Ihmiset ja suhteet

Päivä tuotantoeläinten turvakodissa pakotti miettimään kiperiä kysymyksiä: ”Mihin vedämme rajan?”

Saparomäen turvakodissa asuu kaksikymmentä entistä tuotantoeläintä, joilla on yhteiskunnallinen tehtävä. Päivä vapaaehtoistöissä toi Tiina Suomalaisen mieleen häiritseviä ajatuksia eläinten asemasta.

Teksti:
Tiina Suomalainen
Kuvat:
Heli Hirvelä

Saparomäki pitää huolta varsin persoonallisista tyypeistä. Mäen päällä Väinö, joka ei ole laumaeläin, vaikka lammas onkin. Kuvassa myös Hilma, Rosa, Tyyne, Sohvi, Tilda ja Saara.

Saparomäen turvakodissa asuu kaksikymmentä entistä tuotantoeläintä, joilla on yhteiskunnallinen tehtävä. Päivä vapaaehtoistöissä toi Tiina Suomalaisen mieleen häiritseviä ajatuksia eläinten asemasta.

Onni-karju painaa neljäsataa kiloa, ja sen alaleuassa komeilevat torahampaat. Kun katson sen kauniisiin silmiin, vatsanpohjassani muljahtaa. On selvää, että tuossa hengittää toinen tunteva yksilö.

Eläinsuojassa viipyy aamun hiljaisuus. Viereisessä karsinassa ”pikkupossut” eli hieman alle satakiloiset Lyyti ja Lempi nukkuvat pahnoilla kylki kyljessä. Paavokin lepäilee vielä karsinassaan.

Eveliina Lundqvistille eläinten hyvinvointi on kaikki kaikessa.
Saparomäki oli Eveliina Lundqvistin haaveissa pitkään.

Oven takana omalla osastollaan asustavat lampaat. Hilma tulee tykö, kun astun karsinaan, ja alkaa hamuilla takinlievettä. Rapsutan sitä niskasta ja kun lopetan, se tökkää jalkaani sorkallaan. Rapsuta lisää! Se kerjää rapsutusta aivan samalla tavalla kuin kissani.

Olen tullut päiväksi vapaaehtoistöihin Saparomäelle, tuotantoeläinten turvakotiin, joka on perustajansa Eveliina Lundqvistin, 43, pitkäaikainen unelma. Luonto- ja eläinrakas tyttö kirjoitti jo 16-vuotiaana päiväkirjaansa, että haluaa perustaa eläinten turvakodin.

Käänteentekevä hetki oli se, kun hän oli 9. luokalla tet-harjoittelussa kunnaneläinlääkärillä ja vieraili sikalassa, jossa emakot olivat kääntymisen estävissä häkeissä.

– Katselin yhtä possua hetken aikaa silmiin ja päätin luopua lihansyönnistä, ettei sen tarvitsisi ainakaan minun takiani enää kärsiä.

Eveliina opiskeli maatalous- ja metsätieteiden maisteriksi ja eläintenhoitajaksi, säästi rahaa ja etsi sopivaa paikkaa turvakodille. Kului vuosia. Lopulta Porvoosta löytyi maatila, joka täytti hänen kriteerinsä. Saparomäki avasi ovensa vuonna 2019.

Saparomäki kätkee sisäänsä persoonallisen poppoon

Aamu alkaa karsinoiden sii­vouksella ja eläinten ruokinnalla. Noukin pikkupossujen karsinasta kakat ämpäriin isoilla pihdeillä. Onnin ja Paavon karsinat siivotaan, kun eläimet ovat ulkona.

Kanat Sikuriina, Sylvesteri, Tuuli ja Tähti saavat aamupalaa. Kuvassa myös jutun kirjoittaja Tiina (vas.) sekä Saparomäen perustaja Eveliina.
Kanat Sikuriina, Sylvesteri, Tuuli ja Tähti saavat aamupalaa. Kuvassa myös jutun kirjoittaja Tiina (vas.) sekä Saparomäen perustaja Eveliina.

Kun alamme kolistella ruoka-astioita eläinsuojan keittiössä eli alaköökissä, hiljaisuuden rikkoo huuto ja mekastus. Siat ymmärtävät, että kohta tulee ruokaa.

Alaköökin seinällä on tarkat ohjeet siitä, mitä ruokaa kenellekin annetaan ja mihin aikaan päivästä. Opin, mikä on kong. Se on muovinen mötikkä, jonka voi avata ja jonka sisään laitetaan sioille tarkoitettua pellettiä. Kongin sivussa on reikä, ja kongia pyörittämällä sika saa ruoan tulemaan ulos. Tämä on sitä ruokinnan virikkeistämistä.

Paavo on tässä hommassa ekspertti. Se tökkii kärsällään kongin karsinan nurkkaan, jossa sen on helppo pyöritellä sitä.

Lampaille laitamme metallisiin kippoihin kauraa ja kivennäisvalmistetta. Sen jälkeen kuljemme lumisen pihan läpi kanalaan ja tarkistamme, että kanoilla on kupeissaan luomuviljaseoksen lisäksi kauraa, kalkkia ja hiekanjyviä, joiden avulla ruoka jauhautuu pienemmäksi niiden mahassa.

Kanat muodostavat persoonallisen näköisen poppoon, sillä joukossa on mustia, valkoisia ja kirjavia kotkottajia.

Sikuriina-kanasta tuli transkukko

Saparomäki on paikka, jossa jokaisella eläimellä on oma tarinansa.

Esimerkiksi Sikuriina saapui luomukanalasta loppuun kulutettuna munijakanana. Saparomäellä siihen alkoi tulla kukon piirteitä: se lakkasi munimasta, kasvatti itselleen kannuskynnet ja harjaksen ja muuttui rotevammaksi ja rohkeammaksi.

– Siitä tuli transkukko, sanoo Eveliina.

Onni ja Paavo olivat niin sanottuja rääpälepossuja, jotka eivät täyttäneet tuotantotilan tarpeita vaan kasvoivat liian hitaasti. Tavallisesti tällaiset possut lopetetaan pian, mutta Onni ja Paavo saivat uuden mahdollisuuden.

Paavo oli alussa aivan henkihieverissä, joten se asui Eveliinan perheen kanssa talossa ja vahvistui. Kun se alkoi puolivuotiaana murtautua öisin keittiön kaapeille, sen oli aika siirtyä sikalaan lajitovereidensa luokse.

Lyyti on toinen Saparomäen ”pikkupossuista”.
Lyyti on toinen Saparomäen ”pikkupossuista”.

Lempin ja Lyytin tarina alkaa viime kesältä, kun lappeenrantalaisen tilateurastamon kuljetusauton ovet vahingossa aukesivat ja jatkokasvattamoon matkalle olleet possut putosivat kyydistä. Yksi kuoli rytäkässä, kolme päätyi jatkokasvattamoon ja siitä joulukinkuiksi, neljä pääsi turvakotiin. Saparomäelle tuotiin sisarukset Lyyti ja Lempi.

Väinö oli kesälammas, joka oli määrä lopettaa syksyllä, mutta sattuma puuttui peliin, ja se päätyi Saparomäelle. Väinö on hieman erikoinen tapaus. Se ei viihdy laumassa, mutta hakeutuu mielellään ihmisten läheisyyteen. Kun Väinöä pelottaa tai se on innoissaan, se pyörii ympyrää.

Saparomäki
Lampaat ovat tavallista villavampia, sillä keritsijä ei tullut syksyllä ajoissa paikalle. Niinpä lampaat kerittiin vain pinnasta, jottei niille tule kylmä.

Lyyti-possu on supersuorittaja

Kapuamme tikkaita eläinsuojan heinävintille ja tiputamme luukusta heinäpaaleja sioille ja lampaille. Mieleeni palautuu muisto lapsuuden hiihtolomista, kun leikin serkkujen kanssa navetan ylisillä ja makoilimme heinäkasassa. Nyt ei ole aikaa makoilla, vaan työt kutsuvat.

Kurkistus heinävintiltä pikkupossujen karsinaan.
Kurkistus heinävintiltä pikkupossujen karsinaan.

Lyytin ja Lempin saparot ovat hauskasti mutkalla, kun ne kulkevat lumista polkua pitkin peräkanaa. Kaksikolla on valtava aitaus lehtikuusimetsässä eläinsuojan takana. Kesällä ne viihtyvät tuntikausia ulkona, mutta talvella vaativat mukaansa ihmisen.

Tuotantoeläimet eivät välttämättä näe koskaan auringonvaloa, vaan ne viettävät lyhyen elämänsä sisällä. Eveliina muistelee, miten Saparomäki oli ensimmäinen paikka, jossa nyt jo edesmennyt Prinsessa-possu pääsi ensimmäistä kertaa ulos. Se juoksi eestaas sisään ja ulos aivan hämmennyksissään.

– Se oli todella vaikuttava hetki.

Lempi alkaa tonkia maata erään puun juurella. Se pystyy käyttämään kärsäänsä kuin työkalua. Kohta Lempi on päässyt jo lumen alle paljaaseen maahan asti, ja multa on liannut sen vaaleanpunaisen kärsän. Etsiiköhän se tryffeleitä, naurahdan.

Aikansa touhuttuaan Lyyti ja Lempi palaavat takaisin sisään kuin yhteisestä sanattomasta sopimuksesta.

Saparomäki
Lyyti ja Lempi ulkoilevat joka päivä, kuten muutkin eläimet. Tonkiminen on possuista ihan parasta.

Kaikki eläimet pääsevät vetämään keuhkoihinsa raitista ilmaa. Onnilla ja Paavolla on omat aitauksensa, joissa ne ulkoilevat itsenäisesti. Laskemme lampaat ulos, ja otan selfien Sohvin kanssa. Lampaat liikkuvat pihalla laumana – paitsi Väinö, joka seurailee meitä ihmisiä.

Kun avaamme kanalan oven, kanat astuvat ulos hieman arkaillen, mutta kohta ne levittäytyvät jo pitkin pihaa. Nyt on turvallista, mutta kesällä ja erityisesti syksyllä jonkun on oltava koko ajan haukkavahtina, etteivät haukat vain nappaa kanoja saaliiksi.

Sikojen aamupäivään kuuluu vielä yksi aktiviteetti: Saparomäen vapaaehtoinen Jaana Kellosalmi tulee kouluttamaan niitä. Jaana opettaa sioille muun muassa peruuttamista kosketuskepin, naksuttimen ja herkkupalojen avulla. Peruuttaminen on tarpeellinen taito, sillä esimerkiksi ruokintatilanteessa sikojen on hyvä osata noudattaa taakse-käskyä.

Lyyti on nokkela – ”supersuorittaja”, kuvailee Jaana. Se peruuttaa heti, kun käsky käy, ja noutaa sitten namun palkkioksi.

Saparomäen vapaaehtoinen Jaana Kellosalmi kouluttaa possuja. Vuorossa Lempi, Lyyti seuraa.
Saparomäen vapaaehtoinen Jaana Kellosalmi kouluttaa possuja. Vuorossa Lempi, Lyyti seuraa.

Saparomäki on Eveliinan elämäntehtävä

Eveliinan tekemä linssikeitto maistuu taivaalliselta alkupäivän touhuamisen jälkeen. Jälkiruoaksi saamme Eveliinan tyttären Lounan leipomia muffineja.

Eveliina kertoo, että vaikka hänen puolisonsa auttaa ja tukee, on Saparomäki hänen oma projektinsa. Uupuminenkin on ollut lähellä, mutta tilanne helpottui, kun Saparomäelle palkattiin viime syksynä osa-aikainen työntekijä. Muuten turvakoti pyörii Eveliinan ja vapaaehtoisten voimin, lahjoitusvaroin. Eveliinan palkkatyö on toisaalla; hän työskentelee koulutusasiantuntijana osa-aikaisesti.

Saparomäki
Leikkaamme possuille omenia lounaaksi Eveliinan tyttären Lounan kanssa.

Eveliinalle Saparomäki on elämäntehtävä. Paikan viesti on, että jokainen eläin on itseisarvoinen ja tunteva yksilö.

– Jokaisella eläimellä on oikeus elää. Vaikka Saparomäki on eläinten turvakodiksi pieni, näiden kahdenkymmenen yksilön avulla voimme nostaa tietoisuutta ja herättää yhteiskunnallista keskustelua eläintuotannosta.

Eniten Eveliina saa voimia niistä hetkistä, kun joku kertoo, että on alkanut nähdä esimerkiksi possun omana persoonanaan eikä enää ruokana.

– Ja hetkistä, kun voitan aran eläimen luottamuksen, kun tutustun uuteen eläinasukkaaseen ja näen, minkälainen persoonallisuus sieltä kuoriutuu, kun saan vapaaehtoisista uusia ystäviä tai kun illalla käyn sammuttamassa eläinsuojan valot ja laulamassa tuutulaulun ja näen, että kaikki on hyvin.

Lue myös: Näin autat, jos kohtaat loukkaantuneen linnun tai muun luonnoneläimen – Kotiliesi.fi

Vuorossa nikkarointia

Eläintenhoitaja Marika Keski-Simonen on tullut töihin puoliltapäivin. Eveliina siirtyy toimistotöiden pariin, ja minä lähden Marikan matkaan. Työlistalla on nikkarointia: portin päälle pitää tehdä suojakotelo, jotta possut eivät saa avattua lukkoa kärsällään.

Eveliina on aloittanut eläintenkouluttajaopinnot, sillä hän haluaa ymmärtää eläimiä entistä paremmin.
Eveliina on aloittanut eläintenkouluttajaopinnot, sillä hän haluaa ymmärtää eläimiä entistä paremmin.

Marika etsii sopivat laudat. Kahta lautaa pitää lyhentää, ja pääsen käyttämään jiirisahaa elämäni ensimmäistä kertaa. Helppoa kuin heinänteko! Sen jälkeen poraamme akkuporakoneella ruuvit paikalleen, ja suojakotelo on valmis.

Puoli kahden maissa on taas aika siivota karsinat kakasta ja pissasta sekä ruokkia ja juottaa Saparomäen eläinasukit. Joka aamu Eveliina keittää kaksi ja puoli litraa kaurapuuroa, jota syövät sekä ihmiset että eläimet.

Puuron ja hamppuöljyn lisäksi annamme sioille porkkanoita, perunoita ja omenanpalasia, jotka Marika neuvoo heittelemään ympäri karsinaa. Possuihin tulee vipinää, kun ne etsivät ruokapaloja olkien seasta.

Lampaille annamme heiniä ja kanoille puuroa. Kanoillakin on omat virikkeensä, kuten narun päässä roikkuva kaalinpää, jota ne voivat nokkia.

Olemme tiskaamassa ruoka-astioita alaköökissä, kun oveen koputetaan. Eräs vapaaehtoinen tuo kolme laatikollista kuivia leivänpalasia sekä monta paketillista luomukaurahiutaleita puuroa varten. Nostelemme laatikot hyllylle.

Minun päiväni alkaa olla lopuillaan. Seitsemän ja puoli tuntia eläinten parissa on ollut istumatyöläiselle virkistävä kokemus. Mietin, että olisi kiva tulla tänne uudestaan kesällä, kun maatila on idyllisimmillään.

Lue myös: Onko nahkatuotteiden käyttö epäeettistä vai ekologisesti järkevää?

Kuka saa päättää eläinten kohtalon?

Kotimatkalla mieleen nousee ajatuksia, jotka häiritsevät ja haastavat. Saparomäki on muutakin kuin söpöjä eläimiä. Se herättää isoja kysymyksiä eläinten oikeuksista ja ihmisten vastuusta.

saparomäki
Sikuriina piti ottaa syliin, sillä se sai lääkettä.

Pohdin Eveliinan kommenttia siitä, että on täysin ihmisen keksintöä, mikä eläin on saanut tuotantoeläimen ja mikä vaikkapa lemmikkieläimen statuksen. Tämän statuksen myötä päätämme siitä, saako eläin elää.

Onko minun Bibi-kissani siis arvokkaampi kuin tuotantosikalan sika?

Pitäisikö meidän eettisistä syistä luopua tuotantoeläimistä?

Itse en ole syönyt lihaa vuosikausiin, mutta kalaa syön. Tuntevatko kalatkin kipua?

Mihin ylipäätään vedämme rajan – pitäisikö kaikkea elämää kunnioittaa?

Kotona katson Yle Areenasta palkitun norjalaisen dokumentin, joka kertoo Gunda-emakon ja sen pikkupossujen elämästä maatilalla. Kun Gundan possut lastataan autoon, joka vie ne pois, Gunda ryntäilee hädissään pitkin pihaa etsimässä poikasiaan. Sitten se katsoo suoraan kameraan ja sen silmissä näkyy suru.

X