Työ ja raha

Sairaanhoitajan työn hylännyt Nina Järn: ”Aamuisin tunsin hyppääväni liikkuvan junan eteen juoksemaan”

Iso osa hoitajista harkitsee alanvaihtoa. Samaan aikaan Suomi kärsii hoitajapulasta. Hoitajien mukaan monen asian pitäisi muuttua, jotta alasta tulisi vetovoimaisempi. Nina Järniä mikään ei saisi enää palaamaan sairaanhoitajaksi.

Teksti:
Piia Sainio
Kuvat:
Sampo Korhonen

Sairaanhoitaja oli Nina Järnin unelma-ammatti, mutta työolot olivat hänen mielestään kohtuuttomat.

Iso osa hoitajista harkitsee alanvaihtoa. Samaan aikaan Suomi kärsii hoitajapulasta. Hoitajien mukaan monen asian pitäisi muuttua, jotta alasta tulisi vetovoimaisempi. Nina Järniä mikään ei saisi enää palaamaan sairaanhoitajaksi.

”Luuletko, että mistään löytyisi ketään, joka tekisi sen yhden päivän viikossa sinun töitäsi? Näin esimieheni vastasi, kun pyysin saada tehdä nelipäiväistä viikkoa. Kuulemma sitten palattaisiin asiaan, kun olisin löytänyt tuon ’jonkun’.

Työskentelin terveydenhoitajana äitiys- ja lastenneuvolassa itäsuomalaisessa kaupungissa. Pidin työstäni, sitä vain oli liikaa työajan puitteissa tehtäväksi, eikä ylitöihin ollut lupaa. Muistan, miten katselin vastaanottohuoneen ovea, ja pelkäsin seuraavaa asiakasta. En olisi enää jaksanut. Ja silti sinnittelin. En halunnut menettää työpaikkaani.

Olin kolmen lapsen yksinhuoltaja ja rahat olivat älyttömän tiukalla. Olin kuitenkin valmis lyhennettyyn työaikaan. Kunpa vain olisin saanut levätä yhden päivän viikossa, kun lapset olivat koulussa ja päiväkodissa! En saanut. Lopulta väsyin niin, etten enää jaksanut auttaa muita.

Jäin sairauslomalle, kun tajusin, että tein virheitä. Potilaat eivät niistä kärsineet, mutta pedanttisena luonteena olin kauhuissani. Minulta oli jäänyt esimerkiksi poikkeava laboratoriotulos huomaamatta. Onneksi kollega huomasi sen.

Sairauslomalla minulla todettiin masennus. Olin vuoden poissa töistä. Kun palasin, sain toivomani lyhennetyn työajan. Mutta neuvolaan en enää palannut.

Nina Järn
Nina seuraa Facebookissa Bye bye hoitoala -ryhmää, jossa on yli 3500 jäsentä. – Siellä on riipaisevia tarinoita. Resurssipulan vuoksi ne, jotka ovat töissä, joutuvat tekemään monen hoitajan työt.

”Olin valtavan onnellinen, kun valmistuin sairaanhoitajaksi”

Hoitoalaa olin lähtenyt opiskelemaan vasta 35-vuotiaana. Nuorempana olin valmistunut artenomiksi ja tehnyt sekalaisia töitä sekä ollut kotiäitinä. Eron ja kriisin kautta päädyin siihen, että haluan alalle, jossa voin auttaa ihmisiä.

Olin valtavan onnellinen, kun valmistuin unelma-ammattiini sairaanhoitajaksi ja terveydenhoitajaksi keväällä 2009. Tuolloin en osannut kuvitella, että unelmieni työpaikassa neuvolassa päätyisinkin auttamaan lapsiperheitä oman perheeni hyvinvoinnin kustannuksella.

Työuupumuksen jälkeen työskentelin alkuun terveysasemalla. Sieltä lähdin teho-osastolle, koska akuuttihoitotyö ja kolmivuorotyön lisät kiinnostivat.

Teho-osaston hoitajan peruspalkka on ihan sama kuin kenen tahansa sairaanhoitajan, vaikka työ vaatii syvää erikoisosaamista. Minulla, vasta-aloittaneella, oli sama palkka kuin vuosikymmeniä teho-osastolla työskennelleellä. Mielestäni se oli epäoikeudenmukaista.

Vuoden jälkeen totesin, etten ole tehohoitaja. Haluan vaikuttaa ihmisten terveyteen ennen kuin he päätyvät teho-osastolle hoidettaviksi. Muutin määräaikaisen sijaisuuden perässä pääkaupunkiseudulle.

Isolla terveysasemalla pääsin hoitamaan diabeetikkoja, antamaan ehkäisyneuvontaa ja tekemään rokotehoitajan töitä. Tunsin olevani omassa elementissäni.

Johtaminen oli kuitenkin huonoa. Määräaikaista työsuhdettani ketjutettiin. Työsuhteen päättymiseen saattoi olla enää kaksi viikkoa, enkä tiennyt, jatkuuko se. Lähdin, kun sain vakituisen pestin toiselta terveysasemalta. Siitä tulikin sitten oppikouluni, joka valmisti minut pois alalta.

”Ymmärsin, etten jaksaisi työtä enää 15 vuotta”

Muistan, miten aamuisin vedin syvään henkeä ennen töihin lähtöä ja ajattelin, että nyt hyppään liikkuvan junan eteen juoksemaan. Jos kompastun, minä kuolen.

Tempo oli hirveä. Koko ajan oli oltava tehokkaampi ja potilaat piti hoitaa nopeam­min. Aika rajattiin 20 minuuttiin per potilas. Se ei riittänyt mihinkään, koska 80 prosenttia potilaista oli maahanmuuttajataustaisia. Yhteistä kieltä ei useinkaan ollut, ja siksi potilaiden vaivojen selvittäminen vei aikaa.

Konkarikollegat katosivat muualle töihin ja tilalle tuli kokemattomia, joita minun piti perehdyttää. Lääkäriaikoja ei ollut antaa.

Nettopalkka oli 1900 euroa kuussa. Annoin kaikkeni sille työlle ja niille potilaille ja olin aivan näännyksissä. Haaveilin eläkkeelle pääsystä tai siitä, että jalka katkeaisi niin, että se kipsattaisiin ja pääsisin sairauslomalle lepäämään. 50-vuotispäiväni lähestyi. Ymmärsin, etten jaksaisi tätä työtä enää 15 vuotta. Oli pakko keksiä jotain muuta.

Niihin aikoihin onnistuin pääsemään eroon ylimääräisistä kiloista Cambridge-laihdutusmenetelmällä. Samalla innostuin valmentamisesta. Perustin toiminimen, hankin toimitilat ja aloin tehdä painonhallintavalmennuksia iltaisin ja sunnuntaisin.

Yrittäjyys antoi valtavasti toivoa. Enää en ollut tuomittu elämään kurjalla palkalla loppuikääni. Laajensin asiakaskuntaani ja keräsin puskuria firman tilille. Kun sitä oli tarpeeksi, lähdin. Irtisanouduin hoitajan työstä viime vuoden elokuussa.

”Missään työpaikassa minulta ei kysytty, miksi lähden”

Kertaakaan, missään työpaikassa minulta ei ole kysytty, miksi lähden. Koin olevani työssäni hoitajana pidetty, kollegat luottivat osaamiseeni ja lääkärit arvostivat ammattitaitoani. Silti viesti johdolta oli joka kerta se, että voit lähteä, jos työ ei miellytä. Tulijoita kyllä riittää. Vaan kun ei riitä.

Paljon pitäisi muuttua, jotta hoitotyöstä tulisi houkuttelevaa ja hoitajapulaa saataisiin paikattua. Ensinnäkin hoitajia pitäisi kuunnella. He tietävät, miten heidän työnsä pitäisi järjestellä. Toiseksi: tarvittaisiin enemmän aikaa per potilas. Minun järkeeni ei käy se, että potilas hoidetaan ovesta ulos mahdollisimman äkkiä. Hän ei tule silloin kuulluksi eikä autetuksi. Ja siksi hän palaa.

Mikään ei saisi minua palaamaan entiseen työhöni. Nyt voin päättää omista työajoistani. Palkka on silti parempi kuin aiemmin. Olen hankkinut elämäni ensimmäisen auton!

Kesällä menin naimisiin. Mieheni sanoi, että terveysasematöistä tuli kotiin ihan eri Nina kuin nyt valmennuksesta. Ja hän tykkää enemmän siitä jälkimmäisestä. Niin minäkin.”

X