Riikka Suominen uupumus
– On ollut järkytys huomata, miten moni uupuu.
Itsetuntemus

Riikka Suominen kertoo, mitä uupumus todella tekee ihmiselle: ”En vuosiin jaksanut kuoria appelsiinia tai syödä ruisleipää”

Toimittaja Riikka Suominen uupui niin, ettei muistanut enää omia mielipiteitään tai tuttuja kulkureittejään. Pahin uupumus on ohi, mutta ennalleen hän ei usko palaavansa.
Teksti: Riikka Suominen  Kuvat: Tinka Lindroth

Istuin epäuskoisena Tukholman keskustassa puolitoista vuotta sitten. Tajusin, että minun olisi matkustettava pummilla, koska en mitenkään saanut päähäni lipun ostamiseen tarvittua nettipankin koodia. Olin naputellut luvun viimeksi edellisenä päivänä ja sitä ennen satoja kertoja. Nyt tuijotin kännykkää ja haroin muistin hyllyä, jossa säilytin tunnuslukuja. Siellä ei ollut mitään. Ihan kuin päässäni olisi yöllä käynyt varas ja vienyt osan muistista.

Aivot olivat edelliskuukausina muutenkin temppuilleet. Kerran en osannut mennä Helsingin rautatieasemalta Hakaniemeen raitiovaunulla. Työskentelen pääasiassa ilmastojournalismin parissa, mutta eräässä haastattelussa en muistanut, mitä mieltä olin aiheesta.

”Uudessa unohtelussa oli jotain pelottavaa”

Olen ammatiltani toimittaja, ja minulla oli paljon ideoita, joita halusin toteuttaa koulutuksissa, radio-ohjelmassa ja vastailmestyneen romaanini markkinoinnissa, mutta nyt normaalista tarmokkuudestani ei ollut enää paljon jäljellä. Jo kaksi työmenoa päivässä laukaisi päänsäryn, ja iltapäivä meni lepäillessä.

Olin minä ennenkin ollut hajamielinen, mutta uudessa unohtelussa oli jotain pelottavaa. Ennen asiat muistuivat ennemmin tai myöhemmin. Jos nimiä alkoi luetella aakkosjärjestyksessä, lopulta nappasi. Unohduksen hetkelläkin oli käsitys siitä, minkä mittaista ja oloista koodia tai nimeä haetaan. Nyt ei ollut hajuakaan. Hylly aivoissa ammotti tyhjyyttään.

”Tajusin Tukholmasta palattuani soittaa lääkärille.”

Olin aiemminkin ounastellut, että haalin liikaa tekemistä, mutta sitten tuli aina seuraava viikonloppu tai kesäloma tai kirjoitusvapaa. Loikkasin hetkeksi turvaan lepäämään ja jaksoin taas käydä to do -listojen kimppuun. Kunnes tunnuslukujen yhtäkkinen katoaminen pelästytti sen verran, että tajusin Tukholmasta palattuani soittaa lääkärille. (Fyysinen tapaaminen ei ollut enää mahdollista, sillä samalla viikolla olivat voimaan tulleet koronarajoitukset.)

Olen onnekas. Työterveyshuollossa uupumukseni tunnistettiin, ja sain lääkäriltä nopeasti lausunnon, joka oikeutti hakemaan Kelan tukea terapiaan. Terapeuttikin oli valmiiksi kiikarissa.

”Olen liian kultapossukerholainen uupumaan”

Julkisuudessa puhutaan valtavasti uupumisesta. Ihan syystä, sillä mielenterveyden ongelmat aiheuttavat paljon sairauslomia ja inhimillistä kärsimystä. Tarkkaa yleisyyttä on vaikea sanoa, koska lääkärit eivät kirjoita uupumusta diagnoosiksi, sillä se ei ole Kela-korvattava sairaus.

Tällä kertaa voimani eivät riittäneet sairauslomakorvauksen hakemiseen Kelasta. Olin freelance-toimittaja, ja yleinen elämänkokemus sanoi, että yrittäjänä työskentelevälle sairauslomatarpeen todistelu olisi hankalaa. Mitään hankalaa en jaksanut tilanteessa, jossa marjajugurttitahran raaputtaminen pöydästä oli liian vaativaa.

Olen taloudellisesti pärjännyt toimittajan töillä ja romaanini myyntituloilla, vaikka olen jaksanut tehdä vain lyhyttä työpäivää. Jaan elämiskulut puolison kanssa ja tiedän, että jos romahtaisin, perheeni auttaisi. Olen tässäkin suhteessa onnekas, ja siitä kumpuaa myös syyllisyys. Olen liian kultapossukerholainen uupumaan.

En ole kokenut hoitoalan eettistä stressiä, joka johtuu siitä, ettei työtä ehdi tehdä kunnialla. En ole kärsinyt huonosta johtamisestakaan. Työni on ollut niin itsenäistä, että ainoa huono pomo olen ollut minä itse. En ole kokenut työtäni merkityksettömäksi enkä stressaa somen kilpajuoksusta. Tällaisia syitä lehdissä luetellaan, kun puhutaan uupumisesta. Luen ne enkä tajua, miksi olen tässä jamassa. Voiko ainoa syy ongelmiini olla oma sähläykseni?

”Ilmankos selkäni oli kipeä, päätä särki ja valvoin aamuöisin”

Työtahtini on aina ollut riuska. Saan päivässä sataneljätoista ideaa, haluan puhua niistä lounailla kaikkien kanssa, tehdä minkä osaan ilmastokriisin pysäyttämiseksi, lukea uutuuskirjat ja viikonloppuisin nähdä jokaista kaveria. Elän myös perhe-elämää, mikä tarkoittaa sitä, että myös muiden ihmisten tarpeet pitää mahduttaa vuorokauteen. Minulla on ollut tapana kirjoittaa muistettavat asiat listalle, ja kun nyt katson vanhoja, kymmenien kohtien listoja, hengästyn. Ilmankos selkäni oli kipeä, päätä särki ja valvoin aamuöisin.

”Mitä väsyneempi olin, sitä enemmän ruokavalioni perustui paahtoleipään.”

En oikeastaan kärsinyt unettomuudesta, sillä oli ihanaa saada lillua hiljaisuudessa omien ajatusten kanssa niin, ettei kukaan keskeyttänyt. Maksun aika omasta ajasta tuli aamulla, kun kello soi ja yöuni oli jäänyt vähiin. Silti ajattelin silloin, että kylläpä aloitankin päiväni ihanasti, kun käyn koiran kanssa leppoisasti ulkona. Oikeasti kuuntelin samalla radion uutislähetystä, ja niin ajatukset kääntyivät työpäivään jo puistossa ennen aamukahdeksaa. Vuosia jokainen minuuttini oli optimoitu. Esimerkiksi lounastauolla luin juttujen taustamateriaaleja.

Niinpä käytin voimani niin tappiin, etten vuosiin jaksanut kuoria appelsiinia tai syödä ruisleipää. Ajatus siitä, että pitäisi nälänpitimiksi pureskella jotain niin työlästä kuin vaikka jälkiuunileipä, oli mahdoton. Mitä väsyneempi olin, sitä enemmän ruokavalioni perustui paahtoleipään. Puolivakavasti epäilen, että 2000-luvun smoothiebuumin takana on se, ettei moni muukaan jaksa tai ehdi pureksia ruokaansa.

”Kun luonto voi pahoin, ei ole helppoa voida itse hyvin”

On ollut järkytys huomata, miten moni uupuu. Samaan aikaan poliitikot vaativat lisää tuottavuutta. Mistä se revitään, mietin kun istun brunssilla seurueessa, jossa viisi kuudesta on sairaus­lomalla.

Ilmankos lehdet ovat täynnä ”näin selviät työelämästä” -juttuja. Niissä annetaan vinkkejä hyvään uneen ja tehokkaaseen palautumiseen. Pitää kuulemma laskea rimaa. Neuvo siitä, että kannattaa tehdä työt seiska puolen tasoisesti on minulle käsittämätön. Työssä palkitsevaa on nimenomaan se, että sen tekee hyvin: teksti, jonka takana voin seistä, hiottu esiintyminen, tarkistetut ja pitävät faktat.

Menestyjien on muodikasta puhua lepäämisestä, armollisuudesta ja hidastamisesta. Ihan hyvä, koska pitkäaikaisesta reuhtomisesta seuraa vain paha mieli ja ennenaikainen hauta. Mutta lepäämispuheessa ajetaan helposti kaksilla rattailla. Annetaan käsitys siitä, että aivan kuin menestyjät itse olisivat saavuttaneet asemansa armollisuudella. Ainakaan minä en olisi päässyt tekemään hienoja juttuja niin.

Ilman reuhtomista en olisi kustantanut omaa lehteä, päässyt kurssille Columbian yliopistoon New Yorkiin, julkaissut romaania ja opetellut podcastin tekoa. Parhaita tekstejäni olen kirjoittanut yötä myöten. Muistini maksaa kokemuksista nyt hintaa, mutten vaihtaisi niitä missään nimessä pois.

Enkä tajua, miten nykymaailmassa voisi elää reuhtomatta. Pelkästään kulutusyhteiskunnan loppumaton valinnanvara väsyttää (korttelikaupassamme on 13 erilaista appelsiinimehua), puhumattakaan huolesta ja surusta, jota ekologinen kriisi aiheuttaa. Kun luonto voi pahoin, ei ole helppoa voida itse hyvin. Ei paljon huvita leppoistaa, koska fossiiliteollisuus jaksaa paahtaa. Jos kaltaiseni etuoikeutettu ihminen ei tee parastaan muuttaakseen asioita, kuka sitten tekee. Ja silti tuntuu surkean vähäiseltä, vaikka ponnistelisin luonnon suojelemiseksi kuinka paljon tahansa.

”En ole oppinut uupumuksesta mitään”

Tukholman-matkasta on puolitoista vuotta. Sairauslomani on osunut samaan aikaan pandemian kanssa. Maailman pysähtyminen koronarajoituksiin mahdollisti sen, että maltoin levätä. Parhaimmillaan tekemistä on ollut niin vähän, että välillä kävin monta kertaa päivässä tarkistamassa, joko rairuoho olisi itänyt. Olen seissyt koirapuistossa, leiponut pullaa, pessyt mattoja, lukenut kirjoja ja rakentanut kaikki kotoa löytyvät Lego-setit.

Nyt pakkopaussi on koronan osalta ohi, ja Kelan terapiavuosi takana. Jatkossa pitäisi selvitä omalla olemattomalla itsekurilla.

Kun sovimme tämän jutun kirjoittamisesta, sanoin Annan toimitukselle, etten sitten ole oppinut uupumuksesta mitään. Karsastan juttuja, joissa onnekas ihminen kertoo vastoinkäymisten kasvattaneen. Minä en ole jalostunut. Nukun kyllä, eikä minua särje, mutta saatan edelleen unohtaa, miten mökiltä ajetaan kotiin. Jaksamiseni ei ehkä koskaan palaa aiemmalle tasolle. Olen joutunut uupumuksen vuoksi kieltäytymään juhlista, kivoista työtilaisuuksista ja pystynyt olemaan vähemmän läsnä toisille kuin haluaisin. Toisinaan huutelen lapselle peiton alta ruoanlämmitysohjeita, kun en jaksa nousta.

”Olen kehitellyt tapoja selviytyä toimintakykyisenä.”

Ennen tekemisiäni rajoitti se, montako tuntia vuorokaudessa on, nykyään tunnit riittäisivät, mutta voimat eivät. Joudun varaamaan töille paljon aiempaa enemmän aikaa. Minussa ei ole enää vaihdetta, joka paahtaa deadlinen alla pyöreitä päiviä. Jos pusken liikaa, saan näköhäiriöitä. Esiintymisiin valmistautumiseen kuluu aikaa, ja varoitan silti kutsujaa siitä, että saatan unohtaa, mistä puhumme. Vielä niin ei ole käynyt, ja oikeastaan ajattelen, että maailmaan on mahduttava myös uupuneita esiintyjiä, jotka jäätyvät.

”Tylsistyminen on hyväksi aivoille”

Uupumisepidemia ratkeaa vain yhteiskunnallisilla keinoilla: lisää rahaa hoivaan, perustulo, töiden jakamista ja lempeyt­tä. Mutta niitä odotellessa olen kehitellyt tapoja selviytyä toimintakykyisenä. Oloani helpottaa kiitollisuuspäiväkirja. Pistän myös ylös kaikki jo tekemäni hommat, jolloin syntyy to do -listan vastapainoksi ”tämän olet jo saanut tehtyä” -lista.

Säästelen pääni kovalevyn tilaa rajoittamalla ärsykkeitä, siis käytännössä kaikkea kivaa ja innostavaa. Tylsistyminen on hyväksi aivoille. Siksi kävelen koiran kanssa ilman podcastia ja yritän odottaa bussia ilman kännykkää. Kiinnostaviinkin työtarjouksiin pyydän miettimisaikaa.

Ja koska ulkomaailma taatusti tunkee kalenteriini velvoitteita, lomakkeiden täyttämistä ja kokouksia, varmistan ensin itse, että siellä on riittävästi retkuilua ja lepoa.

Nyt sentään syön joka aamu ruisleipää ja odotan jo mehukkaiden appelsiinien saapumista kauppoihin.

X