Julkkikset

Viisi vuotta sinkkuna elänyt Katja Ståhl: ”Toivon, että en enää valitsisi miestä sillä perusteella, että onpa kuuma tyyppi”

Toimittaja Katja Ståhl, 52, lähtee edelleen päättömällä innolla uusiin hankkeisiin eikä suostu vakavoitumaan. Lapset lentävät jo pesästä, ja elämään mahtuisi kumppani. Semmoinen, joka ei toppuuttele hieman hullua naista.

Teksti:
Miia Siistonen
Kuvat:
Sampo Korhonen

– En ole vahva, olen selviytyjä, sanoo Katja Ståhl.

Toimittaja Katja Ståhl, 52, lähtee edelleen päättömällä innolla uusiin hankkeisiin eikä suostu vakavoitumaan. Lapset lentävät jo pesästä, ja elämään mahtuisi kumppani. Semmoinen, joka ei toppuuttele hieman hullua naista.

”Ai että on ihanaa olla vanha! Olen niin paljon viisaampi kuin nuorena. Parikymppisenä olin suoraan sanottuna uskomattoman idiootti. Menetin muun muassa luottotietoni viideksi vuodeksi maksamattomien parkkisakkojen takia.

Onnistuin myös suututtamaan monia ihmisiä lyhytpinnaisuudellani. Olin tosi näsäviisas ja veemäinen. Edelleen minun on vaikea kestää sitä, jos toisella ei leikkaa riittävän nopeasti. Miksi en voi vain ohittaa sitä tyynesti? Ei, aina tekee mieli nälväistä. Siitä olen pyrkinyt pois.

Nuorena ajattelin, että viisikymppinen Katja kulkee paplarit päässä ja Marimekon värikäs taskutakki päällä. Missään nimessä en voisi enää pukeutua muodikkaasti tai seksikkäästi. Hah!

Iättömyyteni on yllättänyt minut täysin. Julkinen hassutteluhan ei perinteisesti kuulu aikuisille, varsinkaan naisille, mutta tyttären kanssa harrastamme sitä jatkuvasti. Kauppaan lähtiessä esimerkiksi pukeudumme hiippariasuun: verkkarit, jotkin jalkineenomaiset ja huppari, joka kiristetään naaman ympärille niin, että vain nenä näkyy. Sitten lymyilemme hyllyjen välissä ja herätämme epäluuloa. Kerran kysyin terapeutiltani, onko lapsellisuuteni vahingoksi jälkeläisilleni. Tuntevatko he kenties olonsa sen takia turvattomaksi? Terapeutti rauhoitteli, että olen kuitenkin ihan vastuullinen ihminen.

Hämmennyin, kun muuan ystäväni käytti taannoin ilmaisua ’me ikääntyneet’. Hetkinen, ketä oikein tarkoitat? Kyse ei ole siitä, että kieltäisin tai pakenisin ikääni. En vain miellä itseäni ’ikääntyneeksi’.

Parasta vanhenemisessa on perspektiivi. Nuorena ei vielä tajunnut, että asiat tulevat ja menevät. Jokaiseen vastoinkäymiseen meinasi kuolla, kun ei ollut vielä kokemusta selviytymisestä. Nykyään tiedän, että elämä on aaltoliikettä. Aallonharjalle ei voi jäädä, mutta toisaalta pohjasta noustaan lopulta ylös.

Minulla on vankka usko siihen, että asiat järjestyvät. Eivät välttämättä siten kuin olin suunnitellut tai toivonut, mutta ne järjestyvät.”

”Peittelin vanhempieni eroa valheilla”

”Vanhempani erosivat, kun olin kaksi, ja jäin asumaan kahdestaan lentoemäntä-äitini kanssa. Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa ydinperheestä. Avioero oli siihen aikaan häpeällinen asia, jota pyrin peittelemään valheilla. Selitin isän poissaoloa sillä, että hän oli matkoilla tai että hän asui työn takia toisella paikkakunnalla.

Vietin viikonloppuja isän ja tämän uuden vaimon luona. Äitipuoleni Leena on edelleen vahvasti mukana elämässäni. Sen sijaan välit isään jäivät etäisiksi. Hän ei oikein tiennyt, miten olla isä. Leenan mukaan isä saattoi joskus itkeä kaipaustaan tyttäreensä mutta ei koskaan osannut kurottaa minua kohti.

Isä oli ammatiltaan näyttelijä ja hengasi taiteilijapiireissä. Yksi hänen parhaista ystävistään oli Olliver Hawk -nimellä tunnettu hypnotisoija, suht värikäs hahmo. He saattoivat pukeutua erikoisiin asuihin ja mennä rannalle ryypiskelemään ja valokuvaamaan toisiaan. Isä kuoli alkoholin aiheuttamiin komplikaatioihin kymmenisen vuotta sitten.

Myös toinen isähahmoni kuoli viinaan. Olin 11-vuotias, kun äiti löysi uuden miehen. Aluksi olin innoissani, sillä isäpuolen mukana elintasomme nousi: talouteemme tuli auto, televisio ja levysoitin. Sitten tuli kaikenlaista ikävää, jota oli raskasta katsoa vierestä. Lopulta ei auttanut muu kuin määrätietoisesti irtautua asiasta: tämä ei kuulu minulle.

