”Mel Gibson painoi päänsä syliini” – Mari Ikosen toimittajavuodet täyttyivät mehevistä seurapiirikäänteistä
1980-luvulla haastattelupyyntöjä soitettiin kolikkopuhelimella, jutut naputeltiin kirjoituskoneella ja osa Annan sivuista painettiin mustavalkoarkille. Konkaritoimittaja muistelee mennyttä, tupakansavuista maailmaa.
Mari Ikonen ei unohda Mel Gibsonin tapaamista.
1980-luvulla haastattelupyyntöjä soitettiin kolikkopuhelimella, jutut naputeltiin kirjoituskoneella ja osa Annan sivuista painettiin mustavalkoarkille. Konkaritoimittaja muistelee mennyttä, tupakansavuista maailmaa.
Missä olit, kun prinsessa Diana kuoli?
Minä olin Tampereella Annan pomoportaan vetäytymiskokouksessa. Sunnuntaiaamuna 31.8.1997, kun hotellissa näkyvät taivaskanavat huusivat edellisyön jymyuutista, päätoimittaja Riitta Tulonen teki ratkaisun, että jatkamme seuraavan vuoden juttusarjojen ja teemanumeroiden suunnittelua viikonlopun ohjelman mukaisesti.
Tauoilla ryntäsin telkkarin ääreen katsomaan kuvavirtaa Pariisista ja surunvalittelukukkiin peittyvästä Lontoosta. Arvasin, kenelle nakki napsahtaa, koska olin vuosien mittaan kirjoittanut lukuisia Diana-juttuja. Helsinkiin palasimme vasta iltamyöhään ja sovimme työnjaosta.
Maanantaiaamuna vedin työhuoneeni lasisen liukuoven kiinni ja aloin naputella. Pari aukeamaa oli jo taitossa. Auto-onnettomuutta edeltäneellä viikolla olin pitkästä aikaa kirjoittanut Diana-jutun, koska prinsessalla oli suurta huomiota herättänyt kesäromanssi Harrods-tavaratalon omistajan pojan kanssa.
Nyt jutun teksti piti muokata kertomaan Dianan viimeisestä kesästä.
Huoneeni seinän takana lehden vetovuorossa ollut toimituspäällikkö Sirpa Numminen raivasi juttupaketille lisää sivuja ja aneli painosta lisäaikaa. Kolmas toimituspäällikkö Kristiina Tuormaa haali kuvia ja ohjasi taittoa.
Minä kirjoitin ja kirjoitin. Dianan lapsuus, teinivuodet, kihlaus, häät, äitiys, asumusero, avioero ja kuolema vain 36-vuotiaana. Hän oli muutaman kuukauden minua vanhempi.
Tarkistin tapahtumia, nimiä ja päivämääriä kirjahyllyni Diana-kirjoista sekä omista vanhoista jutuistani. Onnettomuuden tutkinnasta ja tulossa olevan siunaustilaisuuden järjestelyistä löysin uusimmat tiedot BBC:n verkkosivuilta. Se oli ensimmäinen kerta, kun käytin nettiä lähteenä.
Kolme pitkää päivää kirjoitin, koko 19-sivuisen juttupaketin sen viimeistä kuvatekstiä myöten. Torstaiaamuna kello kymmeneltä lehti lähti painoon. Lauantaina Dianan veli päätti, että prinsessa haudataan Spencerin suvun yksityismaille.
Maanantaina lehti oli tilaajilla ja päätoimittajan puhelin alkoi soida. Lukijat valittivat, että lehdessä on virhe, prinsessan hautapaikka on kerrottu jutussamme väärin.
Toiveideni työpaikkaan
Kesän 1983 olin ollut paikallislehdessä ja kesän 1984 sanomalehdessä. Seuraavaksi halusin aikakauslehteen ja nimenomaan Annaan.
Äidilleni oli tullut Anna aina. Ihailin varsinkin Siskonpeti-sarjan juttuja ja niiden tekijöitä. Kepeiden esseiden muotoon kirjoitettuihin Siskonpeteihin tiivistyi Annan sielu: persoonallista, hauskaa, tarkkanäköistä ja syvällistä pohdintaa naisten elämästä.
