Ihmiset

Heli, 62, löysi kuolleen isänsä tavaroista täysin yllättävän kuvan – ”Mitähän muuta on, mitä en hänestä tiedä”

Vanhempien jäämistöstä löytyneet esineet voivat järkyttää, yllättää, liikuttaa, paljastaa salaisuuksia. Nämä 3 lukijan tarinaa sen kertovat.

Teksti:
Anna Ferrante
Kuvat:
iStock

Vanhat valokuvat voivat kertoa yllättäviä asioita. Kuvituskuva.

Vanhempien jäämistöstä löytyneet esineet voivat järkyttää, yllättää, liikuttaa, paljastaa salaisuuksia. Nämä 3 lukijan tarinaa sen kertovat.

Kuva oli selvästikin piilotettu hyvin. Se ei nimittäin löytynyt vielä siinä vaiheessa, kun Heli, 62, ensimmäisen kerran kävi läpi vanhempiensa jäämistöä. Silloin käytiin kaikki läpi, katsottiin kaikki kuvat ja albumit.

– Veljeni vei vanhempieni jäämistöstä loput tavarat kotiinsa, ja vasta hänen kuolemansa jälkeen niiden seasta löytyi isäni kihlajaiskuva tuntemattoman naisen kanssa, Heli kertoo.

Kuvasta katsoi ajan valokuvien tapaan totisena tulevaisuuteen isä tunnistettavana omana itsenään, mutta hänen rinnallaan seisovaa naista ei tunnistanut kukaan.

– Äitini oli kaunis ja tummatukkainen, mutta tämä kuvan nainen oli vaaleatukkainen.

”Mysteerinaiseksi” Helin nimeämästä isän morsiamesta ei kukaan ollut koskaan kuullut. Isä ei aiemmasta kihlauksestaan koskaan puhunut, eikä Heli usko äidinkään siitä tienneen.

– Luulisin äidin siitä joskus maininneen, mikäli olisi tiennyt.

Kuvan löytyminen nostatti Helissä ristiriitaisia tunteita. Hänen käsityksensä isänsä muuttui kuvan myötä pysyvästi.

– On sitä näköjään eletty ennen äitiäkin, se oli ensimmäinen ajatukseni. Toisaalta en voi olla miettimättä, mitähän kaikkea muutakin on, mitä en isästäni ja äidistäni tiedä.

Hän toisaalta toivoo ja toisaalta pelkää, että mysteerinaisen arvoitus joskus vielä ratkeaa. Mielessä on käynyt lähteä selvittämään asia elossa olevien sukulaisten tai sosiaalisen median kautta, mutta toistaiseksi hän on antanut asian olla.

– Kuvaa en ole antanut pois enkä anna, hän lisää.

Lue myös: Vanhemman kuolema aiheuttaa surun lisäksi identiteettikriisin – kuinka kauan on lupa surra? Asiantuntijalla lohduttava viesti

Vihkokaupalla rakkausrunoja: ”Äiti ei koskaan kertonut kirjoittavansa”

Yllättävän löydön vanhempiensa jäämistöstä teki myös Raija, 71. Äidin lipaston laatikosta ja vintiltä löytyi laatikkokaupalla runovihkoja, yhteensä reilusti toistakymmentä vihkoa.

Asia tuli yllätyksenä sikäli, että äiti ei ollut koskaan mainostanut kirjoitusharrastustaan perheelleen.

– Hän ei koskaan kertonut kirjoittavansa runoja.

Runoissa Raijaa kosketti niiden toistuva teema, onnettomien rakkausjuttujen käsittely. Kirjoittaminen oli selvästi ollut äidille tapa purkaa pahaa oloaan ja pettymyksiään.

Myös iloisempia aiheita löytyi.

– Runojen joukossa oli myös runsaasti nuoremmalle sisarelleni osoitettuja runoja.

Runojen kirjoittaminen jatkui koko äidin eliniän. Ensimmäisissä runoissa käsiteltiin onnettomasti päättynyttä nuoruudenrakkautta, jossa vihille aikovan parin yhteinen tulevaisuus tyssäsi siihen, kun tuleva sulhanen, komea nuorimies, saapui vihkipaikalle tunteja myöhässä – ja umpihumalassa.

Sen jälkeen tilaa runoissa sai toisen onnettoman rakkauden käsittely. Kyseessä oli äidin aviomies ja Raijan isä, jonka kanssa äiti eli elämänsä loppuun asti.

– Myös isäni oli komea nuorukainen mutta hänkin juoppo. Äitini ei kuitenkaan ollut mikään reppana, eikä isäni kohdellut häntä muuten huonosti, joi vain. Onnettomaksi se äidin teki.

vanha kirjoitus.
”Äidille runojen kirjoittaminen oli varmasti keino purkaa pahaa oloa ja pettymyksiä”, Raija kertoo. © iStock

Runojen kautta Raijan ymmärrys äitiään kohtaan on kasvanut.

– Runot olivat sydänverellä kirjoitettuja eivätkä kirjallisina tuotoksina ollenkaan huonoja. Niissä näkyvät vaikeat ajat, joita äitini sukupolvi on elänyt. Oli taloudellisesti vaikeaa, ja naimisiin mentiin sota-aikana pikaisesti ja vähin tutustumisin. Isäkään ei vihille olisi halunnut, mutta lapsi oli tulossa ja sodan jälkeinen nuoren miehen vapaa elämä oli unohdettava.

Runoja on ollut myös jollakin tapaa vaikea lukea. Äidin ajatukset ovat tulleet liian lähelle. Osa runoista on edelleen lukematta.

– Ehkä jonain päivänä vielä luen ne kaikki.

Maljakko Karjalasta: ”Mitä kaikkea se osaisikaan kertoa”

Hilden, 78, mieliinpainuvin löytö äitinsä jäämistöstä oli yksinkertainen pieni maljakko, jossa luki Kuokkala.

– Karjalan Pariisiksikin kutsuttu Kuokkala oli äitini synnyinpaikka Karjalassa. Maljakko on noin 30 senttiä korkea ja siihen on käsin maalattu hentoja sinisiä kukkia. Äitini oli kuljettanut sen evakkomatkalla Karjalasta Helsinkiin, ja se on säilynyt hänellä elämän loppuun asti, Hilde kertoo.

Äidin kuolemasta on nyt kulunut parikymmentä vuotta. Karjala pysyi äidin muistoissa ja kuului hänen puheissaan koko elämän ajan.

– Aina kun äiti alkoi kertoa rakkaista asioista, sen tiesi siitä, että lause alkoi: ”Et siel Karjalas ko myös oltiin”. Hän kertoi meille lapsille tarinoita Kuokkalan hiekkarannoista, vanhempiensa täysihoitolasta ja elämästä paikkakunnalla, jonne Pietaria myöten ihmiset tulivat kesänviettoon, Hilde muistelee.

Äiti puhui Karjalasta kotina:

– Kun me oltiin siel koton, hän usein sanoi. Lapsena ihmettelin tätä kovasti, sillä kotonahan me silloin oltiin. Vasta myöhemmin ymmärsin, että Kuokkala oli äidille se ainoa oikea koti.

Maljakon löytymisen myötä Hildellä nousi pintaan voimakkaita tunteita. Äidin elämän vaikeat käänteet tulivat lähelle konkreettisemmin kuin ennen.

– Joskus ihan itkettää kun ajattelen, miten paljon äitini menetti: kodin, veljensä sodassa ja siskonsa sodan aikana Helsingissä. Välirauhan aikana he vielä menivät takaisin Karjalaan ja rakensivat elämää uudelleen, hautasivat siskonkin sinne, kunnes tuli uusi lähtö sieltä.

Maljakkoa Hilde ei lapsuudenkodistaan muista. Se on saattanut olla muiden maljakkojen joukossa ikkunalaudalla, mutta tarkkaa muistikuvaa ei ole hänelle jäänyt.

Tällä hetkellä maljakko on Hilden kotona kunniapaikalla. Se on ainoa muistoesine, joka äidin synnyinpaikasta on jäänyt jäljelle. Äidin kuoleman jälkeen Hilden mies ajattelemattomuuttaan poltti paljon tavaroita jäämistöstä. Liekkeihin joutui muun muassa Karjalan kansallispuku.

– Sen olin aina ajatellut säästäväni, kun äidistä aika jättää. Onneksi nyt on edes maljakko. Mitä kaikkea se osaisikaan kertoa!

Lue myös Kotiliesi.fi: 103-vuotias Saima muutti evakkovuosien aikana 16 kertaa – rakkaus Karjalan synnyinseutuun sykkii yhä vahvana

X