Riitta muutti eläkkeellä maalta kaupunkiin – ja takaisin: ”Olin aina ajatellut, että haluan vielä kerran kokea nuoruuteni Helsingin”
Sairaanhoitaja Riitta Mäki-Vaurio, 64, jäi eläkkeelle ja päätti tehdä kauan haaveilemansa nostalgiamatkan.
Kokemäellä asuva Riitta Mäki-Vaurio vietti viime talven Helsingissä keikkatöissä. Rahaa ei jäänyt säästöön, sillä tienestit menivät asumiseen ja junamatkoihin, kun hän kävi välillä myös kotona. Kokemus oli kuitenkin rikastuttava.
Sairaanhoitaja Riitta Mäki-Vaurio, 64, jäi eläkkeelle ja päätti tehdä kauan haaveilemansa nostalgiamatkan.
Olin aina ajatellut, että haluan vielä kerran kokea nuoruuteni Helsingin. Viime elokuussa, kun olin jäämässä eläkkeelle, enkä oikein tiennyt, mitä ryhtyisin tekemään, eräs ystäväni oli lähdössä Afrikkaan. Hän etsi vuokralaista asuntoonsa Kaivokselassa. Se on Vantaan puolella, mutta riittävän lähellä.
En reagoinut ystäväni asuntoilmoitukseen heti, mutta eräänä päivänä silittäessäni pyykkiä kotona Kokemäellä päätin kysyä, olisiko asunto vielä vapaa. Sain ystäväni kiinni matkalta lentokentälle. Hän ei ollut saanut vuokralaista. Sovimme saman tien, että vuokraan asunnon. Siinä vaiheessa minulla ei ollut mitään suunnitelmaa, mitä tekisin Helsingissä.
Olen kotoisin Lapualta. Viimeisenä lukiokesänä lähdin Helsinkiin Kustaankartanon vanhainkotiin töihin. Seuraava kesänä tein saman. Talveksi jäin Helsinkiin opiskelemaan HEO kansanopistoon. Asuin koulun asuntolassa. Se oli mukava vuosi.
Seuraavan vuoden olin hoitoapulaisena Diakonissalaitoksen sairaalassa. Moni ystäväni teki samoja hommia. Välillä olin kesän Ruotsissa sairaalassa töissä, sitten palasin taas Helsinkiin.
Halusin sairaanhoitajaksi. 1970–1980-lukujen vaihteessa alalle vaadittiin hyvä ylioppilastodistus. Sain lisäpisteitä kansanopistosta ja pääsin opiskelemaan Helsingin Diakoniaopistoon. Valmistuttuani sain töitä Meilahden sairaalan teho-osastolta. Mietin erikoistumista ja valitsin naistentaudit. Minusta tuli kätilö. Olin töissä Naistenklinikalla. Noina vuosina tapasin ensimmäisen mieheni. Kaksi vanhinta lastamme syntyivät 1987 ja 1988.
”Nykyiseen mieheeni tutustuin Suomi24-kontaktipalstalla”
Viihdyin Helsingissä oikein hyvin, mutta ryhdyimme miettimään pikkukaupunkiin muuttoa. Kun mieheni sai töitä Raumalta, se sopi minulle, sillä siellä asui jo veljeni. Raumalla oli hyvä elää. Saimme kolmannen lapsen 1991. Tein kätilön hommia aluesairaalassa. Tuolloin oli lama. Monet valmistuivat silloin työttömäksi.
Omaan työhöni se vaikutti niin, etten saanut vakituista paikkaa vaan tein jatkuvasti sijaisuuksia. Niitä pätkittiin järkyttävällä tavalla. Olin koko ajan töissä, mutta työsopimukseni olivat usein alle kuukauden mittaisia. Ne eivät kasvattaneet lainkaan eläkekertymää. Pätkäsopimusten takia menetän eläketuloa nyt useamman satasen kuussa.
Avioliittomme päättyi, ja muutin Raumalla omakotitalostamme valoisaan kolmioon kerrostalossa. En ole koskaan työelämässä tavoitellut esimiesasemaa tai paperihommia, mutta halusin oppia uutta. Opiskelin leikkaussalihoitajaksi ja jatkoin vastaavia töitä aluesairaalassa.
”Kirjoittelimme toisillemme. Se on hyvä tapa tutustua.”