Sivumennen sanoen en itse koskaan kirjoittanut yhtäkään Siskonpeti-juttua. Ensimmäinen yritelmäni hylättiin julkaisukelvottomana. Sen tyyppiset tekstit vaativat kirjoittajalta enemmän maileja taakse, ja aika paljon muutakin.
Tammikuussa 1985 otin edelliskesän parhaista jutuistani valokopioita ja postitin ne hakemukseni kanssa Helsingin Hietalahdenrantaan silloisen Yhtyneiden Kuvalehtien toimitaloon. Ilokseni sain kutsun haastatteluun.
Nummisen Sirpa muistaa, että hermoilin hammasrautojani ja kysyin, olisiko niistä haittaa naistenlehtityössä. Annan pomoja kysymys nauratti. (Pääsin raudoista eroon ennen kesää ja aloitin Annakka-palstavuoroni vapautuneesti hymyillen.)
Annaan ei noin vain kävelty. Päätoimittaja Sonja Tanttu käski minun miettiä kymmenen juttuehdotusta, joista minulle valittaisiin yksi koejutuksi. Sen jälkeen, kun vuoden 1945 Miss Suomi oli kieltäytynyt, varajutuksi hyväksyttiin Pate Mustajärven haastattelu.
Asuin Tampereella alivuokralaisena ja jouduin soittamaan haastattelupyynnöt Satakunnankadun puhelinkioskista. Tein näytejuttuni kunnianhimoisesti. Kiertelin Paten kanssa Ikurissa hänen huudeillaan. Kyselin eräässä aulabaarissa Juice Leskiseltä arviota Patesta sanoittajana.
Hyppäsin Popedan keikkabussiin. Naputtelin jutun yo-lahjarahoillani ostamallani Facit-kirjoituskoneella ja postitin liuskat Annaan.
Järkytyin, kun näin juttuni lehdessä. Ikurissa kuvatut filmirullat olivat mystisesti hävinneet, ja Pate kuvautettu Helsingissä. Haastattelu oli sullottu aukeamaan ja hikisiin jatkoihin.
Taisin päättää jo tuolloin, että tähtäisin hommiin, joissa vaikuttaisin itse siihen, miten jutut editoidaan ja taitetaan.
Liikaa palautetta
Ensimmäisellä Anna-viikollani minulle soitti paikallislehtien kustantaja, jonka lehdessä olin ollut kesällä 1983, ja haukkui minut. Tuo pitkän linjan lehtimies kertoi uskoneensa, että minusta tulisi oikea toimittaja, mutta nyt olin erehtynyt naistenlehteen.
Asenne ei ollut tuohon aikaan mitenkään poikkeuksellinen. Annan toimituksessa me tiesimme tekevämme laadukasta aikakauslehteä, joka tarjosi lukijoille viihdettä, tietoa ja vahvistusta omanarvontunnolle.
En ehtinyt surra paikallislehtimiehen moitteita, koska töitä oli paljon. Annan reporttereiden epävirallisena tavoitteena oli juttu per viikko. Minä ja toinen kesätoimittaja, Joensuun Liisa, ylitimme tavoitteet kirkkaasti.
Lomalta palannut päätoimittaja hymähti suopeasti, kun sen viikon lehteen toinen meistä oli kirjoittanut kaksi ja toinen kolme juttua. ”Joukossa pari ihan hyvääkin”, Sonja taittoi kehultaan kärjen.
Millaista oli naistenlehtitoimittajan työ ennen sähköpostia ja kännyköitä? Järjetöntä säätämistä.
Kirjoitettiin paperikirjeitä ja pantiin ne postiin. Jätettiin soittopyyntöjä. Jokaisessa Annan toimituskokouksessa ensin Hietalahdenrannassa ja myöhemmin Pasilassa vähintään pari toimittajaa istui vain puolella kankulla ja kuulosteli käytävästä kuuluvia ääniä.
Kun jostain kuului pirinää, kiihkeimmin puhelua odottanut otti jalat alleen: ”Nyt se on varmaan se!”
