Teresa Välimäki selviytyi pitkästä kriisien putkesta: ”Vuosia kestänyt massiivinen suruni helpotti”

Nuorena äidiksi tullut kokki ja yrittäjä Teresa Välimäki, 46, on uuden elämänvaiheen edessä, kun aikuiset lapset aloittelevat omia elämiään. Mitä Teresa itse tulevaisuudelta haluaisi?

Yksi lähti, toinen tuli tilalle. Näin kävi viime kesänä, kun Teresa Välimäki, 46, muutti uuteen kotiin Etelä-Haagaan. Teresan kuopus Aku, 20, muutti omilleen, mutta samalla tytär Vilma, 22, palasi asumaan äitinsä kanssa.

– Olen sanonut heille, että kotiin saa aina tulla. Minulla on todella läheiset välit molempiin lapsiini, Teresa sanoo.

Vilma opiskelee nyt media-alaa Laajasalon opistossa. Vuosi sitten hän aloitti muotiin ja viestintään liittyvät opinnot Englannissa Bristolissa, mutta koronapandemian vuoksi opiskelu oli hyvin haastavaa. Opintoja peruttiin tai pidettiin etänä. Nyt hän pitää välivuotta Bristolista ja pohtii tulevaisuuttaan. Äidin ja tyttären yhteiselo on sujunut sopuisasti. Tosin Teresa viettää miltei puolet viikoista työsuhdeasunnollaan Turun Hirvensalossa, sillä hän työskentelee kolmena päivänä viikossa Aki Wahlmanin omistamassa Foody Allen -yrityksessä sisältöjohtajana.

– Tietenkin välillä yhteiselossa on omat haasteensa, kun toinen asuja on nuori aikuinen, joka vielä hakee omaa tapaansa elää ja olla. Olen järjestyksen ystävä ja keittiöni pitää olla siisti. Tällaisista asioista tulee välillä väittelyitä, mutta pääasiassa meillä menee todella hyvin.

Teresa oli vasta 24-vuotias, kun hän tuli ensimmäistä kertaa äidiksi. Nyt 46 vuoden iässä hän on uuden elämänvaiheen kynnyksellä.

”En olekaan nyt niin vapaa kuin nuorena kuvittelin”

”En ole koskaan potenut ikäkriisiä. Puhun itsestäni jo nyt 47-vuotiaana, vaikka syntymäpäiväni on vasta helmikuussa. Vanheneminen ei ahdista minua.

Joskus tunnen itseni ikäistäni nuoremmaksi, kun olen lasteni seurassa ja nauran kaikenlaisille pierujutuille. Minulla taitaa olla parikymppisen huumorintaju.

Kun tulin nuorena äidiksi, laskeskelin olevani 44-vuotias, kun lapseni ovat täysi-ikäisiä. Suunnittelin lähteväni uudestaan au pairiksi ja kiertämään maailmaa.

Sittemmin on käynyt ilmi, että en olekaan tänä päivänä niin vapaa kuin nuorena kuvittelin. Pienten lasten murheet ovat muuttuneet aikuisten ongelmiksi. Yritän auttaa ja tukea heitä kaikin mahdollisin keinoin haastavissa tilanteissa.”

Krooninen selkäkipu helpotti, kun vuosien suru väistyi

”Huomaan tarvitsevani enemmän unta kuin ennen. Sängyssä on oltava ainakin kahdeksan tuntia yössä. Myös palautuminen urheilusuorituksista kestää kauemmin kuin ennen.

Ennen jaksoin juosta useamman kerran viikossa 10–15 kilometrin lenkkejä. Nyt minun täytyy pitää palautumispäiviä, jotta jaksan myös tavallisen arjen.

Tiedän olevani hyvässä kunnossa. Syön säännöllisesti ja terveellisesti. En kiellä itseltäni mitään vaan sallin herkkujen syömisen ja juhlimisen viineineen ja samppanjoineen silloin tällöin.

Arvostan hyvää oloani nyt erityisen paljon, sillä kärsin kymmenen vuoden ajan kovista kroonisista selkäkivuista välilevyn pullistuman vuoksi. Oli päiviä, jolloin jouduin nostamaan jalkani autoon käsin, koska en pystynyt jännittämään keskivartaloani. Monet kerrat itkin ja pohdin, miltä tuntuisi elää niin, ettei koko ajan sattuisi.

Vaikka vamma oli fyysinen, uskon myös psyykkisen kuormituksen pahentaneen sitä. Elämässäni oli vuosien ajan hirveä putki surullisia tapahtumia: Tytär sairastui syömishäiriöön, äitini sairastui syöpään ja menehtyi. Pojan teinivuodet olivat haasteelliset ja koulunkäynnistä väännettiin koko ajan kättä.

Paraneminen alkoi, kun aloin syömään rustojen ja nivelien hyvinvointia tukevaa luontaistuotevalmistetta, vähensin juoksulenkkejä ja ryhdyin kohentamaan monipuolisemmin lihaskuntoani. Kivut lievenivät samaan aikaan, kun vuosia kasaantunut massiivinen suruni helpotti.”

Raskas lapsuus teki Teresasta vastuunkantajan

”Olen aina ollut vastuunkantaja ja pärjääjä. Se, joka selviää kaikesta yksin ilman muiden apua. Tämä luonteenpiirre juontaa juurensa melko raskaaseen lapsuuteeni. Alkoholi oli läsnä toisinaan liiankin kanssa, ja isäni oli humalassa äitiäni kohtaan väkivaltainen.

Asuimme Kirkkonummella. Äiti teki parhaimmillaan kolmea työtä, koska meillä oli taloudellisesti tiukkaa. Isä työskenteli laivalla ja oli pitkiä pätkiä merillä. Opin jo hyvin nuorena pitämään itsestäni huolta.

Taisin olla viisivuotias, kun opettelin paistamaan itselleni kananmunan ruoak­si. Samassa iässä lähdin itse aamuisin tyhjästä kodista tarhaan avain kaulassa. Viideltä sain palata takaisin. Joskus äiti oli kotona, useimmiten ei, koska hän meni töistä töihin.

Minulla on kolme velipuolta. Yhdellä heistä oli parikymppisenä paha päihdeongelma. Olin 11-vuotias, kun jo jouduin tilanteisiin, joissa minä, ihan lapsi vielä, tuin ja pidin pinnalla yhdeksän vuotta vanhempaa veljeäni. Huoli oli usein suuri.

Olen edelleen tänä päivänä kova huolehtimaan. Kehotan aina lapsia ajamaan varovasti ja pelkään, että jotain pahaa tapahtuu heille. Se on piirre, joka tuskin koskaan karisee minusta kokonaan.”

Isän sukupuolenkorjaus tuli täysin yllätyksenä

”Vanhempani erosivat, kun olin yläasteella ja jäin asumaan äidin kanssa. Ero oli helpotus, ja hetkellisesti välit isääni lämpenivät.

Lähdin lukion jälkeen au pairiksi Sveitsiin. Täytin siellä 20 vuotta ja sain lahjaksi läjän suomalaisia lehtiä. Yhdessä oli juttu transihmisistä ja sen yhteydessä kuva isästäni.

Olen aina ollut hyvin suvaitsevainen, mutta loukkaannuin suuresti siitä, ettei isä luottanut minuun kertoakseen näin suurta asiaa. Se tuli täysin puskista.

Keskustelin asiasta äitini kanssa ja kävi ilmi, että isä oli jo käynyt kaikki prosessit läpi ja korjannut sukupuoltaan. Hänellä oli uusi sosiaaliturvatunnuskin. Mutta isä kielsi kaiken ja väitti äitiäni valehtelijaksi. Se loukkasi minua vielä enemmän. Tuntui, ettei isä arvostanut minua tai ­luottanut minuun puhuakseen asiasta reilusti ja avoimesti. Toki taustalla oli muutakin, kuten ikäviä ja pelottaviakin lapsuuden tapahtumia. Tämä oli viimeinen pisara.

Sen jälkeen en pystynyt tapaamaan isää. Hän otti muutamia kertoja minuun yhteyttä, mutta oli aina puheluissaan syyllistävä. Tuntui mahdottomalta löytää hänen kanssaan yhteys ja mahdollisuus keskusteluun.

Hän lupasi kirjoittaa minulle kirjeen, jossa selittäisi kaiken. Sitä kirjettä en koskaan saanut. Isäni menehtyi keuhkosyöpään vuonna 2011.”

”En ole pystynyt poistamaan äitini puhelinnumeroa”

”Minun ja äitini suhde oli erittäin syvä ja läheinen, vaikka hänen ajoittaisen alkoholinkäyttönsä vuoksi hetkittäin haastava. Hän kuitenkin tsemppasi ja sai tilanteen hallintaan, kun sanoin, ettei hän voisi olla minun ja lasteni kanssa tekemisissä, jos jatkaisi vanhoja elintapojaan. Äidin viimeisten elinvuosien aikana meistä tuli vielä entistäkin läheisemmät. Äiti oli minulle jokapäiväinen arjen tuki ja kokemuksen tuoman viisauden ääni.

Äitini menehtyi suolistosyöpään vuonna 2015. Suru on yhä läsnä, mutta ei mielessäni joka päivä. Allekirjoitan väitteen, jonka kuulin, kun erosin lasteni isästä: pahimmasta toipumiseen menee noin viisi vuotta. Se oli totta ja sama pätee myös äitini kuolemaan. Suru muuttuu ikäväksi ja kaipaukseksi. Niitä on helpompi sietää.

Ikävöin äitiäni yhä. Minulla oli tapana soitella hänelle lähes päivittäin. En ole vieläkään pystynyt poistamaan äitini puhelinnumeroa ja kuvaa puhelimestani.

Viimeisinä aikoinaan äiti suri sitä, ettei näe lastenlastensa kasvavan. Usein Vilmaan ja Akuun liittyvissä asioissa mietin, että olisipa mummi nähnyt tämän. Se sattuu yhä.

Isoisään tutustuminen aikuisena oli voimaannuttavaa

”Oman lapsuuteni vuoksi olen tuntenut olevani aina jollakin tavalla juureton ja isätön. Se on kokemus, joka yltää yli sukupolvien. Äitini oli biologisten vanhempiensa hylkäämä kasvattilapsi. Isäni oli syntynyt avioliiton ulkopuolella eikä ollut koskaan osa isänsä perhettä, vaikka pitkin häneen jollain tasolla yhteyttä.

Tapasin isoisäni kerran lapsena. Hän oli diakonissalaitoksen johtava ylilääkäri. Kun isä kuoli, soitin hänelle ja kerroin uutisen. Vuonna 2018 kirjoitin hänelle kirjeen, jossa kerroin itsestäni ja toiveestani tutustua häneen. Oli kevät 2018, kun tapasimme ja kävimme kahvilla Helsingissä. Hän oli silloin 93-vuotias.

Isoisäni esitteli puhelimellaan kuvia Kilpisjärven hiihtoreissuistaan ja kertoi juosseensa viimeisen maratoninsa yli 80-vuotiaana. Sen jälkeen olen lenkkeillessäni ajatellut saaneeni hänen juoksijageeninsä. Se on todella voimaannuttava ajatus.

Isäni oli sisäänpäin kääntynyt mies. Olin aina ajatellut olevani surullisen ja alavireisen suvun vesa. Mutta isoisälläni olikin pilkettä silmäkulmassaan ja hän oli hyvin huumorintajuinen. Huomasin meissä paljon samaa. Se tuntui hyvältä.

Tapaamisemme oli lämmin. Olin lähdössä kesäksi Ranskaan ja sovimme tapaavamme syksyllä uudelleen. Palasin Suomeen 1. syyskuuta, mutta isoisäni kuoli neljä päivää myöhemmin. Emme koskaan ehtineet näkemään toisiamme uudelleen.”

”Yksinhuoltajuus ja lastenkasvatus ei ollut helppoa”

”Olen halunnut tehdä äitinä asiat eri tavalla kuin vanhempani. Mahdollistin kaikki harrastukset, olin läsnä kotona ja pidin huolta, että lapsilla on aina ruokaa. Nyt vien heitä mieluusti ravintoloihin syömään ja annan joululahjaksi joka vuosi yhteisen ulkomaanmatkan.

Lapsuudenkodissani ei juurikaan halattu tai osoitettu hellyyttä fyysisesti. Äitini oppi siihen vasta minun lasteni kautta. Minulle on ollut todella tärkeää halailla ja hellitellä lapsiani vielä nytkin, kun he ovat aikuisia.

Yksinhuoltajuus ja lastenkasvatus erityisesti koulunkäyntihaasteiden kanssa kamppailleen Akun kohdalla ei aina ollut helppoa. Nyt tuntuu, että vuosien uurastus on tuottanut tulosta. Aku valmistuu joulukuussa Perhon liiketalousopistosta merkonomiksi hyvin arvosanoin.

Seuraan valtavalla ylpeydellä, millainen nuori mies hänestä on kasvanut. Tuntuu ihanalta kävellä kaupungilla turvallisen 194-senttisen satakiloisen korston kanssa, joka joskus oli ihan pieni poikani.

Vähän aikaa sitten Aku oli ensi kertaa avecinani elokuvan kutsuvierasensi-illassa. En tiedä, voiko ihminen olla yl­peämpi kuin minä olin sinä iltana. Viime aikoina olenkin herännyt entistä useammin ajatukseen: hitto miten hyviä ihmisiä molemmista lapsistani on tullut.”

”Annan kropalleni arvosanaksi 10”

”Ikä on tehnyt tehtävänsä, mutta olen todella sinut kehoni kanssa. Olen aina ollut rinnaton, eikä tilanne parantunut kahden lapsen syntymän ja imetyksen jälkeen.

Kerroin Vilmalle hiljattain, miten pojat kehuivat pyllyäni, kun olin nuori. Tyttäreni katsahti takapuoleeni ja kysyi nauraen: ”Mihin se on hävinnyt?”

Löytäisin varmasti itsestäni ulkoisia vikoja helposti, mutta minusta se on turhaa. Annan kropalleni arvosanaksi 10. Se on pärjännyt hyvin elämän kolhuissa sekä pitänyt minut pystyssä myrskyssä jos toisessakin – ja toivottavasti tekee niin jatkossakin.

Toivon, että saan jonakin päivä lähteä tästä maailmasta lenkkarit jalassa, mieluiten suoraan lenkkipolulta. Äitini saama saattohoito oli ala-arvoisen huonoa ja huolimatonta. Äiti kärsi hirveän ja kivuliaan lopun. Se jätti minuun syvät jäljet.

Olen sanonut lapsilleni, että tarvitsen heidän apuaan, jos joskus joudun elämään johdon varassa. He saavat kuljettaa minut vaikka auton takaluukussa sellaiseen maahan, jossa eutanasia on sallittua. En halua koskaan kokea äitini kohtaloa.”

”Haluaisin olla nuorison kanssa tekemisissä”

”Viime aikoina olen huomannut käyväni yhä voimakkaammin itseni kanssa vuoropuhelua siitä, mitä haluan tulevaisuudessa saavuttaa. Mitä vielä ehtisin? Ryhtyisinkö opiskelemaan? Minulla on vielä reippaasti työvuosia jäljellä.

Haluaisin olla nuorison kanssa tekemisissä. Opettaminen ja kouluttaminen kiinnostavat myös. Toisaalta ravintola- ja hotellialan henkilöstöhaasteiden ratkaiseminen ja työhyvinvoinnin ylläpitäminen tuntuvat myös mielenkiintoisilta aihepiireiltä.

Ystävälläni on Lounais-Ranskassa pieni majatalohotelli, jossa pidetään erilaisia retriittejä. Olen työskennellyt siellä kaksi kesää ja valmistanut vieraille ruokaa. Konkreettinen työ on saanut minut palaamaan juurilleni. Haaveilen, että tulevaisuudessa voisin viettää siellä pidempiä aikoja, jopa muutaman kuukauden vuodesta.”

”Olen osannut puhua rajuistakin asioista”

”Olen selvinnyt vaikeista koettelemuksista, koska minulla ei ole ollut vaihtoehtoa. Ehkä se on jonkinlaista järjetöntä sisukkuutta ja vahvaa tahtoakin. Kerran sekin on ollut koetuksella.

Äitini kuoleman jälkeen uuvuin. Muistan ajatelleeni auton ratissa, että voisin ajaa ihan pienen kolarin, jotta jalkani menisi pakettiin ja pääsisin sairaalaan lepäämään. Onneksi ymmärsin pian, että tarvitsin apua. Menin terapiaan, sain masennusdiagnoosin ja lääkityksen, joka auttoi pahimman yli.

Suurin pelastukseni on varmasti ollut se, että olen osannut puhua rajuistakin asiois­ta. En ole ikinä hävennyt mitään. En ole koskaan ajatellut, että mikään lapsuuteni tapahtuma olisi minun syytäni.”

”En ole ikinä tiennyt, mitä tavoittelisin rakkaudessa”

”En saanut onnellisen parisuhteen mallia lapsuudessani. Ehkä siksi en ole ikinä tiennyt, mitä lähtisin rakkaudessa tavoittelemaan tai minkälainen olisi unelmieni liitto. Nuorempana minulle riitti jo se, että joku tykkää minusta. Omilla tuntemuksillani ei ollut väliä.

Olen parisuhteessa, mutta en ajattele, että elämänkumppanin olemassaolo olisi takuu elämäni onnellisuudelle. Parisuhde ei voi olla kaiken hyvinvoinnin ja riemun tae. Tärkeintä on löytää onni ja rauha itsensä kanssa. Vasta sen jälkeen on mahdollista saavuttaa aito kumppanuus.

Iän myötä olen ruvennut kaipaamaan enemmän omaa tilaa. Valinnanvapaus niin siviilielämässä kuin työprojekteissa on yhä tärkeämpi arvo minulle. Olen aina ollut vastuussa tai huolehtinut muista. Huomaan olevani siihen väsynyt. Nyt tarvitsen rajattomuutta ja vapautta.”

Juttu on julkaistu Annassa 48/2021.