Johanna uskoi pitkään, että hänessä itsessään oli vikaa. – Häpeä lamaannutti.
Johanna uskoi pitkään, että hänessä itsessään oli vikaa. – Häpeä lamaannutti.
Ihmissuhteet

Vuosia väkivaltaisessa parisuhteessa elänyt Johanna uskoi, kun mies vakuutti, ettei uutta riitaa enää tule: ”Halusin uskoa, että kun rakastan tarpeeksi, meistä kaikista tulee onnellisia”

Vuodet väkivaltaisessa parisuhteessa saivat Johannan tottumaan alituiseen varpaillaanoloon. Hän halusi aina yrittää vielä kerran, lasten takia. Lasten takia hän lopulta kuitenkin myös lähti. Uusi elämä piti rakentaa pienistä paloista.
Teksti: Tiina Laaninen Kuvat: Mirva Kakko

Kuinka komea hän on! Johanna ajatteli, kun näki tulevan miehensä ensimmäisen kerran. Mies avasi Johannalle oven, kun pari astui sisään ravintolaan, ja kehui kauniiksi. Illan aikana mies kertoi haaveistaan, tulevaisuuden suunnitelmistaan ja halustaan perustaa perhe. Talous olisi turvattu, eikä Johannan tarvitsisi murehtia rahojen riittämisestä. Miehen onnesta puuttui vain ihana nainen – juuri sellainen kuin Johanna.

Parikymppinen Johanna mietti treffeillä, voiko tällaista miestä ollakaan. Ystävät eivät olleet turhaan ajatelleet, että heistä voisi tulla hyvä pari, ja järjestäneet sokkotreffit. Johanna myönsi itselleen olevansa kor­viaan myöten ihastunut.

Alkoi tiivis yhteydenpito. Mies halusi edetä nopeasti, eikä Johanna jarrutellut. Vaikuttihan mies sellaiselta, jonka kanssa olisi hyvä rakentaa yhteinen elämä.

Johanna iloitsi raskaudesta salaa

Ensimmäiset tummat pilvet ajelehtivat taivaalle, kun Johanna muutaman kuukauden seurustelun jälkeen huomasi olevansa raskaana. Lasta ei ollut suunniteltu, mutta hän ei arvannut, että saisi raskauden takia kuulla olevansa huijari tai epäluotettava.

– Varovainen iloni raskaudesta vaihtui nopeasti hämmennykseen ja hätään. Painostuksesta huolimatta päätin kuitenkin pitää lapsen ja kasvattaa hänet tarvittaessa yksin, Johanna sanoo.

Raskauden edetessä tilanne tasoittui, ja pari muutti ennen lapsen syntymää lopulta yhteen. Riitatilanteissa Johanna huomasi silti toisinaan pelon hiipivän sisimpäänsä.

– Kun mies joi, hän saattoi vähätellä minua, uhkailla ja tilanteen kärjistyessä esimerkiksi töniä. Toisinaan pelkäsin, että kaadun hänen töytäisystään ja saan keskenmenon.

Yön valvottuina tunteina Johanna yritti vakuuttaa itselleen huoliensa olevan turhia ja toisteli kaiken muuttuvan hyväksi. Ehkä rakkauteen vain oli uskottava lujemmin tai ehkä uusi tilanne vaati molemmilta totuttelua, Johanna pohti. Kun mies seuraavana aamuna katui, vakuutti muuttuvansa ja rakastavansa, yölliset ajatukset oli helppo karistaa mielestä.

– Halusin uskoa lapsen saavan rakastavan ja raittiin kodin. Pahoista aavistuksistani en puhunut kenellekään, minunhan kuului elää onnellista odotuksen aikaa.

Johanna iloitsi raskaudestaan salaa. Hän silitteli kasvavaa mahaansa ja puheli vauvalle.

Väkivaltainen parisuhde opetti, milloin kannattaa olla hiljaa

Kun vauva syntyi, siitä tuli Johannan elämän keskipiste. Äiti ja vauva olivat päivisin kaksin kotona. Vaippaa vaihtaessaan Johanna ihasteli pikkuisen varpaita, silitteli tätä ja iloitsi pienestä kääröstään. Kun vauva nukkui, Johanna huolehti, että koti oli varmasti siisti. Hän pesi pyykkiä, silitti kauluspaidat ja teki lämpimän ruoan valmiiksi – olihan hän äitiyslomalla, ja hänellä oli aikaa.