Epäonniset juttukeikat
Toimituspäällikkö Riitta Mäkelä oli saanut jostain kuulla, että mallitoimistojohtaja Eileen Ford (1922–2014) oli tullut Helsinkiin, ja komensi minut soittamaan hänelle seuraavana aamuna ja pyytämään haastattelua.
Kerroin, että olen lähdössä aikaisin juttukeikalle maakuntaan, eikö joku muu voisi, mutta Riitta pysyi tiukkana: sinä soitat ja sillä hyvä.
Hammasta purren menin seuraavana aamuna kesäkämppäni kadunvarren puhelinkoppiin, valokuvaaja jo odotti kärsimättömänä auton luona. Kello oli ehkä seitsemän. Hotellin keskus yhdisti minut ms Fordin huoneeseen, ja koko ajan tajusin tekeväni suurta tyhmyyttä.
Sikeiltä unilta herännyt legenda antoi minun kuulla kunniani. ”Siis mistä lehdestä sanoit olevasi? Annasta? Vai sillä tavalla.”
Veikkaan, että kevään 1985 jälkeen Annan lehtiarkistosta ei löydy ainuttakaan Eileen Fordin haastattelua.
Toinen kurja puhelinmuisto ajalta ennen kännyköitä:
Olin sopinut haastattelun kuuluisan säveltäjän nuoren laulajapuolison kanssa torstai-iltana heidän kotiinsa. Torstaiaamuna työhuoneeni puhelin soi. Langan päässä oli kuuluisa säveltäjä, joka kysyi purevaan sävyyn, mikä practical joke tämä on olevinaan, että sovin haastattelun hänen vaimonsa kanssa ja jätän sitten tulematta.
Sydämeni pysähtyi ja aloin hädissäni selittää, että tässä on nyt väärinkäsitys, haastatteluajaksi sovittiin vasta tämä ilta. Pyytelin kovasti anteeksi, otin sekaannuksen omaan piikkiini. Säveltäjä hieman leppyi, ja sain sovittua uuden ajan. Mutta ei siitä hyvää juttua tullut.
Savunharmaata
Muu lehtitalo kutsui kolmannen kerroksen väkeä ”Annan jätkiksi”. Nimityksellä saattoi olla jotain tekemistä toimituksen rempseän kielenkäytön kanssa.
Vaikka johtaminen oli vielä tuolloin autoritaarista, Annan 1960-lukulainen perintö näkyi pyrkimyksenä tiettyyn tasa-arvoisuuteen. Annakka-palstaa kukin reportteri kokosi vuorollaan, ja se oli untuvikolle erinomainen tapa tutustua tuon ajan julkkiksiin. Myös pääkirjoitusvuorot jaettiin.
Reportterit kantoivat yhteisvastuuta siitä, että joka numeroon saatiin kansijuttu. Vain osa kansista kuvattiin studiossa; kansiruutuja räpsittiin keikoilla ja toivottiin parasta. Vakiobriiffi kuvaajille oli ”pystyä, vaakaa, mustavalkoista, väriä ja varakansi”.
Mustavalkofilmiä kului, sillä osa Annan painoarkeista oli tuohon aikaan mustavalkoisia. Neliväriarkit tarvittiin ensisijaisesti muotiin, ruokaan, kauneuteen ja sisustukseen eli studiotoimittajien jutuille.
1980-luvun lopulla niin Suomella kuin Annalla meni lujaa. Lähes joka perjantaina toimituksessa kohotettiin kuohuviinimalja edellisviikon hyville irtonumeromyyntiluvuille – mutta vain lasillinen tai pari. Elämä aikakauslehdissä ei ollut yhtä kosteaa kuin kuulopuheiden mukaan joskus 1970-luvulla.
Savuista se kylläkin oli. Kaikki vetivät röökiä, joten muutoin kristallinkirkkaita muistojani verhoaa sinertävä usva. Seitsenkuisen esikoiseni imetys päättyi siihen, kun olin lähtenyt äitiyslomaltani käymään Annan suunnittelupäivässä.
Kotiin palattuani vauva sylkäisi nännin suustaan, mulkaisi minua paheksuvasti eikä enää toiste huolinut rintaa.
