Minna Kuukan kolumni: Löysin aikuiselle Minnalle 16-vuotiaana kirjoittamani kirjeen – onneksi en silloin tiennyt, että lisää sydänsuruja tulee

Lapsuudenkodista menneisyyttä löytyy laatikoista ja kaapeista kirjeiden ja päiväkirjojen muodossa. Kun vihkojen lomasta putoaa 37 vuotta sitten kirjoittamani kirje itselleni, alkaa jännittää ja pelottaa, kirjoittaa Minna Kuukka.

Eteisestä lähtevä käytävä oli valtavan pitkä. Tummanvihreät seinät ja kokolattiamatto. Kolmipyöräisellä piti polkea vimmatusti, että lopulta saapui keittiön ovelle.

Nyt käytävän kulkee päästä päähän muutamalla rivakalla askeleella. Vihreä on maalattu piiloon, ja kokolattiamaton tilalla on käytännöllinen kivetys.

Rakas lapsuudenkoti on edelleen siellä, samalla paikalla järven rannalla, ja on aina yhtä ihanaa käydä mittailemassa kutistuneita käytäviä ja huoneita, joissa on kasvanut.

Matalan kerrostalon pihalla olen oppinut ajamaan sinistä polkupyörää ilman apupyöriä, ja samalta pihalta nytkähti liikkeelle täyteen pakattu vuokrapakettiauto, kun muutin pois kotoa.

Talon takana on jätekatoksen vieressä matontamppausteline, johon eräänä 70-luvun pakkaspäivänä kokeeksi työnsin kieleni kiinni. Napakasti tarrasi.

Menneisyyttä löytyy myös laatikoista ja kaapeista. Jälleen visiitiltä mukaan tarttui useampi pussillinen kirjeitä, valokuvia ja päiväkirjavihkoja, joihin olen vuodattanut varhaista elämääni.

”Vaan nyt vihkojen lomasta putosi lattialle vaaleansininen, tiukasti kiinni liimattu kirjekuori, jonka päälle olen kirjoittanut siistillä käsialalla: Minnalle, aikuisena.”

Vaan nyt vihkojen lomasta putosi lattialle vaaleansininen, tiukasti kiinni liimattu kirjekuori, jonka päälle olen kirjoittanut siistillä käsialalla: Minnalle, aikuisena.

Jännittävää ja pelottavaakin. Terveiset itseltäni. Olisiko siellä ollut elämälle jokin ohjenuora, johon on jäänyt tarttumatta?

Kirje on päivätolkulla poltellut pöydällä. Välillä siirsin sen jo pois silmistä. Kunnes tänään lopulta nykytin kuoren auki.

Kirje on päivätty vuoden 1986 loppuun, joulun aikaan. Olen kirjoittaessani ollut 16-vuotias. ”Itselleni, luettavaksi myöhemmin.” Joulun tunnelmointia, ja sitä seuraava yhteenveto:

”Mitä kirjoittaisin menneestä vuodesta? Aika elämäntäyteinen ja tapahtumarikas. Olen kokeillut elämää, omia siipiäni. Voitin kirjoituskilpailun, esiinnyin paljon, olin töissä, lukion alkaminen, rooli näytelmässä, ym.

Merkittäköön historiankirjoihin myös ensirakkaus. Tunne isolla T:llä ja Rakkaus isolla kirjaimella. No, ehkä tästä selvitään, ei muutkaan ole rakkauteen kuolleet.”

Vähänpä tiesin. Elämäni ensimmäinen sydänsuru, kirjeen auttamana muistan kyllä. Aivan hyvä, ettei tyttö tuona jouluna tiennyt, että lisää kyllä tulee.

Olen halunnut kirjeessä ynnätä tulevalle itselleni vuotta, joka on selkeästi ollut kovin merkityksellinen.

”Oletin, että olisin lähettänyt tulevaisuuteen painavampia terveisiä.”

Liikuttava katsaus nuoren ihmisen loppuvuoden tunnelmiin, mutta ehkä pieni pettymys. Oletin, että olisin lähettänyt tulevaisuuteen painavampia terveisiä. Huomaan hymähtäväni ääneen. Ja sitten luen kirjeen loppuun.

“Lapsuus on ohi, lopullisesti. Elämän ensimmäinen, unenomainen vaihe. Elämä kuohuu nyt niin voimakkaana, että menneisyys on vain 16 aikaisemmin elettyä vuotta. Niillä ei ole väliä, ovat menneet. Odotan tulevaisuutta.

Tämä seuraava on Riki Sorsan levyltä Myrskyn silmä ja sopii tähän.

’…niin orastaa siemen ja vihertyy maa, olen pieni ja silti ikuinen. Ja tuulen humina kuiskien soi, saan elää lailla ihmisen. Niin tuulen humina kuiskien soi, saan elää lailla ihmisen.’”

25.12.1986 Minna, 16

Lasken sinisen paperin pöydälle, kuljetan etusormea pitkin pyöreänmallisia kirjaimia. Tunnistaako käsi nämä sanat, muistaako kirjoittaneensa ne? Kirjeen sulkemisesta tähän hetkeen on 37 vuotta sitä tulevaisuutta, josta kauan sitten nuori tyttö oli odottavan innoissaan.

Olenko tällä matkalla valinnut tienristeyksissä oikein, saiko se Riki Sorsaa kuunnellut nuori ihminen, mitä toivoi?

Tiedän: olen kysymys ja samalla myös siihen vastaus. Olen se teini ja samalla peilistä vastaan katsova keski-ikäinen, harakanvarpaita silmäkulmissaan.

Parvekkeen ovelta päästän ajatuksissani takatalven pakastuttamaan iltaan keuhkoista lämmintä ilmaa. Se haihtuu höyrynä sisäpihan ylle. Painan sormet tiukasti ranteelle. Syke tuntuu.

Mietin kaukaa tullutta sinikuorista kirjettä ja kuohua. Ja ennen kaikkea sitä, että kuohuuhan se edelleen. Kyllä. Sitä ei pidä unohtaa. Kuohuupa hyvinkin, elämä.