Iltaisin tunnelma oli usein erilainen kuin päivällä.

– Opin tulkitsemaan jo tavasta, jolla mieheni avasi kodin oven, millainen työpäivä hänellä oli ollut. Siitä tiesin, kuinka hiljaa ja näkymättömästi minun ja vauvan kannattaisi ilta olla.

Kun Johannan äitiysloma loppui, työpaikasta tuli hänen henkireikänsä. Kotona ei juuri käynyt vieraita, eikä Johanna saanut käyttää puhelintaan tai somea vapaasti, vaan mies tarkisti esimerkiksi kännykän puhelutiedot ja viestit. Myös yhteydenpito omiin vanhempiin kävi hankalaksi.

Muutamaan lähimpään ystävään ja sukulaiseen Johanna piti yhteyttä työpaikan sähköpostin välityksellä, koska sitä mies ei päässyt lukemaan. Häpeä esti Johannaa pitkään vastaamasta rehellisesti kysymykseen, mitä hänelle kuului. Johannasta tuntui silti, että läheiset aavistivat, ettei hän voi hyvin.

Kotona Johanna jätti omat mielipiteensä mieluusti sanomatta, sillä se olisi voinut kiristää tunnelmaa.

– Siitä huolimatta pelosta tuli jatkuva olotila, sillä koin fyysistä, henkistä tai seksuaalista väkivaltaa viikoittain. Tunsin olevani arvoton ja hätäni kanssa yksin.

Johanna oli niin ahkera ja reipas kuin pystyi, mutta tunsi itsensä silti usein laiskaksi ja saamattomaksi. Vähitellen itseluottamus omiin taitoihin rapautui. Myös itsekunnioitus karisi.

– Opin tekemään kaikkeni, etten saisi mustelmia. Viimeinen oljenkorteni uhkaavassa tilanteessa saattoi olla suostua seksiin. Sillä, halusinko vai en, ei ollut merkitystä.

Lue lisää: Lähisuhdeväkivalta pahenee usein pikkuhiljaa ja vaurioittaa uhrin itsetuntoa – nämä ensimmäiset merkit jäävät helposti huomaamatta

Johanna auttaa nykyään itse väkivaltaisesta suhteesta irtautuvia. – Pelko voi tehdä ihmisestä kuin sätkynuken.

Johanna auttaa nykyään itse väkivaltaisesta suhteesta irtautuvia. – Pelko voi tehdä ihmisestä kuin sätkynuken.

Selviytymistä päivästä toiseen

Johanna sanoo, että jälkikäteen on helppo kysyä, miksi hän ei vain lähtenyt suhteesta. Väkivallan pelossa elävälle kysymys voi kuitenkin tuntua ylivoimaiselta, ja Johannakin on pystynyt pohtimaan sitä vasta viime vuosina.

Usein voimavaroja ei yksinkertaisesti ole. Elämä on selviytymistä päivästä toiseen. Väkivallan uhkan alla elävästä voi myös tuntua, että lähtö saattaa johtaa johonkin vielä pahempaan, kuten vainoamiseen tai siihen, että aiemmin uhkauksina lausutut sanat käyvät toteen.

Johanna kuvailee olleensa suhteessaan kuin kahlittu. Hän uskoi pitkään, että vika on hänessä tai että hän on ansainnut sen, mitä tapahtuu. Ehkä hän vain ei osannut toimia kuten parisuhteessa kuuluu, tai ehkä olisi pitänyt osata ennakoida paremmin.

– Myös häpeä lamaannutti ja sai pitämään asioita sisällään. Lasten takia halusin yrittää vielä kerran.

Väliin mahtui myös hyviä päiviä. Silloin Johanna saattoi uskoa vilpittömästi asioiden korjaantumiseen. Varsinkin alussa hän takertui lapsen lailla lu­pauksiin siitä, että uutta riitaa ei tule eikä mitään hätää ole.

– Halusin uskoa, että kun rakastan tarpeeksi, meistä kaikista tulee onnellisia.

”Halusin uskoa, että olen rakas”

Sisimmässään Johanna ymmärsi, että asiat eivät voisi jatkua ennallaan. Kun hän ensimmäisen kerran joutui pelkäämään henkensä edestä, hän sai voimaa toimia.

– En enää vaiennut, vaan kerroin ystävilleni hädästäni. Helpotukseni oli suuri, kun sain heiltä apua ja tukea. He eivät ole koskaan kyseenalaistaneet ratkaisujani vaan ovat seisseet tukenani. Ilman heitä en ehkä olisi selvinnyt.

Johanna vuokrasi salaa mieheltään oman asunnon. Kun mies oli poissa kotoa, hän keräsi jätesäkkeihin välttämättömimmät: hammasharjat, passin, lompakon, lasten kelakortit ja unilelut sekä vähän vaatteita. Eteiseen hän jätti kirjeen, jossa kertoi lähtevänsä ja että käytännön asiat esimerkiksi huoltajuuteen liittyen selviäisivät kyllä aikanaan.

– Olin lähtiessäni varma, et­ten palaisi. Vuoden päästä asuimme silti jälleen yhdessä, vaikka olin päättänyt, ettei minulle käy näin, Johanna sanoo.

Paluu yhteen kävi kuin huomaamatta. Toisen katumus, lupaukset ja vakuutukset rakastamisesta saivat Johannan pään hiljalleen kääntymään. Pariterapiassa Johanna vakuuttui, että uusi sivu voisi todella kääntyä.

– Jokin minussa halusi uskoa, että olen toiselle edelleen rakas ja että kaikki muuttuisi paremmaksi, kun vain palaisin. Minuun vetosi myös se, etten halunnut olla perheenrikkoja.

Hätävale meni läpi päivystyksessä

Uutta alkua kesti vain muutaman kuukauden ajan. Johannasta alkoi tuntua, ettei mikään sittenkään ollut toisin kuin ennen hänen lähtöään. Hän oli kuitenkin jo luopunut omasta asunnostaan. Elämänpiiri kaventui entisestään. Johanna ei enää käynyt juuri muualla kuin töissä, jonne sinnekin mies kuljetti hänet usein. Mies teki selväksi, että jos Johanna yrittäisi lähteä parisuhteesta, hän ei enää saisi nähdä lapsia tai näille tapahtuisi jotakin pahaa.

Kun Johanna eräänä iltana hakeutui pää veressä päivystykseen liimauttamaan haavoja, hän valehteli sujuvasti kaatuneensa rappusissa.

– Tarinani uskottiin kyseenalaistamatta, vaikka se kuulosti omissakin korvissani epäuskottavalta. Tuntuu käsittämättömältä, ettei kukaan nähnyt todellista hätääni ja puuttunut asiaan.

Joulun alla Johanna nukutti lapsia. Mies oli humalassa ja raivostui, kun Johanna pyysi tätä olemaan hiljempaa. Miehen silmissä leimahti kylmyys ja viha, jollaista Johanna ei ollut aiemmin nähnyt. Hänestä tuntui, että vastassa oli vieras mies, joka pystyisi mihin vain.

– Ensimmäisen kerran ajattelin, etten pystyisi suojelemaan lapsia häneltä. Tunsin, että mies ei vain uhkaillut, vaan voisi todella vaikka tappaa meidät kaikki, enkä pystyisi ennakoimaan tai estämään häntä mitenkään.

Mies tarttui Johannaan ja retuutti tämän sängystä lattialle. Johanna menetti tajuntansa. Kun hän tuli tajuihinsa, hän kuuli korviinsa ensimmäisenä lasten hysteerisen itkun.

– Pelkäsin ja tärisin, ja minuun sattui, mutta päässäni takoi, että jollen onnistu saamaan apua, minä ja lapset emme ehkä ole seuraavana päivänä elossa.

Johanna sai jostain tarvittavan voiman kammetakseen itsensä ylös lattialta. Ensimmäistä kertaa suhteen aikana hän soittaisi hätänumeroon. Mies poistui hetkeksi ulos tupakalle, ja Johannan onnistui löytämään puhelimensa sängyn alta. Kun Johanna kuuli miehensä tulevan takaisin, hän sulki peloissaan puhelimen ja toivoi, ettei tämä ehtinyt kuulla mitään.

– Koskaan ennen minuutit eivät ole kuluneet niin hitaasti kuin tuolloin, kun odotin poliiseja tulevaksi.

Uusi alku

Nyt paluuta entiseen ei enää ollut. Tuosta illasta alkoi Johannan pitkä toipumisen ja selviytymisen tie, joka on sisältänyt niin turvakotijaksoja kuin oikeudenkäyntejä.

– Olen hakenut lähestymiskieltoa ja saanut sen. Ex-mieheni on lisäksi saanut viimeisen yhteisen koti-iltamme tapahtumista tuomion lievästä pahoinpitelystä. Nykyään hänellä on jo uusi perhe, Johanna sanoo.

Entisestä kodistaan Johanna ei saanut mukaansa juuri mitään. Uusi elämä on pitänyt rakentaa pienistä paloista, missä on auttanut myös terapia. Pikkuhiljaa Johanna on oppinut antamaan taas arvon omille ajatuksilleen ja mielipiteilleen.

– Uusi tyhjä koti oli kuin uuden elämän alku. Täällä mikään tavara ei muistuta menneestä ja olen saanut hiljalleen kuulostella, mistä minä pidän ja millaisen kodin haluan.

Tunteiden vuoristorata. Sellaiseksi Johanna kuvaa elämäänsä, kun katsoo sitä taaksepäin.

– Terapian myötä olen ymmärtänyt, ettei kenenkään tarvitse tai kuulu olla samaan aikaan täydellinen vaimo, äiti, rakastaja, kodinhoitaja ja pankki. Aiemmin ajattelin, että minussa on jotakin vikaa, jos en kykene tuohon kaikkeen.

Väkivaltainen parisuhde voi tehdä ihmisestä sätkynuken

Johanna tukee nykyään itse väkivaltaisesta suhteesta irtautuvia. Hän tietää pelon parisuhteessa voivan aiheuttaa sen, että ihminen unohtaa itsensä ja jää täysin toisen kontrollin alle. Pelkääjä ei enää ehkä muista, mistä joskus piti, mistä haaveili tai millaista elämä voisi olla ilman pelkoa.

– Pelko voi tehdä ihmisestä kuin sätkynuken, joka lukee toisen mielialoja ja pyrkii parhaansa mukaan olemaan mahdollisimman näkymätön, huomaamaton ja ärsyttämätön.

Parisuhteen päättyminen voi merkitä myös taloudellisia ongelmia ja raskaita ja vaikeita huoltajuuskiistoja. Pelon keskellä elävä voi sinnitellä pitkään siksi, että ajattelee ehjän perheen olevan lasten etu. Johannan mukaan näin ei ole: turvattomuus ja pelko jättävät jälkensä myös lapsiin.

– Toisaalta juuri lasten takia moni myös lähtee. Ratkaiseva hetki voi olla, kun lapsi joutuu näkemään vanhemman raivoa toista vanhempaa kohtaan tai joutuu pelkäämään äidin, isän tai oman henkensä puolesta.

Myös Johannalle pelko siitä, että hänen itsensä lisäksi lapsille voisi tapahtua jotakin pahaa, oli ratkaiseva käänne.

– Vasta jälkikäteen olen oivaltanut, kuinka tottunut olin pelkäämään ja kuinka paljon se lamautti ja vei voimia. En enää muistanut, millaista elämä on ilman pelkoa.

Lue lisää: Amnestyn asiantuntija ottaisi lähestysmiskieltojen valvonnassa käyttöön pannat – kannatatko?

Voimaa ystävistä

Yksi selviytymiskeino Johannalle on ollut avoimuus. Hän on jälkikäteen käynyt tapahtumia läpi ystäviensä kanssa ja kertonut niistä myös työpaikallaan.

– Tunnen suurta kiitollisuutta. Perhe ja ystävät ovat seisseet rinnallani ja auttaneet elämässä eteenpäin. Heidän avullaan minusta on tullut uhrin sijaan selviytyjä.

Tärkeintä Johannalle on ollut rikkoa hiljaisuus ja päästä eroon häpeästä.

– Olen kertonut salaisuuteni. Olen antanut kokemuksilleni sanat enkä ole padonnut niitä sisälleni. Sen ansiosta olen saanut itseni takaisin ja löytänyt elämääni taas tasapainon. Enää en pelkää.

Haastateltavan etunimi on muutettu hänen ja hänen läheistensä suojelemiseksi. Juttua varten on tutustuttu tapaukseen liittyviin oikeuden pöytäkirjoihin.

X