Anne Matoniemi haluaa parantaa ihmisten tietoisuutta aivovammasta.
Ihmiset

Anne Matoniemi sai aivovamman joutuessaan ex-poikaystävänsä puukottamaksi – joutunut kohtaamaan paljon ennakkoluuloja: ”Aivovamma on näkymätön, joten ihmiset eivät suostu näkemään sitä”

Neljä vuotta sitten Anne Matoniemi, 26, sai aivovamman, kun hänen ex-poikaystävänsä puukotti häntä. Fyysisesti Anne on parantunut tilanteeseen nähden hyvin, mutta fyysisiä arpia pahempia ovat henkiset arvet. Niiden kanssa hänen on täytynyt opetella elämään.
Teksti: Janna Nousiainen Kuvat: Janna Nousiainen

On harmaa marraskuinen päivä ja Anne Matoniemi kävelyttää Taika-koiraansa kotinsa lähellä. Pieni koira tepastelee innoissaan tien reunassa ja vilkuilee välillä omistajaansa päin.

– Sille on opetettu oikea ja vasen, Anne kertoo.

Koiran on osattava suunnat, koska Anne saattaa väsyneenä eksyä, etenkin jos reitti ei ole todella tuttu. Syy tähän on Annen aivovamma, jonka hän sai keväällä 2016. Silloin hän joutui ex-poikaystävänsä puukottamaksi.

Suhteen alku oli ihana

Anne kertoo, että suhde ex-poikaystävän kanssa alkoi ihanasti. Annesta tuntui kuin hän olisi halutessaan saanut vaikka kuun taivaalta. Anne ajatteli suhteen olevan täydellinen. Pikkuhiljaa suhde kuitenkin muuttui. Ensin alkoi henkinen väkivalta, ja lopulta myös fyysinen.

– Se alkaa pienestä. Uhrin itsetunto murennetaan ihan täydellisesti, eikä sitä edes itse tajua, koska se tapahtuu niin pikkuhiljaa. Siinä vaiheessa ollaan jo niin syvällä, kun fyysinen väkivalta alkaa. Ihminen osaa luoda sellaisen ilmapiirin, että sinähän ansaitset tämän kurituksen.

Ex-poikaystävä halusi kontrolloida kaikkea. Oli kyseessä sitten tapaaminen kavereiden tai sukulaisten kanssa, hän halusi aina mukaan. Annesta tuntui, että hänellä ei saanut olla omaa elämää. Jos hän oli näkemässä sukulaisiaan yksin, soitteli ex-poikaystävä perään ja tivasi, milloin Anne oli tulossa kotiin.

Läheisilleen Anne ei kertonut kokemastaan väkivallasta ja kontrolloinnista.

– Sen osaa piilottaa. Sitä ei aktiivisesti tajua, että eihän tässä ole kaikki kunnossa, mutta jotenkin sitä alkaa peittelemään ja siitä ei uskalla puhua, Anne kertoo.

Lue myös: Lähisuhdeväkivalta pahenee usein pikkuhiljaa ja vaurioittaa uhrin itsetuntoa – nämä ensimmäiset merkit jäävät helposti huomaamatta

Anne ei koskaan pelännyt henkensä puolesta

Käänteentekevä muutos tapahtui keväällä 2016 puolentoista vuoden seurustelun jälkeen. Anne vietti viikonlopun yksin kotona ja tajusi, että hänellä oli viimein tilaa hengittää. Ex-poikaystävä oli monesti uskotellut Annelle, että jos he eroaisivat, ei kukaan huolisi Annea ja hän jäisi loppuelämäkseen yksin.

–  Silloin tajusin, että jos siinä suhteessa oleminen tai ikuisesti yksin oleminen olivat vaihtoehtoni, valitsisin jälkimmäisen.

Anne Matoniemi istuu kotisohvallaan pidellen sylissä Taika-koiraa.

Anne otti Taika-koiran melkein heti pahoinpitelyn jälkeen. Koira on hänelle todella tärkeä.

