko tietyt häkit kiellettyjä vai eivät.

Eri keinot mutta yhteinen päämäärä

Vaikka vaikuttamisen tavat ovat siskoilla erilaiset, Mai ja Saila ovat yhtä mieltä siitä, mihin suuntaan tätä yhteiskuntaa pitäisi viedä.

– Sen, minkä pitäisi muuttua, on suhteemme muuhun eläinkuntaan ja luontoon. Ilmastokriisi ja luontokato pohjaavat ihmiskeskeiseen maailmankuvaan. Arvoa ei ole ollut muulla luonnolla ja eliöstöllä, ja olemme nyt itse pulassa sen takia, että olemme riippuvaisia luonnosta, Mai sanoo.

– Pitäisi alkaa miettiä sitä, millainen voisi olla yhteiskunta, joka asettaisi sekä ihmisen että muiden lajien – eikä teollisuudenalojen – selviämisen etusijalle. Se on iso muutos mutta tarpeellinen, Saila sanoo.

Sellainen muutos toisi mukanaan vaikeita tunteita luultavasti koko ihmiskunnalle. Onneksi valmiudet tunteiden käsittelyyn ovat paremmat kuin 1990-luvulla. Vaikka kehitys on tuntunut hitaalta, eteenpäin on menty.

Lue lisää:

• Julkkikset

  Ellen ja Ida Jokikunnas ovat läheiset siskokset: ”Ida suojeli minua, kun elin väkivaltaisessa suhteessa”

• Julkkikset

  Ympäristönsuojelun pioneeri Saara Kankaanrinta: ”Ihmisillä on ollut hyvä tarkoitus tehostaa kaikkea, mutta kovin vaillinainen kuva kokonaisuudesta”

• Julkkikset

  Näyttelijäsisarukset Iina ja Minka Kuustonen eivät kilpaile keskenään: ”Olemme aina halunneet hyvää toisillemme”