Nykyiseen mieheeni Vesaan tutustuin vuonna 2007 Suomi24-kontaktipalstalla. Kirjoittelimme toisillemme. Se on hyvä tapa tutustua. En olisi kiinnostunut miehestä, joka ei olisi osannut kirjoittaa vaan ehdottanut heti, että soitellaan. Naimisiin menimme 2009, mutta yhteen muutimme vasta lähes kymmenen vuotta myöhemmin, kun työpaikkani siirrettiin Satasairaalaan Poriin. Silloin muutin Vesan luokse Kokemäelle.
Olkapäävamman takia tein viimeiset puolitoista vuotta 50-prosenttista työaikaa ja olin osatyökyvyttömyyseläkkeellä. Se pakottaa jäämään pois töistä, kun saavuttaa alimman eläkeiän. Olkapääni parani. Jäin terveenä eläkkeelle.
Viime syyskuussa olin vihdoin taas Helsingissä ja käyttäydyin kuin turisti. Menin usein asunnoltani bussipysäkille ja nousin ensimmäiseen bussiin. Asetuin etupenkkiin ja ajelin ympäriinsä. Kiersin Espoota ja menin Kaivokselasta Vuosaareen. Kaikkialle oli rakennettu valtavan paljon. Uudet talot olivat kuin legotorneja. Järkytyin, miten ahtaasti ihmiset asuvat.
Seurasin Minne mennä -palstaa ja kävin erilaisissa tilaisuuksissa. Juttelin paljon ihmisten kanssa. Yksin liikkumisen rikkaus onkin se, miten mielenkiintoisia ihmisiä silloin kohtaa. Bussireiteillä seurasin pääkaupungin etnistä muutosta. Kielten sekamelska kuulosti kotoisalta, sillä olen ollut SPR:n avustustyössä muun muassa Afrikassa.
Olin pitkään kuin ekstaasissa ja kuvittelin olevani taas nuori. Lokakuussa aloin etsiä keikkatöitä. HUSissa olisin joutunut odottamaan viikkoja pääsyä Apotti-tietojärjestelmän käyttökurssille. Keikkasivuston kautta pääsin heti työhaastatteluun ja heräämöhoitajaksi yksityissairaalaan.
Olin siellä helmikuuhun asti, sitten siirryin lastenlääkäriasemalle leikkaussalihoitajaksi. Tein myös vapaaehtoistyötä vastaanottokeskuksessa, jossa autettiin lähinnä Ukrainasta tulleita pakolaisia. Uskonto on minulle läheinen asia. Laskeuduin taas ikäisteni joukkoon, kun löysin Luther-kirkosta senioripiirin.
”Nolotti sanoa, että olen täällä vain väliaikaisesti”
Tyttäreni asuu Helsingissä. Pääsin nauttimaan hänen esikoisensa koulun aloituksesta. Menin usein aamuisin lähettämään lapsen kouluun tai olin vastassa iltapäivällä ja hain kuopuksen päivähoidosta. Paistoin lapsille lettuja.
”Nyt oli massu täynnä. Palasin Kokemäelle.”
Hiljalleen aloin kiusaantua siitä, että minut otettiin kaikkialla hyvin vastaan mutten sitoutunut mihinkään. Nolotti mennä mukaan ja sanoa, että olen täällä vain väliaikaisesti. Vapaaehtoistyöstäkin irtautuminen oli vaikeaa. Toukokuun alussa tein viimeisen työvuoron. Irtiotossani tärkeintä ei ollut työnteko, vaan olin halunnut nuoruuteni Helsinkiin, ja nyt oli massu täynnä. Palasin Kokemäelle.
Sanoin joskus tyttärelleni, että olen elänyt matkalaukkuelämää. Hän vastasi, että ehkä olen itse vaikuttanut siihen. Olen vähän seikkailija ja aina tiennyt, että voin lähteä esimerkiksi avustustöihin katastrofialueille. Se on sopinut perheelle. Tutut joskus sanovat, että kiva kun miehesi päästää. Totta kai päästää, eihän tässä vankilassa olla.
Työn kautta olen nähnyt paljon maailmaa. Enää en kaipaa matkoille. Töitä sen sijaan on kiva silloin tällöin tehdä. Työ voi olla hyvä harrastus.
Juttu on julkaistu alun perin Anna-lehdessä 25-26/23.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous