Veeti Kallio on nykyisin hieroja.
Julkkikset

Veeti Kallio: ”Teen jatkuvasti töitä sen eteen, että osaisin laittaa egoni syrjään”

Veeti Kallio opiskeli yli viisikymppisenä uuden ammatin. Hierojana hän voi auttaa muita. Hän itse sai apua silloin, kun alkoholi ja huumeet romuttivat terveyden, avioliitto kaatui ja kaikki oli luotava tyhjästä uudestaan.
Teksti: Sari Hannikainen Kuvat: Suvi Elo

Nuori nainen astuu huoneeseen, pysähtyy, kääntyy katsomaan ulko-ovea ja kääntyy taas takaisin. Hierontapöydän vieressä on Veeti Kallio.

”Hierotaanko täällä?” nainen kysyy. ”Joo”, mies vastaa.

”Mutta etkö sinä ole se laulaja ja näyttelijä? Luulin, että olen tullut vahingossa väärään paikkaan.”

Nainen oli tullut asiakkaaksi Turun Hieronta-akate-miaan, jossa opiskelijat tekevät koulutukseen kuuluvia asiakastöitä. Veeti valmistui hierojaksi viime keväänä. Nykyisin hän työskentelee turkulaisella Mentor Gymillä ja suhtautuu yllättyneisiin ensireaktioihin edelleen lempeän huvittuneesti, niin kuin asiakkaaseen, joka kysyi: ”Hierotko sinä myös miehiä?”

– Haluan auttaa ihmisiä voimaan paremmin. Se on paljon mukavampaa kuin vaikka pottuilu. Nuorempana olin omasta mielestäni kova rokkijätkä ja muut tulivat perässä. Nykyisin ajattelen, että kaikenlainen negatiivinen ajattelu on hukkaan heitettyä energiaa. Haluan edistää hyvinvointia, hän sanoo.

Pitkän uransa muusikkona Veeti kiteyttää englanninkieliseen sanaan passion. Se tarkoittaa paitsi intohimoa ja paloa myös kärsimystä.

Mieli Pois Pattijoelta

”Asuimme ensimmäiset vuoteni Kemijärvellä vapaapalokunnan takapihalla Möllärin talon yläkerrassa. Ei paloautoja montaa ollut, mutta muistan, miten jännittävältä tuntui, kun ne ampaisivat pillit soiden sammutustöihin.

Sittemmin muutimme Pattijoelle. Olin nelilapsisen sisaruskatraan toiseksi nuorin, isä työskenteli autokorjaajana ja äiti oli enimmäkseen kotona perhepäivähoitajana.

Kotona opetettiin, että töitä piti tehdä ja valehdella tai varastaa ei saanut. Meillä syötiin vain itsetehtyä ruokaa, kasviksia ja riistaa, eikä rahaa ollut turhuuksiin. Jälkeenpäin olen tajunnut, että se oli puhdasta ja terveellistä ravintoa, mutta silloin haaveilin, että voisinpa useammin ostaa karkkia tai käydä grillillä. Minun pöydälläni eivät säästöpossut lojuneet toisin kuin rikkaalla kaverillani, jonka kotona äiti kävi siivoamassa. Kerran varastin kaveriltani markan ja 20 senttiä, mutta koin siitä niin kovaa syyllisyyttä, että tunnustin ja palautin rahat.

Jo yläasteiässä ajattelin, että täältä on päästävä pois. Ei minua kiinnostanut metsästys tai kalastus niin kuin muita. Isä osti minulle rummut, joita opettelin soittamaan. Sitten minusta tuli rautalankabändimme rumpali-laulaja. Sellainen oli idolinikin, Hurriganesin Remu.

19-vuotiaana jätin lukion kesken ja muutin bändin kanssa Helsinkiin. Olin varma, että keikkoja riittäisi. Olen nuoresta pitäen kuvitellut itseni paremmaksi kuin olenkaan. Itseluottamus, katteetonkin, on vienyt minua elämässä eteenpäin.”

Ruumis Parantuminen

”Isojalkaisena minun oli usein vaikea löytää sopivia kenkiä ja ajattelin, että hitot, teen ne itse. Parikymppisenä aloin opiskella suutariksi ja sain unelmien työpaikan buutsipajalta Helsingin Boot Factorystä.

Siellä oli töissä Sami Saari, jolla oli vahva musiikki­tausta. Perustimme Samin, Aki Sirkesalon ja Sasu Moilasen kanssa a cappella -yhtye Veeti & The Velvetsin. Meillä oli nastaa, ja yleisökin tykkäsi. Aloin laulaa ja tehdä musiikkia ammatikseni eri kokoonpanoissa ja soolona.

