”Surua ei tarvitse eikä voi ratkaista.”
Ihmissuhteet

Tuulin, 33, puoliso kuoli sydänkohtaukseen urheilutreeneistä palatessaan: ”Lohduttaa, että saan muistella Mikkoa ystävilleni”

Tuuli Krekelä menetti puolisonsa kolme vuotta sitten. Nyt hän haluaa auttaa muita surevia ja tekee vapaaehtoistyötä kokemusasiantuntijana.
Teksti: Kaisa Pastila Kuvat Sampo Korhonen ja Tuuli Krekelän kotialbumi

Ystävilläni on ollut aina erityinen sija sydämessäni. Lasken heidät toiseksi perheekseni. Ensimmäiseen perheeseeni kuuluvat vanhempani ja heidän pieni, hassu koiransa – olen ainoa lapsi.

Kun jäin leskeksi kolme vuotta sitten, ystävistäni tuli minulle entistä tärkeämpiä.

Monesti kuvitellaan, että surevaa auttaa, jos menetyksestä ei puhuta, muistuteta surijaa vainajasta. Mutta tilanne on ihan toisinpäin: minua lohduttaa, kun saan esimerkiksi muistella Mikon viiltävää huumoria ja nauraa yhdessä jonkun kanssa. Ystäväni ymmärtävät tarpeeni ja antavat minun puhua muistojani.

Kun meistä tuli pari Mikon kanssa, olin 26. Minuun vetosi Mikon tapa kohdata kaikki ihmiset ikään kuin samalta viivalta – nuoret, vanhat, kadunmiehet… Arvostin myös sitä, että hän oli valinnut uran sosiaa­lialalta.

Perustimme ensimmäisen yhteisen kotimme Helsingin Kallioon. Meillä oli sama käsitys siitä, mitä hyvään elämään kuuluu. Kodissamme keskusteltiin paljon, ja arvostimme kumpikin läsnäoloa. Suunnittelimme asunnon ostamista ja perheen perustamista.

– En ole koskaan suuremmin nauttinut talviurheilusta, mutta ystäväporukkani on sinnikkäästi altistanut minua erilaisille elämyksille.

– En ole koskaan suuremmin nauttinut talviurheilusta, mutta ystäväporukkani on sinnikkäästi altistanut minua erilaisille elämyksille.

Marraskuussa 2018 lähdin Vietnamiin kolmikymppismatkalle ystäväni kanssa. Mikko jäi kotiin viimeistelemään graduaan – hän oli saanut paria vuotta aikaisemmin inspiraatiopuuskan opiskella maisteriksi.

Kun saavuin ystäväni kanssa kiertomatkan viimeiseen hotelliin vanhaan Saigoniin, huomasin yhtäkkiä, että puhelimeni oli täynnä viestejä. Sain Mikon äidin langan päähän, ja hän kertoi, että Mikko oli menehtynyt edellisiltana.

Hän oli saanut sydänkohtauksen, kun hän oli ollut palaamassa treeneistä.

”Ei voi olla totta!” oli ensimmäinen reaktioni: ”Minun Mikkoni on urheilija ja hyvässä kunnossa.” Mikko harrasti brasilialaista jujutsua ja kilpaili siinä.

Valvoin loput vuorokaudet ennen paluulentoa. Tuntui mahdottomalta nukahtaa, jos Mikkoa ei ole. Yritin tavoittaa kaikki ystävät ja tutut ja kertoa uutiset.

Lentokentältä menin suoraan katsomaan Mikkoa obduktio-osastolle ja sitten ensiapuun hakemaan hänen tavaransa. Kun pääsin kotiin, tuntui juuri niin pahalta kuin olin pelännyt. Kaikki siellä muistutti Mikosta.

Tiesin nopeasti, etten haluaisi jäädä vanhaan kotiin ja aloin etsiä uutta asuntoa. Ystävät hoitivat käytännön järjestelyt muuttopäivänä.

Miten surisi oikein?

Olen miettinyt myöhemmin, etten olisi selvinnyt ensimmäisistä kuukausista ilman työtäni ja työyhteisöäni – olen virkamiesuralla. Teki hyvää, kun sain uppoutua välillä muuhun kuin Mikon asiaan. Iltaisin yksin kotona raskaat ajatukset iskivät kuitenkin aina päälle.

”Pahinta Mikon menetyksessä oli se, että minultakin hävisi tulevaisuus.”

