Ihmiset

Johanna Lehtinen sai elinsiirron kahdesti: ”Tunnen suurta kiitollisuutta”

Tuntemattomalta luovuttajalta saadut haima ja munuainen mahdollistivat Johanna Lehtiselle, 55, elämän ilman dialyysihoitoa. Hän parani jopa diabeteksesta. Nyt Johanna odottaa malttamattomana paluuta töihin.
Teksti: Tiina Suomalainen Kuvat: Suvi Elo

Soitto tuli eräänä syyskuisena iltana. Hetki on jäänyt kirkkaana Johanna Lehtisen mieleen. Hän oli kotonaan Eurajoella katsomassa Salattuja elämiä, vaikka yleensä hän ei koskaan katso ohjelmaa.

Soittaja oli lääkäri Hyksin elinsiirto- ja maksakirurgian yksiköstä. Ensin lääkäri varmisti, että Johanna on ollut terveenä. Sitten hän kertoi, että nyt olisi haima ja munuainen valmiina.

Vaikka Johanna oli odottanut puhelua joka päivä puolen vuoden ajan, hänestä tuntui uskomattomalta, että nyt se sitten tapahtui.

Jännittyneenä Johanna ajoi Kela-taksilla Helsinkiin Meilahden sairaalaan. Siellä hänestä otettiin 28 näyteputkea verta ja keuhkokuva.

Kun Johanna tuli keuhko­kuvasta, hoitajalla oli hänelle huonoja uutisia. Haima oli paljastunut Johannalle sopimattomaksi aivan viime metreillä. Mitään elinsiirtoa ei tulisikaan.

Johannalle tehtiin ensimmäinen elinsiirto kolmekymppisenä

Teini-ikäisenä Johanna oli sairastunut tyypin 1 diabetekseen. Sairauteen liittyvä huono verensokeritasapaino ja korkea verenpaine rasittavat munuaisia ja saattavat aiheuttaa niiden vajaatoimintaa.

Näin kävi Johannalle.

Hän oli 35-vuotias, kun hänen munuaisensa eivät enää jaksaneet hoitaa tehtäviään. Niiden toimintaa korvaamaan tarvittiin dialyysihoitoa, jossa veri puhdistetaan kuona-aineista ja kertyneestä nesteestä.

– Ehdin olla dialyysissa vain yhden kesän, kun minulle jo soitettiin eräänä aamuna kuudelta, että älä syö, äläkä juo vaan tule tänne. Sinulle on löytynyt mu­nuainen.

Leikkaus meni hyvin. Mu­nuainen lähti toimimaan, eikä Johannalle tullut hylkimisreak­tioita. Hän pystyi pian palaamaan työpaikallaan.

Kun Johanna nyt vuosia myöhemmin muistelee noita aikoja, ei mieleen nouse mitään dramaattista. Kaikki oli ohi nopeasti, ja normaali arki palasi. Toki elinsiirto nosti pinnalle ajatuksen elämän rajallisuudesta. Johanna oli vielä nuori ja 13-vuo­tiaan pojan äiti.

– Mietin, pystynkö elämään siirteen kanssa. Entä kuinkahan kauan elin kestäisi? Pelkäsin myös, että joudun luopumaan työstäni sairaanhoitajana.

Johanna päätti, että kyllä munuainen ainakin 15 vuotta toimii. Sitten hän työnsi asian mielestään.

Munuaissiirre tuli tiensä päähän kestettyään 17 vuotta

Tutut oireet palasivat kolme vuotta sitten. Oli virtsaamisvaivoja ja turvotusta. Munuaisarvot kohosivat ja verensokeriarvot puolestaan laskivat niin, että monena aamuna Johanna jouduttiin kiidättämään ambulanssilla sairaalaan.

Munuaissiirre oli tullut tiensä päähän kestettyään 17 vuotta. Edessä olivat taas dialyysi­hoidot, joita alettiin tehdä sairaalassa viidesti viikossa. Johanna joutui jäämään sairaus­lomalle tehohoitajan työstään, koska dialyyseja ja työntekoa oli vaikea sovittaa yhteen.

– Minua hoidettiin vatsakalvodialyysilla, jossa vatsakalvo toimii keinomunuaisena. Hoidossa valutetaan vatsaonteloon katetrin avulla liuosta, joka puhdistaa elimistöä kuona-aineista. Kyllä lääketiede on ihmeellistä!

Katetrikohta kuitenkin tulehtui pahasti. Niinpä vatsakalvodialyysi päätettiin vaihtaa hemodialyysiin eli veriteitse tehtävään keinomunuaishoitoon. Siinä verta kierrätetään dialyysilaitteen kautta, jolloin veri puhdistuu laitteeseen liitetyn suodattimen avulla.

Johanna opetteli laitteen käytön, ja pian hän alkoi tehdä dialyysia omassa olohuoneessaan. Kotidialyysi helpotti elämää, kun enää ei tarvinnut joka päivä ajaa sairaalaan.

