Ihmiset

Eila Moijanen, 100, oli rintamalotta – mutta rauhanajan miniäpiina oli pahempaa: ”Uskon anteeksiantoon”

Eila Moijanen, 100, palveli talvi- ja jatkosodassa lottana Karjalankannaksella. Se oli kova koulu, mutta niin oli myös tuleva paikka nuorena emäntänä anopin talossa.

Teksti:
Kaisa Pastila
Kuvat:
Elina Simonen

Kun Eila Moijanen palasi rintamalta, kotikylällä hämmästyttiin. Huhuttiin, että hän oli kuollut.

Eila Moijanen, 100, palveli talvi- ja jatkosodassa lottana Karjalankannaksella. Se oli kova koulu, mutta niin oli myös tuleva paikka nuorena emäntänä anopin talossa.

”Talvisodan syttymistä edeltävänä kesänä rakastuin tosissani. Olin 18. Reino oli vastavalmis maanmittausinsinööri. Suunnittelimme naimisiinmenoa. Kun Reino kutsuttiin rintamalle, vannoimme ikuista rakkautta, mutta se oli viimeinen kerta, kun näimme – Reino ei tullut kotiin sodasta.

Lähdin itse marraskuussa kotikylästäni Karstulan Rantakylästä muonituslotaksi Jyväskylään. Jouduin heti pommituksiin. Minut kaivettiin elävänä hiekan alta, mutta yksitoista ihmistä kuoli ympäriltäni. Multaa oli joka paikassa lottapukuni alla.

Hyvän ystäväni Ainon kanssa saimme päähämme, että haluamme töihin rintamalle. Olimme lapsellisia ja hulluja. Menimme puhumaan toimistolle, ja jo samana iltana meille oli paikat Viipuriin menevässä junassa.

Matkalla junaa pommitettiin kolmeen otteeseen, mutta selvisimme. Kun pääsimme perille, kysyimme, saisimmeko sittenkin palata Jyväskylään – meitä oli alkanut kaduttaa – mutta emme saaneet lupaa.

Meitä ei kuitenkaan sijoitettu rintamalle, vaan jäimme pitämään kanttiineja Viipuriin. Mutta sitten minun kanttiinini tuhoutui pommituksessa, ja uusi perustettiin Karjalankannakselle. Jouduin sittenkin ihan rintamalle.

Kun lopulta pääsin kotiin sodasta, itkin vain. Äiti sanoi, että älä enää itke, nyt saat olla rauhassa, mutta huudostani ei meinannut tulla loppua. Kauhut, jotka olin niellyt, tulivat ulos. Vähitellen rauhoituin.

Muutaman viikon päästä lähdin Punkaharjulle lääkintälottakurssille, joka kesti kuusi kuukautta. Kun viimeinen sota syttyi, minut määrättiin konttorilotaksi Viipuriin. Myöhemmin palvelin kenttäsairaalassa Kannaksella.

Tulevan mieheni Hannun tapasin eräissä juhlissa Viipurissa. Haaveilin sairaanhoitajakoulusta, mutta Hannu suostutteli minut emäntäkouluun.

Valmistuin vuonna 1944, ja menimme kihloihin. Häitä vietettiin marraskuussa Karstulassa.”

En ehtinyt miettiä sotien tapahtumia

”Sota-aika oli ollut raskas, mutta uudesta arjestani Lepsämässä Nurmijärvellä tuli niin rankka, etten ehtinyt miettiä edellisten vuosien tapahtumia.

”Kolme kertaa päivässä piti olla ruoat valmiina seitsemälle hengelle.”

Mieheni ja minä asuimme appivanhempieni kanssa samassa huushollissa. Talo oli vanhanaikainen – ei vesijohtoa, viemäriä, kellaria tai sähköhellaa. Talouden pyörittämisessä oli hirveä työ. Kolme kertaa päivässä piti olla ruoat valmiina seitsemälle hengelle.

Pahinta oli kuitenkin anoppini vihanpito. Se oli sellainen koulu, että päätin, että jos minulla joskus on miniä, en koskaan riitele tai asu yhdessä hänen kanssaan. Sen lupauksen olen pitänyt.

Esikoista odottaessani en jaksanut enää, vaan matkustin kotiin Karstulaan. Äiti oli sanonut, että heidän ovensa olisivat aina auki minulle.

