Julkkikset

Yllättäen menehtynyt Yrsa Stenius elämän katoavaisuudesta: ”Nuoruus on kuin kesäöiden valo, jonka luulee jatkuvan loputtomiin, mutta äkkiä onkin pimeää”

Toimittaja ja kirjailija Yrsa Stenius, 73, menehtyi kotonaan toukokuisena viikonloppuna. Vain vuosi aiemmin hän kertoi Annan haastattelussa tiedostavansa, että vaikka hänen elämänhalunsa on yhä suuri, aikaa ei välttämättä ole kovin paljon. – Helsingin Hietaniemessä meillä on sukuhauta, jossa lepäävät äiti ja isä ja muutama serkku. Sinne minäkin haluan aikanani, Yrsa sanoi tuolloin.

Teksti:
Miia Siistonen
Kuvat:
Pekka Holmström/Otavamedia

– En kuulu niihin, jotka ylistävät vanhenemisen ihanuutta. Olen aina ollut aktiivinen ihminen ja kaipaan sitä vilskettä, joka minua ennen ympäröi, Yrsa Stenius sanoi viime vuonna.

Toimittaja ja kirjailija Yrsa Stenius, 73, menehtyi kotonaan toukokuisena viikonloppuna. Vain vuosi aiemmin hän kertoi Annan haastattelussa tiedostavansa, että vaikka hänen elämänhalunsa on yhä suuri, aikaa ei välttämättä ole kovin paljon. – Helsingin Hietaniemessä meillä on sukuhauta, jossa lepäävät äiti ja isä ja muutama serkku. Sinne minäkin haluan aikanani, Yrsa sanoi tuolloin.

Ei vanheneminen kovin kivaa ole. Tunnen olevani passé, Yrsa Stenius, 72, sanoo.

Yrsa ei kuulu niihin, jotka potevat ikään liittyviä henkisiä kriisejä. Mutta nyt hän tuntee tulleensa raivatuksi syrjään. Päätoimittajana, kolumnistina ja yhteiskunnallisena keskustelijana hän oli koko työuransa ajan tapahtumien keskipisteessä.

Kaikki muuttui, kun Yrsa jäi eläkkeelle Ruotsin lehdistöasiamiehen toimesta. Nelivuotisen pestin aikana hän ei voinut itse kirjoittaa lehtiin. Sen jälkeen paluuta ei enää ollut. Uusi sukupolvi oli vallannut mediassa päättäjien paikat, ja Yrsa sai kuulla olevansa liian vanha.

– Olen päästäni suunnilleen yhtä skarppi kuin ennenkin, mutta palveluksiani ei enää kaivata. Kuulun siihen ikäluokkaan, joka on häipymässä näyttämöltä, hän sanoo.

Muutos pääsi yllättämään. Yrsan mukaan nuoruus on kuin kesäöiden valo. Sen luulee jatkuvan loputtomiin, mutta äkkiä onkin pimeää.

Mieli: Oma reviiri

”Olen asunut koko elämäni yksin. Se on mahdollistanut omistautumisen työlle. Parhaat vuoteni elin 48–60-vuotiaana. Freelancerina pystyin tekemään suunnilleen kaikkea mitä halusin, omaan tahtiini. Tunsin, että minut huomattiin ja minua arvostettiin. Samalla pahin kunnianhimo ja saavuttamisen tarve alkoivat hellittää.

Olen hyvin kilpailuhenkinen. Lapsena mittelin veljeni kanssa urheilussa. Hän on minua vuoden vanhempi ja siksi aina vähän parempi. Totuin häviämään. Se nostatti taisteluhenkeä: vielä minä näytän!

Minulla on ollut voimakas tarve olla älyllisesti pystyvä. Työelämässä olen tehnyt aina parhaani ja olen halunnut osoittaa, että osaan. Olen kaivanut verta nenästäni ja ottanut vastaan ylivoimaiseltakin tuntuneita haasteita.

Kun aloitin Aftonbladetin päätoimittajana, tuntui kuin olisin sukeltanut avantoon. Pakko oli vain uida. Toivoakseni en silti ole runnonut muita. Esimiehenä pyrin olemaan neuvotteleva. Tosin silloin, kun olin jo saavuttanut iän ja kokemuksen suomaa auktoriteettia, saatoin ehkä huomaamattani jyrätä nuorempia.