– Istuin liki päivittäin kahden kolmen tunnin ajan nojatuolissa ikkunan alla, ja laite raksutti vieressä. Katselin saippuasarjoja, neuloin tai luin. Onneksi koiramme Ziri on luonteeltaan rauhallinen. Hän ei leikkinyt letkujen kanssa vaan nukkui vieressäni.

Johanna ja Ziri-koira. – Haaveilin siitä, että kun dialyysi loppuu, menen saunaan ja otan mukaani paketin juustoa, ruisleivän ja litran piimää, Johanna Lehtinen kertoo. Hoitojen aikana seurana oli Ziri-koira.

– Haaveilin siitä, että kun dialyysi loppuu, menen saunaan ja otan mukaani paketin juustoa, ruisleivän ja litran piimää, Johanna Lehtinen kertoo. Hoitojen aikana seurana oli Ziri-koira.

Uusi elinsiirto parantaisi Johannan diabeteksesta

Mitä jos sinulle siirrettäisiin haima ja munuainen samalla kertaa? Lääkärin ehdotus yllätti Johannan, mutta hän vastasi heti, että ilman muuta. Yhdistettyjä haiman- ja munuaissiirtoja tehdään ykköstyypin diabetesta sairastaville, joilla on dialyysia vaativa munuaisten vajaatoiminta ja jotka todennäköisesti kestävät leikkauksen rasitukset.

Johannalle kerrottiin, että haimansiirron myötä hän luultavasti paranisi diabeteksesta.

– Se tuntui uskomattomalta, jopa hieman pelottavalta. Diabetes oli ollut osa minua 40 vuotta.

Huhtikuussa 2018 Johanna tutkittiin perusteellisesti ja hänet hyväksyttiin elinsiirto­jonoon.

Alkoi odotus.

– Soitto saattoi tulla milloin vain, joten kännykkä piti olla koko ajan mukana. Ja kaikkiin puheluihin piti vastata. Tuntemattomasta numerosta saattoi soittaa lehtimyyjä – tai yhtä hyvin se saattoi olla lääkäri tai elinsiirtokoordinaattori.

Elinsiirtoa odottaessaan Johanna joutui kokemaan pettymyksiä

Alussa Johanna oli iltaisin pettynyt, kun soittoa ei ollut tullut. Yöt hän nukkui huonosti. ”Helsinki-reppu” odotti pakattuna Turun-kodin eteisessä. Kun hetki koittaisi, hänen ei tarvitsisi kuin sujauttaa reppuun kännykkä ja laturi.

Sitten tuli se syyskuinen soitto, joka johti pettymykseen. Se oli Johannalle tiukka paikka. Hän nukkui yön sairaalassa, nousi aamulla junaan ja itki koko kotimatkan.

Marraskuussa tuli uusi soitto. Johanna kiirehti taas malttamattomana Helsinkiin. Kävi samoin kuin ensimmäisellä kerralla: luovuttajan haima ei sopinut hänelle.

Ja sama taas tammikuussa.

Aina uudestaan Johannan piti koota itsensä. Lääkärit kuitenkin vakuuttivat, että kyllä sopivat elimet vielä löydetään.

Haaveena sauna, juusto, ruisleipä ja piimä

Elämä roikkui välitilassa, ja dialyysi rajoitti arkea. Silti Johannan mieliala pysyi hyvänä. Sairaanhoitajan koulutus auttoi häntä suhtautumaan tilanteeseen realistisesti. Häntä auttoivat myös keskustelut avomiehen, pojan, siskon ja veljen kanssa.

– Toki minua pelotti, että entä jos odottaminen ja dialyysi vain jatkuvat ja jatkuvat. Ikänikin mietitytti, sillä leikkauksen riskit nousevat 55 ikävuoden jälkeen.

Vaikka dialyysilaitteen kanssa olisi voinut matkustaa, Johanna ei halunnut ottaa riskiä, että soitto tulisi juuri silloin, kun hän olisi reissussa. Siksi hän ei uskaltanut miehensä kanssa lähteä kotoaan edes risteilylle.

”Pelotti, että entä jos odottaminen vain jatkuu ja jatkuu. Ikänikin mietitytti, sillä leikkauksen riskit nousevat 55 ikävuoden jälkeen.”

Elämää rajoitti myös tiukka ruokavalio, jota dialyysin aikana oli noudatettava. Muun muassa maitotuotteet ja ruisleipä olivat kiellettyjä niiden sisältämän fosforin takia. Saunaankaan Johanna ei voinut mennä kanyylin vuoksi.

– Haaveilin, että kun dialyysi loppuu, menen saunaan ja otan mukaani paketin juustoa, ruisleivän ja litran piimää.

Odotus palkittiin viimein – elinsiirto oli todella edessä

Kännykkä hälytti viime vuoden maaliskuussa, kun Johanna oli kaupassa ostamassa kala-aterian aineksia. Hän laittoi korin maahan ja kaivoi kännykän taskustaan.

Lääkäri soitti: sopivat elinsiirteet olivat löytyneet. Johanna kiirehti kotiin, nappasi Helsinki-reppunsa, tilasi Kela-taksin ja opasti tottuneesti taksikuskia matkalla Meilahteen. Hänestä otettiin verikokeita ja keuhko­kuva, ja hän kävi dialyysissa vielä viimeisen kerran.

Sitten kirurgi tuli ilmoittamaan, että elinsiirto tehdään.

– Vihdoin tärppäsi. Silloin minua alkoi jännittää.

Johannalle siirrettiin haima ja munuainen, jotka oli saatu aivokuolleelta luovuttajalta. Dialyysin aloittamisesta oli kulunut 16 kuukautta.

– Loppujen lopuksi pääsin elinsiirtoon nopeasti. Jotkut joutuvat olemaan jonossa useita vuosia.

Johanna muistaa, miten hän katsoi leikkaussalin kelloa, joka näytti kahta minuuttia vaille kuutta illalla. Seuraavan kerran hän avasi silmänsä aamulla.

Viisi ja puoli tuntia kestäneessä leikkauksessa haima- ja munuaissiirteiden laskimot ja valtimot liitettiin Johannan suoniin. Vanha haima jäi hoitamaan ruoan­sulatusta, uusi haima ryhtyi hoitamaan sekä ruoansulatusta että insuliinituotantoa. Käytöstä poistetut elimet jätettiin sijoilleen kutistumaan.

– Vatsani oli kipeä, ja olin todella väsynyt, mutta kohta fysioterapeutti oli jo sänkyni vieressä patistamassa minua jalkeille.

Elinsiirto onnistui: Johanna on nyt paremmassa kunnossa kuin aikoihin

Dialyysi jäi pois, ja uuden haiman myötä Johanna parani diabeteksesta.

– Yhtäkkiä sain syödä mitä vain. Kun minulle leikkauksen jälkeen tuotiin sairaalassa jälkiruoaksi pullaa, ihmettelin silmät pyöreinä, että kuinka minulle nyt tuollaista!

Muutaman viikon kuluttua leikkauk­sesta Johanna pääsi kotiin kuntoutumaan. Elinsiirrosta eivät muistuta enää kuin arpi vatsassa ja hylkimisenestolääke, jota Johanna joutuu syömään lopun elämänsä. Johanna on nyt paremmassa kunnossa kuin pitkään aikaan.

– Totta kai toivon uusien varaosien kestävän aina ja iankaikkisesti. Mutta koskaan ei voi tietää, kestävätkö ne, vai joudunko uudestaan dialyysiin.

Kiitollisuus on tunteista päällimmäisenä.

– Tunnen suurta kiitollisuutta elintenluovuttajaa ja hänen omaisiaan kohtaan. En kuitenkaan sen enempää pohdiskele asiaa enkä sitä, kuka luovuttaja on ollut. Haima ja munuainen ovat nyt minun varaosiani, Johanna sanoo.

– Olen kiitollinen myös suomalaiselle terveydenhuollolle ja minua hoitaneille lääkäreille ja hoitajille. Jos me asuisimme vaikkapa Yhdysvalloissa, ei minulla olisi koskaan ollut tällaisia mahdollisuuksia.

Aiemmin elinten luovuttamiseen tarvittiin lupa omaisilta, ellei luovuttajalla ollut elinluovutuskorttia. Vuonna 2010 laki muuttui. Nyt oletetaan, että elinsiirtoon sopiva vainaja on suostunut elintensä luovutukseen, ellei hän ole sitä elinaikanaan kieltänyt.

– Kannustan kaikkia hankkimaan elinluovutuskortin, sillä se tuo oman tahdon selkeästi esille. Ihminen ei elimiään enää kuolemansa jälkeen tarvitse, mutta ne voivat pelastaa jonkun toisen elämän.

Kaipuu työelämään on kova

Sairauslomalla Johanna on edelleen, vaikka kuntonsa puolesta hän pystyisi aloittamaan työkokeilun omalla työpaikallaan Turun yliopistollisen keskussairaalan teho-osastolla. Sairauslomaa on jatkettu toistaiseksi syyskuun loppuun asti koronan aiheuttaman uhan vuoksi.

– Odotan töihin paluuta, sen mukanaan tuomia sosiaalisia suhteita ja palkkaa. Olen ollut niin pitkään sairauslomalla – joulukuusta 2017 asti – että tuloni ovat tippuneet melkein puoleen.

Johanna on sitä mieltä, ettei hän ole joutunut luopumaan paljosta sairastamisensa vuoksi. Ainut asia, jota hän on kaivannut, on työ. Johanna ei ole esimerkiksi haaveillut pitkistä ulkomaanmatkoista, vaan hänelle riittää se, että hän pääsee mökille Mynämäelle. Siellä hän on onnellisimmillaan.

– Kesäisin aivan parasta ovat pitkät rauhalliset aamut. Menen pyjama päällä pihakeinuun ja juon aamukahvia. Eikä minun tarvitse tehdä mitään, mitä en halua.

Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 29/2020

X