Mikon hautajaisia vietettiin kahta päivää ennen jouluaattoa. Havahduin siinä kohtaa erilaisuuteeni muihin nähden. Muilla alkaisi hautajaisista jo normaali elämä. Itse taas olin vasta alkamassa tajua­maan, mitä oikein oli tapahtunut.

Pahinta Mikon menetyksessä oli se, että minultakin hävisi tulevaisuus. Tunsin kuin olisin seisonut autiomaan reunalla. Mietin, miten ihmeessä jaksaisin rämpiä eteenpäin. Horisontissa ei näkynyt mitään.

Ensimmäisinä kuukausina Mikon poismenon jälkeen minua vaivasi tosi paljon se, surenko minä ”oikein”.

Minua ei esimerkiksi itkettänyt niin kuin kuvittelin, että asiaan kuuluisi. Sittemmin olen oppinut, ettei itkun määrä ole mikään suremisen mittari. Suremiseen liittyy meillä myyttejä, jotka eivät pidä paikkaansa. Surun ajatellaan esimerkiksi seuraavan tiettyjä vaiheita ja tiettyä kaavaa – minäkin kuvittelin niin.

Ajatellaan myös, että kun kalenterivuosi on kulunut, suru alkaisi mennä pois ja ihminen jatkaisi elämäänsä eteenpäin.

 – Työkaverini nauroivat kuvalle viisivuotiaasta Tuulista niin paljon, että sain heiltä lahjaksi tuopin omalla kasvokuvallani.

– Työkaverini nauroivat kuvalle viisivuotiaasta Tuulista niin paljon, että sain heiltä lahjaksi tuopin omalla kasvokuvallani.

Oma kokemukseni on kuitenkin näyttänyt, että suru voi olla hyvin erilaista. Ensimmäisen väärän ennakkoluuloni purki työterveyden psykologi, jota menin tapaamaan pian Vietnamista paluun jälkeen. Kerroin hänelle, että surun sijaan tunsin vain hirveää syyllisyyttä.

Psykologi opetti, että suru on itse asiassa tunnerypäs. Siihen kuuluu erilaisia tunteita.

Itku alkoi tulla minusta ulos vasta, kun menin ensimmäisen kerran Nuorten leskien yhdistyksen tapaamiseen. Oli tammikuu 2019. Itkin putkeen kaksi tuntia. Vertaistuesta tuli minulle yksi tärkeimmistä selviytymiskeinoista.

Ryhmä antoi minulle perspektiiviä: mukana oli tuoreita leskiä, mutta myös heitä, joiden menetyksestä oli useita vuosia. Siellä aloin ensimmäisen kerran hahmottaa, ettei oma suruni olekaan menossa pois.

Oli helpottavaa tajuta, ettei surusta tarvitse ”parantua”. Se ei ole mitään, mistä pitäisi päästä yli, vaan arvokas, kunnioitettava asia.

”Tuntuu merkitykselliseltä voida kertoa, mitä kumppaninsa menettänyt kokee”

Seuraavana syksynä aloitin myös toisessa sururyhmässä, Mieli ry:n äkillisesti läheisensä menettäneiden ryhmässä. Myös siellä tunsin vahvasti, että sain luvan suruun.

Jossain vaiheessa tunnistin, että surusta oli tullut osa identiteettiäni. Osasin sanoittaa, että minä olen nyt ihminen, jolla on tällainen kokemus takanaan.

”Mikon menetys ei muuttanut arvojani, mutta se kirkasti niitä.”

Oli iso askel, kun päätin, että haluan ostaa oman kodin – asuntohan oli ollut Mikon ja minun unelma! Nyt minä määrittelin uudelleen, mitä haluan kodilta ja mikä on minun näköistäni elämää. Olen onnellinen uudesta asunnostani. Olen sisustanut sen mieleisekseni.

Mikon menetys ei muuttanut arvojani, mutta se kirkasti niitä. Haluan nykyään elää entistä vahvemmin omien arvojeni mukaan myös käytännön tasolla.

Syksyllä 2020 vastasinkin ilmoitukseen, jossa etsittiin surun koskettamia kokemusasiantuntijoiksi. Nyt olen tehnyt puhumiskeikkoja. Tuntuu merkitykselliseltä, että voin kertoa esimerkiksi terveydenhuollon opiskelijoille, mitä kumppaninsa äkillisesti menettänyt ehkä kokee. Voin antaa heille työkaluja työhönsä.

Kaikki elämässäni on juuri nyt hyvin. Työ on edelleen tärkeää minulle, mutta olen löytänyt muitakin merkityksellisiä asioita. Olen lähdössä pitkästä aikaa reissuun, kiipeilymatkalle Italiaan.

X