1980-luvulla kiharat olivat kuohkeita ja huulet punaisia, miesten pikkutakit himmeänkiiltäviä, ja kasinolla järjestettiin sijoitusiltoja nuorille urbaaneille ammattilaisille. Paikallisradion juhlat täyttivät Kalastajatorpan ja pöydät notkuivat eksoottisista merenelävistä. Uuden kotimaisen vaatebrändin lanseeraustilaisuuteen oli buukattu huippumallien lisäksi lämminverihevosia.
Kun Suomi muutama vuosi myöhemmin syöksyi lamaan, hoidin kotona kaksivuotiasta ja kaksosvauvoja, joten topless-keskikaljabaarien kausi jäi minulta näkemättä.
Kerran Anna, aina Anna
Ensimmäinen kansisaaliini oli Ristomatti Ratian tyttärien äiti Kristiina Ratia, joka käväisi Suomessa Marimekon Yhdysvaltain-osaston markkinointiväen kanssa. Entinen teiniprinsessa nojaili tottuneesti koivunrunkoon, ja Hautalan Kari kuvasi hehkeän kannen kesän 1985 kaksoisnumeroon.
Kuka vielä muistaa, että Laila Snellman ja Jussi Parviainen seurustelivat? Romanssi kesti noin viikon, mutta onnistuin saamaan heiltä yhteishaastattelun juuri sillä viikolla.
Vuoden 1988 Soulin olympialaisten keihäänheiton kultamitalisti Tapio Korjus kyyditettiin Helsingistä juhlajunalla Pohjanmaalle, ja Anna oli junassa mukana.
Kuvaajalla oli muutama sekunti aikaa ikuistaa kanteen Korjuksen ja hänen vaimonsa kohtaaminen Lapuan asemalla. Lehden deadline oli niin lähellä, että soitin toimitukseen ja sanelin kansitekstin: ”Tapio näki vain Tiinansa.”
Riskipitoinen kansipäätös
Miss Suomi -kilpailut olivat vielä 1980–90-luvuilla koko kansan viihdettä, ja kerran pääsin mukaan missikiertueelle. Oli opettavaista seurata kokeneempien missitoimittajien työskentelyä. Oma suosikkini Helena Säkkinen (myöhemmin Karihtala) ei pitkien bussitaipaleiden aikana aina näyttänyt siltä, että haluaisi voittaa.
Miss Suomeksi kruunattiin se, joka oli päättänyt voittaa, Nina Björnström.
Kun aloitin tammikuussa 1996 Annan toimituspäällikkönä, ensimmäiseen omaan lehteeni osuivat Miss Suomi -kilpailut. Nostin kanteen Lola Odusogan, vaikka kisa oli vielä kesken. Riskinotto kannatti.
1990-luvun jälkipuoliskolla Suomi ja Anna elivät uutta nousukautta. Erikoisnumeroista tehtiin liimaselkäisiä. Paksuin oman vetovuoroni Anna oli 180-sivuinen.
Taittolistaan teipattiin lisäosa, kun Pilven Liisa kiikutti yhä uusia ilmoitusvarauksia. Toimitus oli kaleerilaiva, jossa toimituspäällikkö löi rummulla kiihtyvää tahtia. Taittajille ei saanut jäädä edes varttitunnin luppoaikoja, muuten kiirearkki ei olisi ehtinyt painoon. Hienoa aikaa!
Joulukuussa 1998 sain lehtitalon sisältä kiinnostavan työtarjouksen ja päädyin haikein mielin hyvästelemään kasvattajaseurani.
Siitä on neljännesvuosisata, mutta kerran Anna, aina Anna.
Viime ystävänpäivänä joukko meitä Annan tekijöitä 1960-, 70-, 80-, 90-, 2000-, 10- ja 20-luvuilta kokoontui helsinkiläisen hotellin kabinettiin. Muistoja, puhetta ja naurua riitti niin, että puheenvuorojen pituutta piti rajoittaa sekuntikellolla.
Ne, joita WhatsApp-viesti ei tavoittanut ajoissa, vaativat päästä mukaan ensi kerralla. Tiedämme, että se tulee.
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 38/2023.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous