Kolumnit

Juha Itkosen kolumni: Teinipoikani mielestä U2-lempilevyni on roskaa – nyt mietin, onko hän kenties oikeassa

Ensirakkaus, kotibileet ja makea valkoviini – olen arkistoinut nuoruuteni U2:n elämää suurempaan Achtung Baby -levyyn. Poikani nyrpeys levyä kohtaan on saanut minut miettimään, kuulenko levyssä lähinnä omat muistoni, Juha Itkonen kirjoittaa.
Teksti: Juha Itkonen

Jos ajan kulumisen välillä onnistuukin unohtamaan, jotkut asiat suorastaan hierovat sitä naamaan. Sen pystyin vielä ymmärtämään, että nuoruuteni levyistä julkaistiin 20-vuotisjuhlapainoksia. 30-vuotisjuhlapainokset sen sijaan tuntuvat jo vitseiltä, etenkin kun ne ilmestyvät heti 20-vuotisjuhlapainosten perään.

Kolme vuosikymmentä on pitkä aika. Siinä ajassa ihminen ei kasva ainoastaan täysikäiseksi vaan ihan jo oikeasti aikuiseksi. Nirvanan Nevermindin ilmestyessä syntyneet ihmiset perustavat täällä perheitä, istuvat eduskunnassa ja johtavat yrityksiä. 90-luku on samalla tavalla kaupallistettua nostalgiaa kuin 60-luku. Poikani kyselee minulta kokemusasiantuntijan lausuntoja.

”Bono on kuulemma pelle.”

Kaikki ei 16-vuotiasta kuitenkaan kiinnosta. U2:n Achtung Baby, kultaisena rockvuotena 1991 ilmestyneistä klassikkolevyistä minulle henkilökohtaisesti merkittävin, on poikani mielestä täyttä roskaa. Bono on kuulemma pelle.

Lapsella on oikeus mielipiteeseensä. Sille on perusteitakin. Juhlavuoden kunniaksi yritin silti vielä kerran selittää pojalleni yhtyeen ja etenkin tämän levyn merkittävyyttä rockmusiikin historiassa. Sanoin hänelle, ettei hänen tietenkään tarvitse rakastaa Achtung Babya, mutta sen vihaaminen on sivistymätöntä ja mielestäni yllättävää, varsinkin kun hän muuten suhtautuu musiikkiin niin avarakatseisesti. Esittämällä tällaisia mielipiteitä hän on vaarassa tehdä pellen itsestään.

Poika kuunteli kiltisti luentoni. ”En mä sitä vihaa”, hän sanoi sitten äkkiä täysin vilpittömästi. ”Mä en vaan ymmärrä siitä mitään.”

Selitys oli hyvä. Jos kuulisin Achtung Babyn ensimmäistä kertaa vuonna 2021, pelkkänä levynä Spotifyn miljoonien levyjen joukossa, en varmaan itsekään ymmärtäisi.

Tavallaan levy oli vain tyhjä taulu, jota aloin täyttää omilla merkityksilläni.”

Kaikkihan on oikeastaan pelkkää sattumaa. Menin Hämeenlinnan Anttilan levyosastolle joulukuussa 1991, koska olin kesätyörahoillani ostanut stereot ja minulla sattui olemaan tililläni vähän rahaa. Ostin U2:n uusimman, koska sitä mainostettiin ja tiesin bändin entuudestaan. Menin kotiin, laitoin levyn soimaan, ja jotain sisälläni naksahti, sillä olin tämäntapaiselle naksahdukselle alttiissa iässä. Tavallaan levy oli vain tyhjä taulu, jota aloin täyttää omilla merkityksilläni.

Muistan sen kaiken edelleen. Ensirakkauteni onnen ja ahdistuksen. Kotibileet eri puolilla kaupunkia. Makean valkoviinin, joka maistui kamalalta mutta sai taivaan pyörimään. Tähtikirkkaina pakkasöinä kävelin kotiin pitkin autioita katuja ja hyräilin mielessäni Achtung Babyn lauluja. Jostain syystä olen arkistoinut omat yksityiset muistoni juuri näihin kappaleisiin.

Toisaalta kappaleisiin on varastoitunut kokonainen aikakausi. 90-luvun alussa kylmä sota oli juuri päättynyt, rautaesirippu romahtanut ja koko maailma jotenkin villisti avautumassa, ei käpertymässä kuoreensa niin kuin nyt. Suomessa oli lama, mutta sekään ei tuntunut maailmanlopulta, ainakaan jos oli lukiossa eikä vastuussa kenestäkään muusta kuin ehkä osittain itsestään.

Kun kuuntelen Achtung Babya nyt, kuulen kaiken tämän. Poikani taas kuulee vain musiikin, ei mitään näistä merkityksistä, joita olen siihen liittänyt. Oikeastaan hän on siis minua parempi arvioimaan musiikin laatua. Olen itsekin alkanut ajatella sellaista mahdollisuutta, että levy tosiaan on pelkkää roskaa.

Toisaalta: mitä sitten, vaikka olisikin? Pyrimme koko ajan automaattisesti arvottamaan kaikkea kulttuuria. Levyt, kirjat, elokuvat, tv-sarjat, teatteriesitykset – jyvät erotellaan akanoista, kaikki laitetaan järjestykseen ja parhaat palkitaan. Laaditaan listoja vuoden, vuosikymmenen ja vuosisadan parhaista, aivan niin kuin tällaiset järjestykset olisivat luonnontieteellisiä lakeja ja objektiivisesti laadittavissa.

”Makuasioistahan nimenomaan voi kiistellä, loputtomiin ja yleensä harmittomasti.”

Toki tällainen toiminta on inhimillistä ja tärkeääkin. Väittelemällä osoitamme välittämisemme. Makuasioista ei voi kiistellä on sitä paitsi aina ollut järjetön lause, sillä niistähän nimenomaan voi, loputtomiin ja yleensä harmittomasti. On melko turvallista olla eri mieltä rocklevystä tai romaanista.

Lopulta kollektiiviset arvoasetelmat kalpenevat henkilökohtaisen kokemuksen rinnalla. Jos jokin osuu, se vain osuu. Sitä ei välttämättä osaa selittää. Ei poikanikaan tiedä, miksi hänen tämän vuoden kuunnelluin artistinsa oli hänelle aiemmin tuntematon saksalainen räppäri.

X