Yli pyykkivuorten

Huumeet: Jenni haki huumeporukoista hyväksyntää, jota kotoa ei saanut. Ystäväni tarina

Teksti: Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Huumeet. Ystäväni tarina -postaussarjassa haastattelen lukijaani ja kirjoitan hänen tarinansa. Tällä kertaa haastattelin lukijaani ”Jenniä”, joka perheväkivallan ja koulukiusaamisen jälkeen ajautui vuosikymmeniksi käyttämään huumeita. Kaikki Ystäväni tarina -postaukset löydät tästä.

Isoveljeni oli kuollut ennen syntymääni, mutta siitä ei puhuttu koskaan. Synnyin 1970-luvun alussa ja kolmevuotiaana sain pikkusiskon. Sairastelin paljon koko lapsuuteni. Sitä pidettiin tavallisena flunssana, mutta lopulta selvisi, että minulta puuttuu synnynnäisesti vastustuskykyä. Sairaalasta tuli toinen kotini.

Kun olin noin viisivuotias, juoksin leikissä keinun edestä. Keinu kopsahti minua vasemman korvan yläpuolelle, ja aivonesteet tulivat ulos korvasta. Lähes kuolin. Minut leikattiin kymmenen kertaa. Olin sairaalassa kuukauden.

Onnettomuuden aikoihin elämäämme tuli isän alkoholismi. En tietenkään ymmärtänyt, mistä on kyse. Isä pahoinpiteli äitiä usein edessämme. Hän raivostui meille pikkuasioista ja ajoi meidät joskus pois kotoa. Kerran hän suuttui ja poltti uuden, hienon uimapukuni, jonka mummo oli ostanut. Järkytyin ja pelkäsin.

Muutimme, kun olin yhdeksänvuotias. Rakastin kotiamme ja partioharrastustani, mutta aloin tuolloin ymmärtää, miten huonosti meillä oli asiat. Äidin ollessa töissä isä karkasi kapakkaan. Minä ja sisko etsimme hädissämme isää soittamalla kapakkaan, mutta kapakasta ei kerrottu, onko hän siellä.

Kerran näin, kun isä osoitti äitiä käsiaseella. Koiriemme takia portaissamme oli portti. Äiti avasi portin ja sanoi, että “Menkää ylös. Jos se ampuu, niin ampukoot minut”.  Mitään ei näissä tilanteissa tapahtunut, mutta poliisi piiritti kotiamme kaksi kertaa.

Olin paljon poissa koulusta sairauksieni takia. Luokkakaverit väittivät, että lintsaan ja kiusasivat minua rajusti. Aloin pahaan olooni varastaa vanhemmilta, kotoa ja kaupoista.

Isä alkoi vihata minua. ”Sinä senkin paskamaha Karvinen, mä vielä avaan sun mahan ja katson mitä sä oot syönyt”, hän huusi. Siskoani hän ei koskaan haukkunut. Ehkä siksi, että siskoni oli henkisesti vahvempi kuin minä tai siksi, mitä isä aina toisteli: ”En ole isäsi, koska äitisi huorasi jo hääyönä”.

Halusin vain, että minut olisi hyväksytty.

Rajua väkivaltaa ja kännejä

Yläasteella minut teipattiin kiinni pylvääseen, heitettiin jätelavalle, pissattiin päälle ja haukuttiin niin järkyttävillä sanoilla, että en halua muistella niitä enää. Syrjintä ja kouluväkivalta oli niin pahaa, että en mennyt enää kouluun.

Otin äidin rahapusssista rahaa, kiertelin kaupungilla ja söin sipsejä nälkääni. Löysin muutaman kaverin, joiden kanssa lintsattiin, valehdeltiin ja varastettiin. Pidin ystävät lähelläni valehtelemalla heille mitä uskomattomampia tarinoita. Kun myimme partion joulukalentereita, pistin rahat omaan taskuun. Samoin kävi taksvärkkipäivän rahoille.

Seiskalla join ensimmäisen kerran. Varastin juomat isän baarikaapista. Siitä se ryyppääminen sitten lähti.

En muista enää minkä ikäinen olin, kun isä heitti minut keskellä talvea pihalle yöpaidassa ja kumppareissa. Muistan, että seisoin tiellä muutaman kilometrin päässä kotoa ja itkin. Joku nainen vei minut sairaalaan.

Nuoruusvuosista muistan vain välähdyksiä: Kotibileet, joissa isän ase hävisi. Maksuositus pankkiin, jonka tiedot väärensin ja vein rahat. Äidin katse, kun hän sanoi minulle syntymäpäivänäni, että olen nyt 15-vuotiaana rikosteni kanssa täysin yksin.