Palasin Lepsämään kuusiviikkoisen vauvan kanssa. Anoppini ei antanut anteeksi lähtöäni vaan sanoi, ettei söisi enää kanssani samassa pöydässä. Siitä lähtien jouduin syömään yksin.

Tilanne paheni, kun odotin toista lasta. Mieheni päätti irtisanoa karjanhoitajan, koska Eila kyllä hoitaisi lehmät, siat, kanat ja vauvan ja laittaisi vielä ruoat pöytään. Sillä kertaa meinasin ihan oikeasti kuolla työntekoon, kunnes lähdin taas Karstulaan. Äiti kertoi myöhemmin, että tultuani nukuin kaksi viikkoa.

Eila Moijanen ja tienoon ensimmäinen mopo.
Eila Moijanen ja Nurmijärven ensimmäinen mopo vuonna 1953.

Minulla oli rankkaa myös parisuhteessani. Mieheni oli äkkipikainen ja arvaamaton – varsinkin juotuaan. Vaikka hän oli hyvä isä, minua hän kohteli välillä huonosti.

Miniäpiinani jatkui kuusi vuotta, kunnes kerran mieheni nousi puolustamaan minua. Kun hänen äitinsä taas syytti minua laiskottelusta, mies sanoi: ’Tämä on Eilan, minun ja lasten koti. Te lähdette nyt Sääks-mäelle, jossa teillä on oma koti ja syytinki.”

Onnellinen kausi

”Siitä alkoi onnellinen kausi. Haaveilimme uudesta talosta, jossa olisi mukavuudet. Talo rakennettiinkin vanhan päätalon naapuriin.

Keksin alkaa tarjota juttuja lehtiin. Jutuistani tykättiin niin paljon, että sain oman pakinan. Kirjoittamisesta tuli henkireikäni. Heräsin aina aamuyöstä ja aloin naputella. Jo ennen navetalle lähtöä kiikutin jutun kirjekuoressa postilaatikkoon. Palkkioilla maksoin lasten koulumaksut ja -kirjat.

Vanha unelmani sairaanhoitajan ammatista heräsi, kun minua pyydettiin yksityiseksi kotisairaanhoitajaksi. Ensin menin pyörällä töihin, kunnes 1953 ostin itselleni mopon. Se oli ensimmäinen mopo koko kunnassa. Kun ajoin, muu liikenne melkein pysähtyi ja ihmiset huusivat onnitteluita.

Säästöilläni lähdin myös matkoille. Nousin ensimmäisen kerran lentokoneeseen vuonna 1965 ja matkustin Kanarialle. Pyysin miestäkin mukaan, mutta hän ei halunnut lähteä. Lomista tuli selviytymiskeinoni. Sain hetken hengähtää.

Kerran huomasin Hesarissa ilmoituksen, että suomalaiseen miljonääriperheeseen Amerikassa etsittiin seuraneitiä. Talvi oli ollut erityisen raskas, ja tunsin, että halusin pois. Mies ei tykännyt ideasta, mutta lähdin silti. Olin viisi kuukautta Yhdysvalloissa.”

Uskon anteeksiantoon

”Toisen ihmisen kärsimyksen ymmärtää paremmin, kun on nähnyt sodan. Myös kuolemaan alkaa suhtautua eri tavalla.

”Olin pitkään kylässä se, joka pyydettiin taloon, kun joku oli kuolemassa.”

Näin Kannaksella niin monen ihmisen kuolevan, ettei kuolema ole pelottanut minua sen jälkeen. Olin pitkään kylässä se, joka pyydettiin taloon, kun joku oli kuolemassa. Istuin sängyn laidalla.

Kolme vuotta ennen mieheni kuolemaa teimme sovinnon. Pidän sitä elämäni tärkeimpänä asiana. Olen ylpeä siitä, että pystyin sovintoon. Viimeiset vuodet yhdessä olivat hyviä. Istuin mieheni vierellä, kun hän kuoli.

Uskon anteeksiantoon. Myös appivanhemmilleni annoin anteeksi. Mieheni isä tuli kerran Sääksmäeltä Lepsämään ja itki: ’Anteeksi Eila, että kohtelimme sinua niin.’ Annoin anteeksi. Minäkin itkin.”

Kotiliesi.fi: ”Meidän tulisi aina nähdä lähimmäisessämme se, mikä hänessä on parasta” – Jenni Haukion kolumni lottien perinnöstä

X