Kun elää yksin, huomaa jossain vaiheessa muuttuvansa itsekeskeiseksi. Oma minä on tärkein, muista viis. Siitä olen itseäni moittinut. Minulla on paljon ystäviä, mutta vartioin reviiriäni ja pysyn aika etäisenä. Viihdyn hyvin kahdestaan mäyräkoirani Cescin kanssa.”

Suhteet: Lapsuuden traumat

”Ensimmäinen elinvuoteni oli pelkkää hylkäämistä. Synnyin keskosena, kaksi kuukautta liian aikaisin. Sota oli juuri päättynyt, eikä tarjolla ollut kunnollista ravintoa. Sain erilaisia komplikaatioita, joiden takia jouduin viettämään sairaalahoidossa ensimmäiset yhdeksän kuukautta.

Vanhempieni ei sallittu tulla minua katsomaan, joten jäin vaille heidän syliään ja kosketustaan. Henkilökuntaa oli ohjeistettu niin, että huutaminen on pienille keskosille vain hyväksi – keuhkot muka vahvistuvat. Joten kun paruin, kukaan ei tullut lohduttamaan. Se on varmasti vaikuttanut myöhempään käyttäytymiseeni.

Minulla oli hyvä koti. Siihen aikaan ei vain ymmärretty, että lapset tarvitsevat jatkuvuutta. Vanhemmat tekivät paljon töitä: äiti näyttelijänä, isä arkkitehtinä. Minusta ja veljestäni huolehti vaihtuva joukko lastenhoitajia. Jäin siihen käsitykseen, että se joka lähtee, ei koskaan palaa.

Vanhempani viettivät vilkasta seuraelämää. Usein, kun he olivat lähdössä juhlimaan ravintola Kämpiin, minä roikuin nilkoissa ja itkin niin, että oksensin. Se ei saanut heitä jäämään. Reipas alkoholinkäyttö illanvietoissa kotonamme aiheutti myös turvattomuutta.

Koko ikäni olen potenut voimakasta eroahdistusta. Kävin viisi vuotta psykoanalyysissa selvittääkseni lapsuuteni traumoja. Ei ahdistukseen mitään lääkettä ole. Mutta sen kanssa tulee paremmin toimeen, kun ymmärtää, mistä se juontuu.”

Mieli: Parempaa väkeä

”Sain jo syntymässäni etuoikeuksia, joiden puolesta toisen yhteiskuntaluokan edustajat ovat joutuneet taistelemaan.

Kasvoin sivistyskodissa Kruununhaassa Helsingissä. Kesät vietimme äidinpuoleisten isovanhempien valtavalla huvilalla Emäsalossa. Sinne kokoontui koko von Vendtin suku, äidin kolme sisarta perheineen. Päältä katsoen tunnelma oli herttainen. Toisia puhuteltiin sanomalla älskling tai min egen älskade. Pinnan alla käytiin jatkuvaa keskinäistä kilpailua.

Varhaiskypsinä ja suorituskykyisinä veljeni ja minä menestyimme kisassa hyvin. Olimme eteviä keskustelemaan ja toimme hyvillä arvosanoillamme kunniaa perheelle. Kasvoimme siihen ajatukseen, että me olemme Jotain.

Huvilan ympärillä asui paikallista väkeä, maanviljelijöitä ja kalastajia. He katsoivat meitä vähän ylöspäin. Sukulaiseni arvostivat kyllä heidän työtään, mutta ei heitä vertaisina pidetty. Välillämme vallitsi yhteisymmärrys siitä, että on olemassa kahden kerroksen väkeä.

Murrosiässä aloin ymmärtää, että tämä ei ole oikein. Vanhempani suhtautuivat ymmärtäväisesti ärtymykseeni. Eivät he vastustaneet sitäkään, kun myöhemmin liityin vasemmistolaisiin. Perheessämme hyväksyttiin eriävät mielipiteet.

Koska yläluokkainen taustani tuntui opiskelijaradikaalien piireissä kaikella tapaa epäkorrektilta, yritin peitellä sitä ja sen vaikutusta persoonallisuuteeni. Tietenkään en onnistunut. Syntyperäni näkyy kai yhä eleissäni ja kielessäni. Vanhemmiten olen lakannut kiusaantumasta sukupuuni takia.”

Mieli: Välimatkaa entiseen

”Muutin Tukholmaan tammikuussa 1979. Pakkasin matkalaukkuun kirjani ja lakanani, toisessa kädessä kannoin Marimekon kassia, johon olin sullonut mäyräkoiranpentuni Vilman. Olin saanut paikan Aftonbladetin kulttuuritoimituksen päällikön sijaisena.

Lähtöön oli kaksi syytä. Sosiaalidemokraatiksi leimattuna ruotsinkielisenä journalistina en pystynyt etenemään kotimaassani omalla äidinkielelläni. Ruotsissa kaikki oli mahdollista.

Toinen syy liittyi eroahdistukseeni. Minussa iti aavistus siitä, että jos haluan kasvaa itsenäiseksi aikuiseksi, minun on saatava välimatkaa taustaani. Suvun piirissä varsinkin meidät tytöt määriteltiin usein jonkun ’omaksi pikkuiseksi’. Se oli toki somaa, mutta ei yksinomaan terveellistä.

Liki 40 vuotta Ruotsissa eivät ole tehneet minusta ruotsalaista. Olen siihen liian jäyhä. Minä en kaunistele enkä kauhistele täkäläisten tapaan.

Kesäkautena vietän aikaa myös Emäsalon mökilläni, joka sijaitsee sukuhuvilan mailla. Viime vuosina siirtymiset ovat alkaneet tuntua vaivalloisilta, kaikki se pakkaaminen ja purkaminen.
Kotini Tukholmassa on varusteltu niin, että voin asua siellä niin pitkään, kunnes minut kannetaan ulos. Lopullisesti en aio Ruotsiin jäädä. Helsingin Hietaniemessä meillä on sukuhauta, jossa lepäävät äiti ja isä ja muutama serkku. Sinne minäkin haluan aikanani.”

Suhteet: Tuskallisia eroja ja kaksi aborttia

”Nuorena haaveilin parisuhteesta ja perheestä. Yksinäisyys on kuitenkin turvallinen valinta sille, joka ei kestä jättämistä eikä jätetyksi tulemista.

Rakkauksia on kyllä tullut ja mennyt. Ensimmäinen ero jätti lähtemättömät jäljet. Mies oli minua vanhempi ja naimisissa. Oli pitkään puhetta, että hän eroaisi. Sitten tulin raskaaksi.

Jos olisin itse ollut täysin varma siitä, että haluan pitää lapsen, mies olisi luultavasti tukenut minua. Mutta myös minä epäröin. Lopulta taivuin aborttiin.

Seurustelumme jatkui, mutta aavistin, että kaikki ei ollut kunnossa. Eräänä päivänä mies kertoi päättäneensä sittenkin jatkaa avioliitossaan.

Toisen kerran tulin vahingossa raskaaksi 38-vuotiaana. Tilanne oli mahdoton. Lapsen isä meni tolaltaan ja ilmoitti, ettei halua olla missään tekemisissä kanssani. Minut oli juuri nimitetty Aftonbladetin päätoimittajaksi, perheeni ja turvaverkkoni olivat Suomessa.

Tiesin, että tämä olisi luultavasti viimeinen mahdollisuuteni saada lapsi. Jos tekisin abortin, tulisin aina katumaan päätöstäni. En kuitenkaan nähnyt muuta vaihtoehtoa.

Joskus mietin, millaiseksi elämä olisi muodostunut, jos olisin ottanut lapset vastaan. Etenkin sen ensimmäisen. Oikea hetki olisi ollut silloin. Minulla oli kaikki edellytykset äidiksi: sopiva ikä, hyvä työ ja vastuullinen mies. Vaikka mies olisi jättänyt minut, lastaan hän ei olisi hylännyt.

Enää pitkään aikaan en ole vatvonut valintojani. Olen onnistunut niin monessa ja saanut niin paljon. Minulla on ollut rikas elämä ilman perhettäkin.

Myönnettäköön, että minulla oli taipumus rakastua vääriin miehiin. Hain sellaisia kumppaneita, joiden uskoin olevan jollakin tavalla ihailtavia. Yhdistelmä älyllisyyttä ja seksuaalisuutta toi suhteeseen aluksi hohtoa. Pitkän päälle se ei riittänyt. Rakastuneena minusta tuli huomiota janoava pikkutyttö. Jäin aina vaille sitä, mitä kaipasin: hellyyttä ja huolenpitoa.

Haaveesta löytää elämänkumppani luovuin noin 45-vuotiaana. Silloin himo sammui. Viimeinen romanssi naimisissa olevan kollegan kanssa oli niin nöyryyttävä, että yksinäisyys tuntui helpotukselta. Monta vuotta olin ollut kyyryssä ja varuillani. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut enää pelätä hylkäämistä.

Ajattelen, että elämässä kaikella on aikansa. Luopumiseen liittyy surua mutta myös helpotusta. Enää ei tarvitse kurkottaa kohti taivaanrantaa. Tämä riittää.”

Ruumis: Kuka tuo on?

”Joskus aamulla pelästyn peilikuvaani. Herrajumala, kuka tuo on! Kaikki roikkuu. Yritän silti tarkastella ulkomuotoani asiallisesti: seitsemänkymppinen on tämän näköinen. Olen ollut kauniimpi, mutta en minä vieläkään ruma ole.

Kasvuiässä jouduin hämmennyksiin sukupuoleni kanssa. Minussa on sekä synnynnäisiä että hankittuja androgyynisiä piirteitä. Ne estävät minua tuntemasta yhteenkuuluvuutta koristeellisen, koketeeraavan naisellisuuden kanssa. Simone de Beauvoir on kertonut isänsä sanoneen, että tytär sai syntymässä miehen aivot. Se kuulostaa tutulta.

’Käsittämätöntä, että minä olen synnyttänyt tämän lapsen’, äidilläni oli tapana letkauttaa. Lausahdus oli tarkoitettu pilaksi, mutta minua se ei erityisemmin huvittanut.
Pidin hirveästi äidistäni, ja meillä oli hauskaa yhdessä. Mutta olimme niin erilaisia, että en koskaan ajatellut häntä naisenmallina. Sukunsa naisten kanssa hän kuului yhteisöön, joka ei feminiinisyydessään houkuttanut minua lainkaan. He olivat räiskyviä ja tunteellisia, minä olin rauhallinen, älyllinen ja poikamaisen urheilullinen.

Olen aina ollut ystävällisissä väleissä ruumiini kanssa. Nykyään iskias kiusaa, jäsenet jäykistyvät enkä pääse enää kunnolla kyykkyyn. Silti kroppa on edelleen kohtuullisen toimiva.

Liikuntakyvyn menetys kieltämättä pelottaa. On kauhea ajatus, että en saisi enää kokea sitä fantastista vapauden tunnetta, kun juoksen ulkona koiran kanssa. Että elämä kutistuisi neljän seinän sisälle. Siihenkin täytyisi kai sitten vain löytää oikea asenne.”

Mieli: Aika käy vähiin

”Viidenkymmenen korvilla suhtautuminen ikään muuttui. Elämä saavutti lakipisteensä niin kuin kesä heinäkuun alussa ja kääntyi kulkemaan toiseen suuntaan. Tosin nykyisestä 72-vuotiaan näkökulmastani viisikymppinen oli vielä nuori. Ikä ei rajoittanut millään tavalla.

Vanheneminen alkaa käydä yhä konkreettisemmaksi. Tiedostan, että vaikka elämänhaluni on yhä suuri, aikaa ei välttämättä ole enää kovin paljon.

Minun maailmani, se, jossa persoonani on saanut toteutua ja kukoistaa, on katoamassa. Nyt eletään automatisoitumisen, digitalisaation ja sosiaalisen median aikaa. Minä en ole osa sitä. Se tekee luopumisen helpommaksi.

Toivon, että saisin säilyttää ainakin pään terveyden. Että vaikka jalat eivät enää kantaisi, ajatus ja kieli kulkisivat. Tekstini eivät ehkä enää kelpaa lehtien palstoille, mutta kirjoja voin yhä kirjoittaa.

Toivon, että saan vielä kokea sitä tyydytystä, kun keksin hyvän idean ja palan halusta tarttua työhön. Silloin tunnen tekeväni jotakin hyvää ja tärkeätä.”

Juttu on alkujaan julkaistu Annan numerossa 11/2017.

X