Juha Itkosen kolumni: En ollut ymmärtänyt, että masturdating kuluttaa merkittävän osan elämäni tunneista
Asioiden nimeäminen on helpottanut asioista puhumista, mutta täytyykö kaikki tavallisimmatkin ihmiselämän ilmiöt nimetä, kirjoittaa Juha Itkonen kolumnissaan.
Asioiden nimeäminen on helpottanut asioista puhumista, mutta täytyykö kaikki tavallisimmatkin ihmiselämän ilmiöt nimetä, kirjoittaa Juha Itkonen kolumnissaan.
Vietin äskettäin muutaman päivän Münchenissä. Kaksitoista vuotta sitten asuimme siellä vuoden verran perheenä, mutta nyt kuljeskelin itsekseni muistojeni bulevardilla.
Hiippailin vanhan kotitalomme pihalla. Söin tutuissa ravintoloissa. Tein muistiinpanoja kirjastossa, jonka toisen kerroksen parvella naputtelin aikanaan melkein kokonaisen romaanin.
Yksinolo oli hyödyllistä, ajatuksille oli tilaa ja aikaa. Sen takia olin lähtenytkin. Mutta sille en mahtanut mitään, että alakulo uhkasi. Mikään kaupungissa ei ollut muuttunut. Muuttuuko mikään ikinä missään? Ihminen kiinnittyy paikkoihin, mutta paikat eivät välitä vähääkään ihmisestä. Olen maailmassa vain läpikulkumatkalla, ajattelin melankolisesti.
Muistin ennen matkaa lukemani jutun uudesta someilmiöstä. Masturdating, välttäväksi suomeksi kenties soolodeittailu, tarkoittaa sitä, että ihminen järjestää itselleen aikaa itsensä seurassa.
”Olinko siis tullutkin Müncheniin deiteille?”
Olinko siis tullutkin Müncheniin deiteille? Jos olin, nämä olivat huonot deitit. Eikö deittailu sitä paitsi noin lähtökohtaisesti tarkoita sitä, että ihmisiä on läsnä enemmän kuin yksi?
Sitä paitsi mikäli olin deiteillä nyt, enkö siinä tapauksessa ole deiteillä myös melkein joka päivä Helsingissä, kun kirjoitan yksin työhuoneellani? Tai kun lounastauolla menen yksin syömään ruokalaan, jossa kaikki muut aterioivat iloisesti höpöttelevissä työporukoissaan? En ollut aiemmin ymmärtänyt, että merkittävä osa elämäni tunneista kuluu soolodeittailuun.
Totta puhuen en ymmärtänyt sitä kyllä nytkään. Mietin, mistä on syntynyt vimma nimetä joka ikinen asia maailmassa, kaikkein tavallisimmatkin ihmiselämän ilmiöt. Masturdating, voi hyvänen aika!
Varmat ajatukseni mutkistuivat, kun matkalta palattuani luin Tommi Liimatan kirjan Manse – Markka-aika. Nerokkaan ikätoverini omaelämäkerrallisen sarjan neljäs osa on väkevä aikamatka 90-luvun lopun nuoruuteen, varsinkin jos sellaisen on elänyt.
”Ystäväpiirissäni ei käytetty sanoja mielenterveys tai masennus”, Liimatta muistelee. ”Ainakaan itse en myöntänyt tuntevani masennusta, minua vain vitutti armottomasti. Masennuksesta vitutus eroaa olennaisessa kohdassa: vittuuntujan toimintakyky on tallella ja aggressio suunnataan ulospäin eli muotoillaan vittuiluksi.”
Täsmälleen! 90-luvulla todella vittuiltiin ahkerasti. Eikä mainittujen, omassakin ystäväpiirissäni jokseenkin käyttämättömien sanojen käyttämättömyys todellakaan tarkoittanut, ettei masennuksesta tai mielenterveyden ongelmista olisi kärsitty. Aikakauden normien mukainen ahkera alkoholinkäyttö ei helpottanut oloa.
Nuori Tommikaan ei pelkotiloiltaan pahimmillaan uskalla liikkua ihmisten ilmoilla. Ystävä Tomi taas ilmestyy yhtenä yönä ovelle, tyhjentää vähäpuheisena pullon viskiä ja valahtaa sammuneena lattialle. Vasta aamulla Tommille selviää, että Tomi on synkimpinä hetkinään miettinyt jopa lopullista ratkaisua elämisen ongelmaan.
Sellaista se oli, urhea elämämme ajassa, jossa sanoja käytettiin säästeliäämmin.
Näin jälkikäteen ajatellen tuntuu uskomattomalta, miten paljosta vaiettiin tai puhuttiin vasta, kun mitään muuta mahdollisuutta ei enää ollut. Jos tai kun ongelmia oli, jokainen yritti käsitellä ne yksin ja kielsi tilansa mahdollisimman pitkään myös itseltään: mieluummin vittuuntunut kuin masentunut.
Eihän siinä mitään järkeä ollut, eikä varsinkaan mitään ihailtavaa. Asioiden nimeäminen on helpottanut asioista puhumista. Se on vähentänyt yksinäisyyttä ja lievittänyt tuskaa, jota ihminen tuntee epäillessään olevansa lajitovereistaan poikkeava ja mahdollisesti ainoa kaltaisensa.
Soolodeittailun ajatuksenakin on termistä viehättyneiden mukaan purkaa yhteiskunnan parisuhdekeskeisiä normeja ja muistuttaa yksinolemisen luonnollisuudesta.
Tässä kohden en kuitenkaan enää ole varma. Onko termi enää niinkään ratkaisu ongelmaan kuin pikemminkin osa ongelmaa, jota monin muin tavoin mädällä 90-luvulla ei ollut olemassa?
Tarvitsemme sanoja selittämään todellisuuttamme, mutta sanoilla myös luomme sitä. Käsistä karkaavan nimeämisen riskinä pidän pyrkimystä järjestää rikas ja sotkuinen olemassaolomme ikään kuin siististi hallittaviin lokeroihin. Joskus voi olla viisasta todeta elävänsä ihan vain elämää.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous