Vanhemman kuolema aiheuttaa surun lisäksi identiteettikriisin – kuinka kauan on lupa surra? Asiantuntijalla lohduttava viesti

On luonnollista menettää oma vanhempansa, kun itse on ehtinyt keski-ikään. Siksi moni ehkä vaikenee surustaan. Menetys on silti aina lopullisuudessaan pysäyttävä. Sen muutosvoimaa ei kannata aliarvioida.

Muistan ensimmäisen päivän ilman isääni. Vanhemman kuolema oli yllättänyt meidät kaikki. Matkalla äitini luo toivoin, etten koskaan pääsisi perille. En olisi halunnut kohdata tyhjyyttä, joka minua odotti.

Vuoden kuluttua epäusko ja järkytys olivat vaihtuneet kaipaukseksi. Ajoittainen ahdistus oli helpottanut. Olihan oman vanhemman kuolema väistämätön osa elämää. Saman oli käynyt läpi moni muukin neli-viisikymppinen.

Kun melkein kaksi vuotta oli kulunut, ahdistus nosti päätään. Mieli synkkänä tarvoin päivästä toiseen ja tunsin epäuskoa nyt toisella tavalla kuin isän kuolinpäivänä. Tämänhän olisi pitänyt helpottaa! Olin käsitellyt suruni, puhunut siitä ammattilaisellekin, kirjoittanut päiväkirjaani, itkenyt metsälenkeillä. Enkö voisi nyt vain viettää muistohetken ja jatkaa arkeani?

Asiantuntija: ”Suru on tärkeä ja luonnollinen osa tunteiden kirjoa”

Ajatus suruajasta elää vahvana kulttuuristamme – siis ajatus siitä, että suru olisi pinnalla tietyn aikaa ja väistyisi sitten syrjään. Suruun perehtyneen dosentti Tuuli Lahden mukaan käsitys suruajasta edustaa mennyttä maailmaa, samoin kuin puhe surutyöstä.

– Tutkimustiedon karttuessa käsitteet ovat eläneet. Vielä 1800- ja 1900-luvuilla ajateltiin, että suru on ohimenevä mielenterveyden häiriötila. Nykyisin ajatellaan, ettei surua tarvitse välttämättä mitenkään erikseen työstää pois, Lahti sanoo.

Hänen viestinsä on lohdullinen. Surulle ei ole aikataulua.

”Suru ei ole asennekysymys.”

– Suru on tärkeä ja luonnollinen osa tunteiden kirjoa. Surua ei tarvitse suorittaa eikä siitä tarvitse selviytyä.

Lahden mielestä on ihan yhtä harhaanjohtavaa yhdistää selviytymispuhe suruun kuin vaikkapa syöpään. Selviytymisen sijaan moni sureva puhuukin mieluummin esimerkiksi sopeutumisesta elämään surun kanssa.

– Suru ei ole asennekysymys.

Lahti korostaa, että vaikka elämässä on surua, samanaikaisesti voi olla iloinen ja onnellinen. Suru ei sulje pois positiivisia tunteita.

Vanhemman kuolema voi aiheuttaa ahdistuksen, joka saattaa nousta pintaan vuosikymmentenkin päästä

Sen olin itsekin huomannut. Elämä oli jatkunut ja suru liittynyt muiden tunteiden seuraan. Surun aaltoilua oli kuitenkin vaikea hyväksyä. Ahdistuksen vallatessa mielen tunsin itseni erilaiseksi kuin muut, heikommaksi. Oliko ihan normaalia, että sureminen jatkui vuosia? Tuuli Lahden mukaan kaikki suruun liittyvä on yksilöllistä. ”Normaalia” ei ole olemassakaan, mutta se tiedetään, että kaksi vuotta on lyhyt aika sopeutua vanhemman poismenoon.

– Kyllä ahdistus voi nousta pintaan vaikka vuosikymmentenkin päästä, Lahti sanoo.

– Oman aikansa se ottaa, monesti loppuelämän. Jos suru on niin voimallista ja lamauttavaa, että se haittaa vaikkapa työkykyä, kannattaa hakeutua avun piiriin. Valtaosalla tunteet kuitenkin tulevat ja menevät niin, että läheisten tuki riittää.

• Julkkikset

  Nasima Razmyar ei paljasta huonoja hetkiään edes vanhemmilleen tai lapsilleen: ”Vain mieheni saa nähdä heikkouteni”

• Julkkikset

  Janina Fry pakeni vanhempiensa kuoleman aiheuttamaa surua äärikokemuksiin: ”Ajoin autolla liian lujaa”

• Kolumnit

  Marianna Stolbowin kolumni: "Emotionaalinen tulonsiirto" kuuluu vanhemmuuteen – lapsia pitää kohdella tasapuolisesti, vaikka yhtä lasta olisi helpompi ymmärtää kuin toista

Tunteiden voimallisuuteen vaikuttaa muun muassa se, millainen suhde vanhempaan on ollut. Jos suhde on ollut erityisen läheinen, menetystä voi olla jopa kevyempi kantaa.

– Jos on lapsuudessa tottunut siihen, että voi näyttää tunteitaan ja jos asioita on keskusteltu läpi, surun äärellä voi olla rauha. Jos taas suhde on ollut hankala ja asioita on jäänyt käsittelemättä, suru voi tuntua painavammalta.

Erityinen merkitys on silläkin, onko vanhempi sairastanut pitkään vai onko hän menehtynyt äkillisesti. Monesti saattohoidon aikana asioita ehditään käsitellä ennen läheisen poismenoa. Jos kuolema tulee hyvin yllättäen vaikkapa tapaturman seurauksena, puhutaan traumaattisesta surusta. Siinä korostuu turvallisuudentunteen järkkyminen. Ajatukset saattavat keskittyä esimerkiksi siihen, miten kuolema tapahtui. Aiheesta puhuminen voi olla vaikeaa.

– Tämä voi hankaloittaa pääsyä kaipaavaan suruun, jossa tilaa olisi läheisen muistelulle.

Varsinkin alussa suru voi olla voimakas kehollinen kokemus

Tunne siitä, että suru pitäisi jotenkin piilottaa muiden katseilta, voi liittyä myös paineisiin, joita tulee yhteiskunnan taholta. Tuuli Lahti kantaa huolta siitä, ettei kukaan kartoita surevan voimavaroja. Omaisensa menettänyt asioi monen eri viranomaistahon kanssa ja tapaa ehkä hoitohenkilökuntaakin, mutta usein kukaan ei kysy, kaipaako hän tukea. Koska suru ei ole sairaus, sen perusteella ei saa sairauslomaakaan. Virallisesti yhteiskunnan taholta ei anneta tilaa surra.

Kuitenkin varsinkin alussa suru voi olla voimakas kehollinen kokemus: kiputiloja, vatsavaivoja, väsymystä. Alkuvaiheen tuskassakin surevan olisi pystyttävä toimimaan kuten tavallisesti: käymään töissä, viemään lapsia harrastuksiin ja järjestämään ruokaa pöytään. Sen lisäksi hoidettaviksi tulevat muun muassa hautajaisjärjestelyt ja kuolinpesään liittyvät raha-asiat.

Tilanteen mukaan joku turvautuu lomapäiviin, joillakin aloilla muutaman päivän vapaa onnistuu muutenkin. Joku saa sairauslomaa jollakin muulla diagnoosilla. Lahden mukaan yhteiskunnan olisi syytä huomioida paremmin surevan tarpeet.

– Yhdenvertainen käytäntö ja siitä tiedottaminen olisi todella tärkeää.

Surun vähättely voi johtaa siihen, että tunteet vyöryvät esiin entistä voimallisempina myöhemmin jonkin uuden menetyksen tai kriisin yhteydessä.

– Mahdollisuus vapaaseen tukisi tärkeällä tavalla surevan hyvinvointia ja jaksamista.

Asiantuntija: ”On vanhakantaista ajatella, että edesmenneestä pitäisi vaieta”

Painostusta vaikenemiseen saattaa tulla myös lähipiiristä.

– Suru on vaikea ja raskas tunne. Siitä on vaikea puhua. Kukapa ei mieluummin puhuisi iloisista asioista? Lahti vertaa.

”Vanhemman kuolema saa pohtimaan omaa elämää, ja seurauksena voi olla identiteettikriisi.”

Puheenaiheen väkinäinen vaihtaminen voi tuntua jopa loukkaavalta surevan näkökulmasta. Monilla – vaikka ei kaikilla – on halua puhua edesmenneestä ja vaalia näin läheisensä muistoa.

– Ihmiset, jotka ovat meille rakkaita, ovat sitä kuolemansa jälkeenkin. Kiintymyssuhde ei katkea kuolemaan, ja meistä moni haluaa ylläpitää sitä suhdetta. On vanhakantaista ajatella, että edesmenneestä pitäisi vaieta, Lahti sanoo.

Osa meistä suree hiljaa itsekseen, osa ha­luaa käsitellä tunteitaan muiden kanssa. Työtoverin ei tarvitse arvuutella parasta tapaa, vaan surevalta voi kysyä siitä suoraan: Haluatko puhua surustasi? Vai haluatko mieluummin jutella muista asioista?

– Kaikkien suru ei näyttäydy samoin, eikä toisen ilmaisutapaa voi arvottaa. Esimerkiksi itkemisen määrä ei ole mittari surun syvyydelle. Jokainen ilmaisee surua ja muita tunteita eri tavoin, ja kaikki ovat yhtä oikeita tapoja.

Vanhemman kuolemaa saattaa seurata oma identiteettikriisi

Surun lisäksi vanhemman menetykseen liittyy muitakin tunteita, kuten häpeää ja katumusta. Omalla kohdallani isän kuolema tuntui mylläävän koko elämäni perustaa uusiksi. En enää tiennyt, olinko sittenkään tehnyt valintoja omista lähtökohdistani vai antaakseni isälleni ylpeydenaihetta.

Psykologian dosentti Päivi Fadjukoff on tutkinut identiteetin kehitystä aikuisiällä. Hänen mukaansa identiteetin pohdinnan käynnistääkin usein jokin yllättävä tapahtuma, joka koskettaa syvästi. Suhde vanhempaan on merkittävä osa identiteettiämme riippumatta siitä, millainen tuo suhde on ollut. Kun vanhempaa ei enää ole, yksi ovi on lopullisesti sulkeutunut. Hyvin usein siitä seuraa pohdintaa: kuka minä oikein olen ja millaisia valintoja olen tehnyt elämässäni?

– Vaikka eläisi jo täysin itsellistä elämää vanhemmista erillään, kuolema on niin lopullinen, ainutkertainen tapahtuma, että se koskettaa. Siihen ei voi täysin valmistautua, Fadjukoff kuvaa.

– Vanhemman kuolema saa pohtimaan omaa elämää, ja seurauksena voi olla identiteettikriisi.

Fadjukoffin mukaan oman identiteetin voi ajatella eräänlaisena kokoavana elämäntarinana. Siihen liittyy käsitys siitä, kuka olen ja mistä tulen, minne olen menossa.

– Se, millainen suhde meillä on omiin vanhempiimme ollut ja mitä vanhempamme meistä ajattelevat, on sisäistynyt osaksi elämäntarinaamme. Se on hirveän iso osa meitä itseämme.

Vanhemmat ovat toimineet peileinä, joiden kautta olemme oppineet, miten voimme saada itsellemme tärkeitä asioita, kuten arvostusta. Kun vanhempi kuolee, tämän osan identiteetistään voi joutua kyseenalaistamaan.

– Ehkä silloin ymmärtää tehneensä asioita vanhempiensa toivomuksesta tai ollakseen sellainen tytär tai poika, josta vanhemmat voivat olla ylpeitä, Fadjukoff sanoo.

– Silloin joutuu pohtimaan, mikä osa elämätarinaani päättyy tähän.

Vanhemman kuolema koskettaa syvästi riippumatta siitä, onko suhde ollut läheinen vai etäinen. Kuoleman lopullisuus tarkoittaa myös sitä, ettei enää ole mahdollisuutta ottaa yhteyttä ja korjata suhdetta tai esimerkiksi selvittää riitaa.

Vanhemman kuolema vaikuttaa myös sukulaissuhteisiin

Oma asema sukupolvien ketjussa alkaa monesti kiinnostaa nelikymppisenä. Tutkijan mukaan kolmikymppisen elämä on vielä yksilökeskeisempää, mutta moni nelikymppinen elää vaihetta, joka saattaa olla hyvinkin täynnä velvollisuuksia ja vastuita muita kohtaan. Voi olla lapsia, asuntolainaa, työpaineita. Se on elämänvaihe, jossa moni herää pohtimaan asemaansa menneitä ja tulevia sukupolvia yhdistävänä lenkkinä.

– Varsinkin jos molemmat vanhemmat ovat kuolleet, jatkumon välittäminen eteenpäin seuraaville sukupolville ei ole enää heidän varassaan.

Oma rooli perheen ja suvun piirissä voi mennä uusiksi.

Lue lisää:

• Itsetuntemus

  Itsekeskeinen ihminen ei välttämättä näe asioita toisten näkökulmasta – näin itsekeskeinen ajattelutapa vaikuttaa parisuhteeseen

• Julkkikset

  Vanessa Springora oli 14-vuotias joutuessaan kuuluisan viisikymppisen kirjailijan hyväksikäyttämäksi: "Manipuloivasta hyväksikäyttösuhteesta on erittäin vaikea päästä irti, etenkin teini-ikäisenä"

• Ihmissuhteet

  Miten luoda parempi suhde omiin vanhempiin tai sukulaisiin aikuisiällä? Kysyimme asiantuntijalta

Monella 40–50-vuotiaalla omat vanhemmat ovat yhteydenpitäjiä sukuun tai kotipaikkakunnalle. Heidän kauttaan saa kuulla serkkujen, tätien ja setien kuulumiset. Kun vanhempi kuolee, tällainen linkki sukuun kat­keaa – ellei sitten itse tee jotain.

– Siinä kohdassa omaa elämäntarinaansa pitää ratkaista, jättääkö yhteyden taakseen vai ottaako itselleen uuden roolin.

Jos uusi rooli ei tunnu luontevalta, yhteydenpito katkeaa.

Jotain joka tapauksessa on päättynyt vanhemman kuolemaan, ja uusi jakso elämässä alkanut. Suurimmalla osalla tilinteko on henkistä. Isot elämänmuutokset etenevät keski-iässä yleensä hitaammin kuin nuorempana, koska vastuitakin on enemmän. Nelissä-viisissäkymmenissä muutoksia tulee pohdittua pidempään.

– On hyväksi pohtia vakavasti sitä, kuka minä olen ja mikä menneisyydessäni on minulle merkityksellistä, Päivi Fadjukoff toteaa.

– Muutoksen kimmokkeena on aina jotain, joka koskettaa ihmistä syvältä.

Ymmärrän nyt, että suru isän kuolemasta on välillä aivan hirvittävää ikävää, välillä pehmeämpää kaipausta. Niin tulee ehkä olemaan aina, loppuelämäni ajan. Isä on myös osa minun elämäntarinaani, osa minua. Eikä hän siten katoa minulta koskaan. Kun muistelen häntä oman lapseni kanssa, tyttäreni elämäntarinassa on mukana myös hänen vaarinsa. Jatkumossa on jotain hyvin lohdullista.