1990-luvun lopussa minua pyydettiin mukaan Helsingin kaupunginteatterin Les Misérables -musikaaliin Jean Valjeaniksi. En vieläkään tajua, miten klaarasin sen, mutta sen jälkeen sain lisää teatteritöitä ja teen niitä edelleen. Olen päässyt urallani upeisiin paikkoihin musiikin ja näyttelemisen kautta.

Nuorena ajattelin, että päihteet kuuluvat rokkielämään. Olin tietämätön niiden haitoista mutta myös utelias ja näytönhaluinen. Kun olin kolmikymppinen, masennus ja paniikkihäiriö alkoivat. Olin silloin käyttänyt jo pitkään alkoholia ja huumeita, mikä sai mielenterveyden järkkymään. Nukuin huonosti ja olin usein enemmän tai vähemmän kankkusessa, mikä laukaisi pelkotiloja. Tein valtavasti töitä, joten minun oli syötävä nukahtamis- ja unilääkkeitä sekä rauhoittavia, jotta pysyin toimintakykyisenä. Lopulta romahdin.

Olin huonossa kunnossa henkisesti ja fyysisesti. Sairaalassa selvisi, että hemoglobiiniarvoni oli 60 ja että minulla oli vakava raudanpuuteanemia. Hoitaja ihmetteli, miten pystyin enää edes kävelemään. Olin kuukausia hoidossa psykiatrisella osastolla ja sen jälkeen alkoholistiparantolassa. Sinne sain tiedon avioerosta.

Minulla oli ollut vaimo, pieni poika, hirsitalo, autot, kissat ja koirat. Yhtäkkiä ei ollut enää mitään, sillä poika jäi äidilleen ja omaisuus piti myydä. Elämää oli alettava rakentaa tyhjästä uudestaan. Pääsin ystäväni luokse asumaan ja tein nikkarointihommia. Jaloille päästyäni löysin itselleni Perniöstä pienen talon.

Nelikymppisenä aloin miettiä, että en haluaisi syödä psyykenlääkkeitä lopun ikääni. Tunsin, että pärjäisin jo ilmankin. Lääkärin ja systemaattisen ohjelman avulla lääkitystä alettiin ajaa alas. Kun olin kokonaan ilman alkoholia, se oli helpompaa.

En halua julistaa, että olen raitis, sillä retkahduksiakin on ollut. Raittius pitää valita joka päivä uudestaan, sillä se on vähän kuin Aurajoki: tyynen pinnan alla on monenlaisia virtauksia. Haluan olla mieleltäni ja keholtani terve, ja se ajatus vie minua kaikessa eteenpäin.”

Suhteet Suuri rakkaus

”Kymmenen vuotta sitten tutustuin Facebookissa nykyiseen kihlattuuni Jenniin. Joidenkin tutkimusten mukaan intohimo säilyy suhteessa pari vuotta. Siinä olemme menneet vikaan, sillä meillä intohimo vain kasvaa koko ajan. Olen joka päivä kiitollinen siitä, että Jenni valitsi minut rinnalleen. Hän on ihana, aikaansaapa ja maailman kaunein nainen.

Pari vuotta sitten Jenni jäi työttömäksi. Hän otti sen mahdollisuutena tehdä jotakin uutta. Hän on käynyt muun muassa lampaidenhoito-, kudonta- ja nahankäsittelykursseilla. Nyt hän opiskelee restaurointia. Haaveenamme on perustaa maalle aamiaismajoitusta tarjoava yritys, jossa olisi eläimiä ja hyvinvointipalveluita. Sopivaa taloa ei ole vielä tullut vastaan, mutta etsintä jatkuu.

Samana vuonna kun kuopukseni Aava syntyi, poikani Igor muutti meille asumaan. Nyt poika on muuttanut omilleen ja tytär on ekaluokkalainen. Minun sukupolveni lapset työnnettiin aikuisten jutuista tieltä pois. Muistan vieläkin, miten ärsyttävältä se tuntui, ja siksi olen halunnut toimia isänä toisin. Kuuntelen lapsiani, pyrin huo­mioimaan heidän mielipiteitään ja annan heidän olla omissa puuhissani mukana. Igor sanoi aikoinaan, että ’iskä, kiitos kun sä aina kannustat’.

Olen aina valmis auttamaan lapsiani, mutta en edes yritä teeskennellä, että tietäisin kaikesta kaiken. Se maailma, johon minä olen tottunut, on ihan erilainen kuin missä nykynuoret elävät. Olen oppinut, että läsnäolo on tärkeintä. Kun nukutan Aavaa tai kahvittelen Igorin kanssa, pistän kännykän pois ja keskityn heihin.”