Minun kokemukseni mukaan äitini taktiikkana on tunkea ikävät aiheet laatikkoon ja laittaa kansi kiinni. Itse toimin toisella tavalla. Olen hyvin suora ja haluan, että asiat selvitetään. Sillä periaatteella olen kasvattanut omat lapseni.”

– Jos jollakin leuhkin, niin lapsillani: katsokaas näitä! Jotakin olen onnistunut tekemään oikein, sillä heillä on terve itsetunto, Katja Ståhl sanoo.
– Jos jollakin leuhkin, niin lapsillani: katsokaas näitä! Jotakin olen onnistunut tekemään oikein, sillä heillä on terve itsetunto, Katja Ståhl sanoo.

”Kuvittelin painelevani soolona läpi elämän”

”Olin kuvitellut, että painelen soolona läpi elämän. Perheen konsepti oli minulle hyvin vieras. Timon kohtaaminen alta kolmekymppisenä muutti mieleni. Hän vaikutti mieheltä, josta tulisi hyvä isä. Yhtäkkiä oli päivänselvää, että teemme lapsia. Työuranikin oli sellaisessa vaiheessa, että uskalsin pitää hengähdystauon.

Lapset syntyivät vajaan puolentoista vuoden välein. Esikoinen Topi oli kiltti ja sävyisä, Vilma puolestaan ihan hirveä riiviö. En muista heidän varhaisvuosistaan juuri mitään. Keskityin lähinnä siihen, että muistin laittaa housut jalkaan ennen kuin poistuin ulko-ovesta.

Oli tietysti hirveä pettymys, että perhe hajosi, kun lapset olivat vielä pieniä. Toisaalta olin huojentunut, koska parisuhteemme oli ollut huonolla tolalla jo pitkään. Hieman ennen eropäätöstä muistan seisseeni koiran kanssa iltapimeällä kalliolla. Tunsin vieraantuneeni ydinminästäni tosi kauas. Katsoin päälläni olevia vaatteita, joustopöksyjä ja tuulitakkia. Miksi minulla on tällaiset tamineet? Tiesin, mitä mies ja lapset tarvitsevat, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, mitä itse haluan. Minun oli aika saada takaisin itseni.”

”Minut voi heittää mihin tahansa ja sanoa, että hoida homma”

”Minua pidetään hirveän vahvana. Mutta en minä ole vahva, olen selviytyjä. Kun jalkapalloilija saa potkun sääreen, hän jää maahan vaikertamaan, kunnes autetaan pois kentältä. Kun suomalainen hevosnainen jää jyrän alle, hän nousee, pudistelee hiekat vaatteistaan ja ilmoittaa ’ei mitään hätää’. Minut voi heittää mihin tahansa ja sanoa, että hoida homma. Minä hoidan. Silti poden huijarisyndroomaa. Mietin, koska jään kiinni siitä, etten osaa mitään.

Alkuvuonna ilmestyi hevosharrastuksestani kertova kirjani Kavioliitossa. Olin siihen ihan tyytyväinen, kunnes luin koreografi-tanssija Hanna Brotheruksen upean romaanin Ainoa kotini. Ymmärrän, että meillä on eri tyylilaji, mutta silti tunsin huonommuutta. Miksi onkin niin, että vakava koetaan arvokkaammaksi kuin hauska? Että kouluja käynyt on parempi kuin itse oppinut? Että on tärkeämpää osata derivoida kuin ymmärtää ihmistä?

Olen lapsesta asti ollut huomionkipeä sirkushevonen: Kato, kun mä tanssin/ laulan/ teen kärrynpyöriä. Halusin näyttelijäksi. Unelma tyssäsi siihen, että menetin ääneni pariksi viikoksi vuonna 1991. Lääkäri ilmoitti, että näillä äänihuulilla ei tehdä näyttelijäntyötä. Sitten keksin radiotoimittajuuden. Esiintyähän voi muuallakin kuin näyttämöllä.

Katja Ståhl: ”Masennus on kurkkinut monta kertaa nurkan takaa”

Uran alkuvuosia leimasi hirveä pyrky ja pätemisen tarve. Kieltäydyin ottamasta vastaan rakentavaa palautetta, koska omasta mielestäni olin jo valmis.

Hätiköiminen kostautui. 28-vuotiaana olin jo päässyt pitkälle: olin mukana suositussa tv-ohjelmassa Hurja joukko ja hoidin levy-­yhtiössä Don Huonot- ja HIM-yhtyeiden promoamista. Sitten aloin heräillä aamuyöllä itkukohtauksiin. En saanut syödyksi ja halusin vain nukkua. Arvelin, että minulla on burn out. Niin arveli lääkärikin ja antoi minulle kaksi viikkoa sairauslomaa. Eihän se auttanut. Menin psykiatrin vastaanotolle ja suustani alkoi purkautua pötköhuutoa, kun hän kysyi, mitä kuuluu. Diagnoosiksi tuli masennus. Sitä hoidettiin lääkkeillä ja terapialla.

Masennus on myöhemminkin kurkistellut nurkan takaa, mutta nyt tunnistan sen oireet ja tiedän, miten se pidetään loitolla.

Teen nyt viidettä vuotta iltapäivälähetystä Nostalgia-kanavalla. Vasta pari vuotta sitten aloin saada otetta työhön. Kehittyminen vaatii aikaa. On siedettävä sitä, että välillä kyllästyttää. Aiemmin olen vaihtanut työpaikkaa aina, kun on alkanut puuduttaa.

Toimin freelancerina oman yrityksen kautta. Luotan siihen, että uusi pesti tarjoutuu, kun sen aika on. Ylen Elämäni biisi -ohjelman koekuvauksissa tiesin heti, että formaatti oli kuin minulle tehty. Ilmoitin, että olette hulluja, jos ette ota minua tähän. Sellaiseen työhön, joka ei aidosti kiinnosta, olen huono markkinoimaan itseäni.”

– En paljon katsele peiliin. Koska jos katson, petyn. Olen hyväksynyt sen, että ulkonäkö ei vain ole mun juttu, Katja Ståhl toteaa.
– En paljon katsele peiliin. Koska jos katson, petyn. Olen hyväksynyt sen, että ulkonäkö ei vain ole mun juttu, Katja Ståhl toteaa.

”Minulla oli isoja vaikeuksia päästää irti lapsestani”

”Olen luonteeltani riskinottaja, nopea innostumaan. Mitä ääliömäisempi idea, sitä hanakammin lähden mukaan. Yleensä toimin siten, että keksin jonkin kivan asian. Vasta sitten alan haalia keikkoja, joilla rahoitan hankkeen. Usein ideat liittyvät hevosiin. Minulla on ollut hevosia parikymmentä vuotta, ja kaikki rahani menevät niihin.

Mieluummin kuin haen turvaa, tarjoan sitä muille: lapsille, eläimille, ystäville. Minusta on ihana ajatus, että jos ystävän elämä murenee, hän voi tulla luokseni ja pidän hänestä huolta. Tosin sellaista tapahtuu enää harvoin. Tässä iässä elämän perustukset alkavat jo olla aika vahvat.

Lapsiani olen paaponut liikaakin. Esikoiseni Topi muutti viime syksynä omilleen. Hän oli niin innoissaan, että se tarttui minuunkin. Silti minulla oli isoja vaikeuksia päästää irti. Soittelin hänelle jatkuvasti, vaikkei ollut mitään asiaa, ja organisoin koko ajan jotakin. Kämpästä puuttui keittiön pöytä, joten katsoin asiakseni etsiskellä sellaista. Onneksi tajusin, että aikuinen ihminen on itse kykenevä hankkimaan pöydän. Ja jos ei ole, olkoon ilman. Ei minun enää tarvitse lapata lusikalla ruokaa suuhun. Viimeistään silloin, kun Topi sanoo tietyllä äänensävyllä ’kyllä, äiti’, tokenen ja peräännyn.

Hieman säpsähdin, kun Vilmakin ilmoitti muuttavansa pois ensi kesänä. Onneksi minulle jäävät vielä hevoset ja koira, joista pitää huolta. Kenties tästä alkaa ihan uusi elämänvaihe.”

”Olen miettinyt, mikä johti siihen, että olen taas yksin”

”Parisuhteiden päätyttyä olen harrastanut ankaraa itsetutkiskelua ja miettinyt, mikä johti siihen, että olen taas yksin. Pidempi pinna olisi kieltämättä eduksi.

Elämään on mahtunut muutama iso rak­kaus. Parikymppisenä elin vuosikaudet juupas-eipäs-suhteessa, jossa yritin muokata ja muovata itseäni kelvatakseni poikaystävälleni. Sitten tapasin lasteni isän. Sen jälkeen oli joitakin virityksiä, mutta nyt olen ollut sinkkuna viitisen vuotta.

Muutamilla Tinder-treffeillä kävin ja tapasin ihan kivoja miehiä, mutta tapaamiset eivät johtaneet sen pidemmälle. Olen kieltämättä hirveän ronkeli. Tuli olo, että en jaksa enää tutustua uusiin ihmisiin.

Nyt voisin pitkästä aikaa katsella vähän ympärilleni. Toivon, etten enää valitsisi miestä sillä perusteella, että onpa kuuma tyyppi. Se ei välttämättä ole hyvän parisuhteen kulmakivi. Eräs tuttava totesi kerran, että minun kumppanillani pitää olla lehmän hermot ja rautainen itsetunto. Se oli hyvin sanottu. Arvostan myös leikkisyyttä ja poikamaisuutta. Tyyppiä, joka ei toppuuttele minua sanomalla, että ’älä nyt, ihmiset kattoo’.

Toisaalta olen ihan hirveän onnellinen ja tyytyväinen olotilaani. Lapsena vihasin yksin olemista, nyt nautin siitä täysillä. Olen niin mummo, että rakastan kuunnella äänikirjaa ja pelata mahjongia tai pasianssia. On ihanaa, kun ei tarvitse riidellä kenenkään kanssa.”

Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 18/2021.

X