Kolumnit

Jyrki Lehtolan kolumni: Miksi kukaan ei puhu alistetun vaimon puolesta?

Jyrki Lehtola pohtii kolumnissaan Me too -keskustelua ja sitä, miksi kukaan ei puhu tuntemattoman alistetun vaimon puolesta.

Teksti:
Jyrki Lehtola

Jyrki Lehtola pohtii kolumnissaan Me too -keskustelua ja sitä, miksi kukaan ei puhu tuntemattoman alistetun vaimon puolesta.

Kasvukeskusten ulkopuolelta löytyy paljon kauppoja, jotka myyvät mitä vain samassa pienessä tilassa: keskiolutta, alushousuja, karkkia, kirveitä, polkupyöriä ja vaippoja.

Erään tällaisen kaupan kassalla pariskunta oli ostamassa kirvestä. Kovin totisia oltiin niin kuin ollaan, kun kirvestä ostetaan. Pariskunnan mies vilkaisi taakseen, jossa seisoin ostosteni kanssa. Hän osoitti kirvestään sekä vaimoaan ja sanoi: ”Emmää aio kuin hamarapuolella vaan hakata, niin muija pysyy ruodussa.” Ha ha ha äijähuumoria.

En sanonut mitään, koska toisaalta miehellä oli kirves kädessä, toisaalta itse sorrun jatkuvasti niin alatyyliseen huumoriin, etten tiedä, oliko tämä vain miehen kompasteleva yritys sellaiseen. Nainen ei ainakaan pahemmin naureskellut vaan maksoi mykkänä kirveen.

Espoolaisessa marketissa huomioni kiinnittyi pariskuntaan, jossa mies ilmoitti naiselle, mitä tuli ostaa, ja nainen kiirehti pitkin kauppaa hakemassa ostoskärryyn miehen toivomat tavarat.

Kassajonossa pariskunta oli edessäni. Nainen keräsi tavarat ostoskärrystä hihnalle ja hihnalta muovikasseihin. Mies ei tehnyt mitään vaan varmaankin omasta mielestään hauskuutti kassatyöntekijää jutuillaan oluesta, kesästä ja rahoistaan. Nainen pyysi muovikasseja täyttäessään mieheltään vielä yhden muovikassin lisää, mihin mies vastasi, että osaathan sä sen tästä hakea itekin.

Kun poistuin kaupasta, ulkona jatkui rankkasade. Mies oli jäänyt kaupan katoksen alle tupakoimaan. Nainen käveli kolmen kassin kanssa autoon parkkipaikalle, josta haki miehen katoksen alta turvaan.

Tuollaisia tarinoita on Suomi täynnä. Etelästä pohjoiseen kulkee Suomen levyinen harmaa vyöhyke, joka ei välttämättä täytä perheväkivallan, seksuaalisen häirinnän tai muun juridisesti tuomittavan teon tunnusmerkkejä vaan on aivan liian normaalia, syvälle rakenteisiin syöpynyttä ankeaa toisen ihmisen alistamista.

Eikä siihen ole helppo puuttua. Pyörittelimme rohkeasti marketin kassatyöntekijän kanssa silmiämme töykeän miehen käytökselle, mutta en kyennyt ylittämään sitä rajaa, jossa ojentaisin miestä: ”No ojennapa se muovikassi siitä nenäsi edestä vaimollesi!”

Kirveestä ja vaimon hakkaamisesta äijähuumoria heittänyt mies epäonnistui huumorissaan, mutta on hieman ongelmallista alkaa kassajonossa opettaa tuntemattomia siitä, miten poliittisesti epäkorrektia huumoria kannattaa nykyään tuoda esille.

Nuo ja monet muut todistamani arkipäivän alistustapahtumat ovat tulleet mieleen seuratessani viime kuukausien Me too -keskustelua. Kaksi asiaa siinä on häirinnyt. Seksuaalinen häirintä ja alistaminen ovat keskittyneet maailmaan, jossa on jo valmiiksi lehtien kansista tuttuja ihmisiä, jotka pääsevät nyt uusista syistä lehtien kansiin.

Hyvä niin, koska ne tuovat ongelmia julkisuuteen, mutta samalla ne ongelmat, jotka eivät koskaan pääse julkisuuteen, eivät pääse sinne nytkään. Kukaan ei puhu tuntemattoman, mielivaltaisesti alistetun vaimon puolesta, koska siitä ei synny hyvää tv-viihdettä.

Kun tiettyjen ohjaajamiesten nimet ovat tulleet Me too-kampanjassa esiin, tarinoissa on ollut yksi yhteinen piirre. Useat työryhmien jäsenet olivat jo vuosia tienneet kyseenalaisista toimintatavoista puuttumatta tilanteeseen. Vaikka kassajonoissa on vaikea tietää, milloin puuttua kyseenalaiseen käytökseen, ystävyys- ja työsuhteissa niin on velvollisuus tehdä, muuten on osaltaan vastuussa alistamisesta.

Me Too -kampanjaa on kritisoitu siitä, että se tuo suotta työpaikan sisäiset keskustelut julkisuuteen, kun ne voisi hoitaa suljettujen ovien sisällä.

Kampanjassa on toki joitain vääristymiä, kuten sen Helsinki- ja julkkiskeskeisyys, mutta asioiden julkisuuteen tuomisesta voi olla paljonkin hyötyä muillekin kuin vain asianosaisille. Ehkä se vaimo voi nyt sanoa miehelleen, että sun kirvesvitsit on muuten väsyneitä, ja ehkä se takana seisova tuntematon mieskin uskaltaa tehdä sen.

Jyrki Lehtola

Jyrki Lehtola on helsinkiläinen kirjoittaja, joka nauttii pysähtymisestä liikennevaloihin.

Anna Jyrkille palautetta: lehtola@dlc.fi

Jyrkin aiemmat kolumnit löydät täältä

X