Mieli Rukouksen voima

”Olen harjoittanut 20 vuotta Nichiren-buddhalaisuutta, johon törmäsin ensimmäisen kerran katsoessani Tina Turnerin elämästä kertovaa What’s love got to do with it -elokuvaa. Siinä Tinan roolihahmo lausuu nam myoho renge kyo -mantran, joka muutti Tinan elämän suunnan ja auttoi häntä ottamaan elämän omiin käsiinsä. Se teki minuun vaikutuksen.

Uskon, että jokaisella on mahdollisuus valaistua ja päästä buddhatilaan. Kielteisistä tunteista ei kannata pyristellä väkisin eroon, vaan niitä voi opetella käyttämään itsensä ja muiden hyödyksi. Teen jatkuvasti töitä sen eteen, että osaisin laittaa egoni syrjään. Tärkeintä ei ole se, mikä tekee minut onnelliseksi, vaan se, mikä tekee minut ja muut onnelliseksi. Kukaan ei ole sen parempi tai arvokkaampi kuin toinen.

Rukoilen joka päivä, ja silloin myös muistan edesmenneitä. Parikymmentä vuotta sitten listalla olivat mummot ja papat, yhtäkkiä siellä oli myös kollegoita, kavereita ja sisko. Hän kuoli keuhkosyöpään kymmenen vuotta sitten.

Kahdeksan vuotta vanhempi siskoni oli yliopisto-opettaja ja idolini. Hän osasi seitsemää eri kieltä, matkusti ympäri maailmaa ja tiesi asioista enemmän kuin muut, mikä oli välillä ärsyttävää, mutta löysimme silti keskinäisen ymmärryksen. Hän arvosti mielipiteitäni ja työtäni. Kun kysyin häneltä aikoinaan, että haluaisitko minulta uuden levyni, sisko vastasi: ’En tietenkään, menen ostamaan sen.’

Suru on kova, mutta on parempi, kun en mieti ja muistele. Ikävöiminen on liian kuluttavaa. Rukouksessa sisko kulkee aina mukanani.”

Ruumis Jokainen keho on kaunis

”Voin 54-vuotiaana fyysisesti ja henkisesti paremmin kuin nuorempana. En olen syönyt teollisesti tuotettua punaista lihaa enää pitkiin aikoihin ja viisi kuukautta sitten jätin pois myös sokerin. Sitä ennen saatoin syödä litran jäätelöä illassa televisiota katsoessa.

Nykyisin syön paljon kasviksia ja riistaa – niin kuin aikanaan lapsuudenkodissani. Pätkäpaastoan säännöllisesti eli syön noin kahdeksan tunnin aikana vuorokaudessa ja 16 tuntia olen syömättä. Pyrin siihen, etten kuormita kehoani turhalla energialla. Tällä hetkellä yritän vähentää kofeiinin käyttöä ja korvaan osan tavallisesta kahvista kofeiinittomalla.

Minulla on ollut vuosien varrella ongelmia terveyden kanssa. Olen kärsinyt muun muassa rytmihäiriöistä, alhaisesta rautatasosta ja korkeasta verenpaineesta. Neljä viikkoa sitten pystyin lopettamaan verenpainelääkityksen, sillä verenpaineeni oli laskenut ihanteelliselle tasolle todennäköisesti terveellisen ruokavalion ja liikunnan ansiosta.

Olen kuormittanut elimistöäni pillereillä. Siksi en nykyisin ota mielelläni edes kipulääkettä päänsärkyyn vaan kokeilen ensin muita konsteja, vaikka vedenjuontia.

Hieronta on kiinnostanut minua jo vuosia. Olen käynyt hoidoissa itse paljon, ja takahuoneissa olen auttanut kollegoja hieromalla. Alan kouluun minut sai haaveemme omasta bed and breakfastista, tulevaisuudessa voisin tehdä hoitoja siellä. Tällä hetkellä saan elantoni useasta työstä: hieron, keikkailen, näyttelen ja teen tatuointeja.

Parikymppisenä työskentelin Helsingissä sairaala-apulaisena. Syötin vanhaa miestä, entistä linnakundia, joka oksensi jokaisen lusikallisen pois. Se oli minusta vastenmielistä, mikä näkyi varmasti naamastani. Yhtäkkiä vanhus nappasi minua kurkusta kiinni, veti pääni lähelle kasvojaan ja sanoi: ’Taidat olla kundi ihan vihree.’

Iän karttuessa olen oppinut ajattelemaan eri tavalla. Minkäänlaisen ihmiskehon koskeminen ei tunnu minusta vastenmieliseltä. En ylipäätään ajattele kehoa kohteena. Täydellisiä kehoja on vain viihdeteollisuudessa, ja nekin ovat usein tekemällä tehtyjä. Jokainen ihminen on elävä organismi. Kaikenlaiset kehot ovat sellaisenaan arvokkaita ja kauniita.”

X