Eropäätöksen jälkeen Anne ja hänen ex-poikaystävänsä jäivät edelleen asumaan samaan asuntoon. Anne oli melkein valmis sairaanhoitaja. Työpaikka toisessa kaupungissa oli jo sovittuna, joten tuntui turhalta etsiä muutamiksi viikoiksi itselleen uutta asuntoa. Hän ajatteli, että yhteiselo sujuisi vielä sen aikaa.

– Kyllähän kahden aikuisen ihmisen pitäisi pystyä omat ongelmansa selvittämään, mutta sehän ei mennyt ihan niin.

Vaikka suhteessa oli ollut väkivaltaa, ei Anne koskaan pelännyt henkensä puolesta.

– En koskaan kuvitellut, että hän olisi pystynyt sellaiseen. Ei hänen väkivaltansa tarkoituksena ollut tappaa missään vaiheessa, ennen kuin tässä puukotuksen yhteydessä.

Sinä iltana ex-poikaystävä olisi halunnut jutella, mutta Anne oli väsynyt ensimmäisestä harjoittelupäivästään ja työt jatkuisivat taas aikaisin aamulla.

Puukotus tapahtui Annen nukkuessa. Sen jälkeen, kun Anne meni nukkumaan, hänen muistikuvansa ovat hatarat. Yksi muistikuva on siitä, kun hän makaa lattialla. Sekä hän että ex-poikaystävä pitävät veitsestä kiinni. Siinä vaiheessa Annea oli jo isketty veitsellä lukuisia kertoja, muun muassa päähän.

Iskut olivat olleet niin kovia, että veitsen palasia oli katkennut hänen kalloonsa. Annen aivot vaurioituivat niin, että seurauksena oli aivovamma.

Anne sai taistelun jälkeen puukottajansa soittamaan apua. Hän muistaa kuulleensa ensihoitajien keskustelua, mutta hän ei ollut vielä siinä tilanteessa täysin tajunnut, mitä oli tapahtunut. Sen hän muistaa, että ambulanssista häntä kannettiin sairaalaan jalat edellä. Se on kuulemma tapana, jos kyseessä on vainaja.

– Silloin mietin, että olenko jo vainaja, vaikka tietääkseni olen kuitenkin vielä hengissä.

Aivovamman kanssa on pitänyt opetella elämään

Fyysisesti Anne parantui tilanteeseen nähden hyvin. Eri puolille vartaloa jäi hermovaurioita ja arpia, mutta isointa arpea ei kukaan näe: aivovamma ei nimittäin näy ulospäin. Mitä ihmiset eivät näe, sitä he eivät välttämättä ymmärrä.

Aluksi Anne ei itsekään ymmärtänyt, kuinka laajasti aivovamma tulisi vaikuttamaan hänen elämäänsä, sehän oli vain sana muiden joukossa. Aivovamman oireet ovat ilmenneet pikkuhiljaa, ja niiden tiedostamattomuus on osa vammaa.

– On pitänyt opetella, että minulla on tällainen sairaus ja se saattaakin lopettaa toimintakykyni kesken kaiken.

Esimerkiksi kun Anne on ystäviensä kanssa vaateostoksilla, hänen aivonsa saattavat mennä jossain kohtaa ikään kuin jumiin. Silmät tuntuvat seisovan päässä ja aivot eivät enää rekisteröi näkemäänsä.

– Saatan katsoa vaaterekkiä ja tiedän, että siinä on vaatteita, mutta en tiedä esimerkiksi pidänkö minä niistä vai en, koska aivoni ovat niin lukossa.

Aivovamma on näkymätön sairaus

Anne uskoo, että ihmiset kohtelisivat häntä eri tavalla, jos hänen vammansa näkyisi ulospäin. Nyt hän joutuu jatkuvasti selittelemään, miksi hän ei kykene tai miksi hän tarvitsee apua. Monesti ihmiset eivät usko, kuinka laajasti ja voimakkaasti aivovamman oireet vaikeuttavat elämää.

– Aivovamma on näkymätön, joten ihmiset eivät suostu näkemään sitä.

Vaikka Anne sai sairaanhoitajan opintonsa valmiiksi, ei oppiminen silti ole samalla tasolla kuin ennen. Hän kuvailee olleensa ennen melkein kympin oppilas, mutta aivovamman jälkeen tieto ei vain jää päähän ja oppiminen on vaikeaa. Puukotuksen jälkeen alkaneet terveydenhoitajan opinnot jäivät kahden vuoden jälkeen kesken, koska aivovamma teki opiskelusta liian vaikeaa.

On turhauttavaa, kun joutuu arkisista asioista selviytymisen lisäksi selittelemään ihmisille, miksi ei kykene.

Aivovamma vaikeuttaa Annen arkea monin tavoin. Sen takia hänellä on apunaan henkilökohtainen avustaja, koska muuten edes kaupassa käynti ei välttämättä onnistuisi. Henkilökohtaisen avustajan kanssa hän tekee myös ruokaa ja siivoaa.

Ystäväpiiri kaikkosi

Ystäväpiiristä on jäljellä enää kaksi ystävää. Muut ystävät aivovammaa edeltäneeltä ajalta ovat enemmän tai vähemmän kadonneet Annen elämästä. Ystävälle voi Annen mukaan olla vaikeaa, jos tuntuu, että toinen on aivovamman jälkeen eri ihminen.

– En koe olevani hirveän erilainen. Toki pinna palaa helpommin, mutta olen kuitenkin edelleen pohjimmiltani se sama ihminen. Minulla on nyt vain tällainen sairaus. Ja enhän minä kuitenkaan ole tässä tehnyt mitään, enkä minä en voi näille muutoksilleni sinänsä mitään.

Anne antamassa namia Taika-koiralle.

Liikunta on edelleen Annelle tärkeää. Hänen harrastuksiinsa kuuluvat erilaiset pallolajit ja lenkkeily koiran kanssa.

Jäljelle jääneiden ystävien kanssa oleminen ei ole muuttunut. Toki Anne joutuu usein kieltäytymään, jos kaverit yllättäen pyytävät kahville ja juuri silloin hän on suunnitellut menevänsä henkilökohtaisen avustajansa kanssa kauppaan. Välillä porukassa heitetään myös vanhoja sisäpiirin vitsejä, joita Anne ei enää muista.

Kun Anne kertoo uusille ihmisille aivovammastaan, ihmiset usein keskittyvät vain sen syntymekanismiin eli puukotukseen. Ihmiset keskittyvät enemmän siihen, mitä hänelle tapahtui fyysisesti kuin sen tuomiin henkisiin haavoihin ja aivovammaan. Anne ymmärtää sen, mutta silti se harmittaa häntä.

– Se itse tilanne, missä aivovamma tapahtuu, ei ole välttämättä se kaikista pahin, Anne sanoo.

Vammautunut loppuelämäksi

Annen ex-poikaystävä tuomittiin viideksi vuodeksi vankilaan törkeästä pahoinpitelystä. Murhan yrityksen kriteeristö täyttyi, mutta ex-poikaystävän katsottiin osoittaneen tehokasta katumusta, koska tämä lopetti teon vapaaehtoisesti ja kutsui itse apua paikalle. Tuomiostaan hän istui ensikertalaisena puolet ja vapautui vankilasta kahden ja puolen vuoden jälkeen. Anne ei kuitenkaan pääse tilanteestaan pois, vaan hän tulee aina olemaan vammautunut.

– Hän on loppuelämäksi vammauttanut minut ja oli hyvin lähellä, että en kuollut. Silti hän saa jatkaa elämäänsä ehkä vähän helpommin kuin minä.

Vaikka tilanne tuntuu epäreilulta, ei Anne halua jäädä murehtimaan liikaa. Hänen elämänsä on kuitenkin aivovammasta huolimatta hyvää.

– Kaikille tapahtuu ikäviä asioita, ei niitä voi jäädä ikuisiksi ajoiksi vellomaan. Totta kai niille pitää antaa oma aikansa ja tilansa, mutta katseen pitää olla myös eteenpäin.

X