Rippikoulun kautta löytynyt seurakuntayhteys ja ensimmäistä kertaa elämässäni tunne siitä, että minut hyväksytään jossakin. Seurakunnan kautta löytyneet kaverit, jotka halusivatkin vain ryypätä.

Rami ja amfetamiini

Täytettyäni 18 vuotta aloin seurustella monien tyttöjen ihaileman pahan pojan, Ramin, kanssa. Tiesin hänen käyttävän huumeita, mutta hän teki selväksi, että hän ei seurustele narkkimuijien kanssa, joten minä en saanut käyttää.

Kerran kaveriporukan korttipelissä oli sääntö, että häviäjä ottaa kulauksen limsalasista. Yllättäen hävisin usein. Porukka katseli limsan juomistani ja kyseli, että eikö tunnu missään. Näin käytin ensimmäisen kerran amfetamiinia tietämättä ja haluamatta sitä itse.

Seuraavana päivänä annoin jo piikittää itseäni.

Porukassa olleet veljekset pakottivat Ramin jättämään minut, koska halusivat minusta kaiken hyödyn itselleen. Annoin käyttää itseäni niin paljon hyväksi, että yhä 30 vuotta jälkeenpäinkin itkettää ajatuskin siitä.

Tästä alkoivat villit vuodet. Se oli kuin vuoristorata, huisin hauskaa ja ihan kamalaa. Huumeet ja huumeporukka toivat minulle tunteen, että olen hyväksytty. Oli makeeta, että kerrankin olin osa jotain ja minut hyväksyttiin! Uskoin, että ne ihmiset välittivät minusta. Se tunne piti minut käyttämässä.

Miehet käyttivät minua hyväkseen ja minä varastin heille rahaa. Joitain miehiä käytin itse hyväksi rahoittaakseni huumeidenkäyttöni. Aloin tehdä petoksia omissa ja perheeni nimissä. Sisko katkaisi välit minuun. Sain ehdollisia tuomioita.

Muutin kotoa pois, kun isä suuttui tekemieni lumitöiden työjälkeen ja heitti minua lumikolalla selkään.

Samu ja vauva

Tapasin Samun. Elimme hetken normaalia elämää, kunnes kaikki menikin päin persettä.

Hän pahoinpiteli minua, ja minä tein rikoksia ja käytin aineita häneltä salaa. Olin 25-vuotias.

Saimme lapsen. Sairaalassa ajattelin, että lapsi pitää meidät yhdessä. Vaan ei se elämä mene aina niin kuin sairaalan sängyllä vastasyntynyttä katsellessa toivoo.

Erosimme, ja päädyin naisten turvakotiin. Lopulta kävi myös niin, että lapsi päätyi asumaan hänen luokseen. Minun elämässäni lapsi ei ollutkaan se tärkein ja rakkain, vaan kyllä se oli ihan se seuraava annos, niin kamalalta kuin se kuulostaakin.

Yksinhuoltaja Pekka

Tapasin vanhan bilekaverini, joka esitteli minulle kolmen lapsen yksinhuoltajaisän Pekan. Vau mikä tyyppi! Aloimme seurustella. Pekka käytti aineita. Oli siistiä vetää yhdessä kamaa Pekan kanssa hänen rahoillaan. Oli kivaa valvoa yöt, hoitaa kotia ja pelata lautapelejä.

Oman lapseni tapaaminen oli väkinäistä. Olin kateellinen hänen isänsä löytämälle uudelle onnelle. Pekan kanssakin onni sitten vain loppui.

Ihailtu Tero

Kun olin 28-vuotias, rakastuin huumediileriin Teroon. Menimme naimisiin Kylmäkosken vankilan kappelissa. Olin onneni kukkuloilla. Olin saanut mieheksi ihmisen, joka oli monen narkkimuijan märkä uni! Sain kateellisia katseita ja nautin siitä. Kerrankin minä olin se, jota kadehdittiin! Se oli mahtava tunne!

Alkoi mennä tosi lujaa. En välittänyt mistään, olihan minulla Tero. En hoitanut sairauksiani, koska ei kiinnostanut. Kun sain c-hepatiitin, ajattelin, että sekin on meitä yhdistävä rakkauden asia.

Tapasin miestäni vankilan tapaamishuoneessa, mutta tässä vaiheessa jo 4-vuotiasta tyttöäni en ollut kiinnostunut tapaamaan. Lapsen tapaamiset olivat suorittamisia, joita välttääkseni sepittelin syitä.

Elämä oli annoksesta annokseen selviämistä.

Velkojat ja asunnottomuus

Minulla oli pahoja velkoja ja hurjia velkojia. Muistan elävästi, miten he pitivät minua vankinaan yhden pelottavan, pitkän yön. Olin varma, että minut hakataan pahasti. Valehtelin, että minulla on pankissa rahaa, joten he lähtivät viemään minua aamulla pankkiin. Mietin paniikissa pakotietä.

Kun olimme matkalla, poliisit piirittivät meidän liikennevaloissa. He repivät meidät autosta ulos ja laittoivat rautoihin. Velkojalla oli kontollaan paljon rikoksia, ja poliisit olivat kuunnelleet hänen puhelintaan. Vaikka minut pidätettiin, itkin helpotuksesta.

Kävin katkolla. Katkon jälkeen se show jatkui. Varkauksia, aineita, epämääräisiä kaveriporukoita. Tuli tuomioita ja yhdyskuntapalvelua.

Kerran yhdyskuntapalvelua suorittaessani henkilökunnan jäsen epäili kuntoani. Sain hirveät raivarit ja heittelin tarinoita. Päädyin käsiraudoissa putkaan, lehden palstoille, kodittomaksi ja vaille läheisiä. Kaikki käänsivät minulle selkänsä.

Koska olin asunnoton, tyttäreni tapaamiset järjestettiin äitini luokse. Ihan jees, mutta en minä siellä jaksanut aina käydä. Minua kiinnosti lähinnä vain seuraava annos.

Katkaisu, vankila vai kuolema

Muistan yhä sen, miten tajusin, että helvetti, minulla ei ole mitään.

Ei ollut kotia. Ei ollut rahaa, ei rahalla saatavia ystäviä eikä suhdetta tyttäreeni. Ainoa näköpiirissä oleva muutos elämääni oli lähestyvä vankilatuomio.

Pääsin paikalliselle katkaisuasemalle ja sain nähdä tytärtäni siellä. Yhtäkkiä kaikki tuntui menevän hyvin, jopa jatkohoito sujui. Mutta sitten tuli taas retkahdus. Tuli uusi katkaisu ja uusi jatko. Monta kertaa sama homma kuin karusellissä. Aina kierros alusta ja taas mentiin.

Sitten oli yhtäkkiä vain kaksi vaihtoehtoa: vankila tai kuolema. En halunnut kumpaakaan. Lähdin Mikkeli-yhteisöön toiveenani uusi elämä. Sain siellä suorittaa tuomioni.

En ole koskaan uskonut itseeni enkä siihen, että kelpaan. Hain raivokkaasti hyväksyntää ja huomiota keinolla millä hyvänsä. Käytökseni yhteisössä ei ollut hyväksyttävää, mistä seuraukseni oli saunan pukuhuoneessa yksin istuminen. Istuin siellä paljon miettimässä.

Tykkäsin yhteisössä olevasta yhteisöllisyydestä, mutta en lopulta viihtynyt. Kun halusin lähteä pois, sain vartijakyydityksen suoraan vankilaan. Tuomiotani oli jäljellä enää yhdeksän päivää, mutta se piti lusia. Sain paniikkikohtauksen pienessä sellissä, johon minut vietiin. Päihteetön osasto oli kuitenkin avoin eli siellä oli ovet auki koko päivän, mikä vähän helpotti.

Töitä ja retkahdus

Tulin kotipaikkakunnalle jatkohoitoon ja se meni todella hyvin. Kiinnityin ryhmiin ja sain uusia kavereita. Pääsin jopa katkolle töihin sijaistamaan työntekijää. Elämä oli ihanaa. Kerroin päivittäin muille kuinka pysyä raittiina.

Yksi asia unohtui: itseni hoitaminen. Unohdin, että riippuvuus on sairaus. Retkahdin. Elin kaksoiselämää. Kävin katkolla töissä, mutta narkkasin. Lopulta kerroin asiasta ryhmässä. Yksi ryhmäläinen käräytti minut työpaikallani. Aluksi olin tosi vihainen, mutta sitten ajattelin, että minulla ihan täysi vapaus käyttää. Sitten mentiin taas.

Elämä jatkui siitä mihin se oli pari vuotta aikaisemmin jäänyt. Ainoa ero oli se, että en kehdannut hakea apua, kun olin niin totaalisesti ryssinyt kaikki asiani. Hävetti hirveästi!

Tytärtäni näin silloin tällöin. Minulla oli nyt asunto, sitä en onneksi menettänyt. Tuli lisää tuomiota. Vauhti oli ihan järjetön. En välillä edes tiennyt keitä asunnossani asui enkä kenellä kaikilla oli avain.  Siirryin piristä subutexiin ja pillereihin. Elämä oli yhtä kaaosta.

Minulle tehtiin kaksi aborttia, joiden lisäksi sain kolme keskenmenoa. Olin hetken vankilassa, jossa kärsin vieroitusoireet, mutta jatkoin heti taas.

Marko ja uusi raskaus

Tapasin Markon. Menimme kihloihin kaksi viikkoa seurusteltuamme. Kaksi kuukautta seurusteltuamme menimme naimisiin. Hän oli silloin vankilassa, joten saimme vieraaksemme ystäväni ja kaksi vartijaa. Jälleen menin vankilassa naimisiin. Kun Marko vapautui, jatkoimme elämäntyyliämme.

Minua painostettiin antamaan tyttäreni isälle yksinhuoltajuus. Lapsi vierotettiin minusta täysin. Sitten tapahtui jotain, joka muutti elämäni. Tulin raskaaksi! Tiesin, että pitäisin vauvan.

Onneksi uskalsin sanoa neuvolassa edes osatotuuden. Sanoin, että minulla saattaa olla ongelmia päihteiden käytössä. ”Ei mikään paha ongelma, mutta vähän.” Minut ohjattiin paikalliseen perhetukikeskukseen, johon oli juuri avattu neuvola. Se oli pelastukseni.

Vihdoin minulla oli paikka missä romahtaa. Kerroin asiat niin kuin ne ovat. Muutimme kriisiosastolle, missä minä odotin pääsyä korvaushoitoon. Hoito aloitettiin kahden viikon osastojaksolla.

Marko lähti kotiin. Hän veti siellä, ja se tuntui tosi pahalta, vielä kun hän kielsi sen. Aloitusjakson aikana isäni menehtyi. Se oli kova paikka, vaikka en ollut läheinen hänen kanssaan. Jouduin tuolla jaksolla myös rankan kiusaamisen kohteeksi. Kun kotiuduin, muutimme takaisin kriisille, koska mieheni oli katukäyttäjä ja silloin ei voinut mennä perhekuntoutukseen, mikä oli määränpäämme.

Kylmä valinta: mies tai lapsi

Marko pääsi aloitusjaksolle. Sain muuttaa perhekuntoutukseen ja sain hoitoa myös perussairauksiini. Asiat olivat hyvin. Pääsimme kotiin odottamaan vauvan syntymää. Oli tosi makeeta olla selvinpäin!

Kun tyttäremme syntyi, pelkäsin, että hän joutuu korvaushoidon takia morfiinihoitoon. Niin ei kuitenkaan käynyt. Vauva nukkui huonosti, joten jaksamisemme vuoksi muutimme takaisin perhekuntoutukseen. Vauva sairasteli, ja olimme usein sairaalassa, mutta elin onnellisessa vauvakuplassa. Perhekuntoutuksessa yritettiin kaikin keinoin saada minua ja esikoista näkemään, mutta tytärtäni ei ikinä tuotu sovittuihin tapaamisiin. Olin siitä aika huonona.

Kun tyttäremme täytti vuoden, Marko alkoi jälleen käyttää. Halusin tarjota lapselle ehjän kodin, koska esikoisen kohdalla koin epäonnistuneeni vanhemmuudessa. Halusin kynsin hampain pitää kiinni parisuhteesta. Varmasti osittain läheisriippuvuudesta johtuen, osin siitä, että en olisi halunnut myöntää, että epäonnistuin taas.

Lopulta sosiaalityöntekijä sanoi, että minun on valittava mies tai lapsi. Marko muutti meistä noin kolmen kilometrin päähän.

Tytär oli syy elää

Opettelin elämään ilman parisuhdetta. Deittailin muutamaa miestä, mutta huomasin, että olen läheisriippuvainen ja aloin heti ripustautua näihin miehiin. Tein tietoisen päätöksen, että olen jonkun aikaa yksin ja annan kaiken huomion tyttärelleni.

Hain muutaman kerran lapsen pois Markolta poliisien kanssa, kun Marko olikin aineissa hoitaessaan lasta. Lopulta tapaamiset jäivät kokonaan.

Sairastin paljon ja välillä se oli aika rankkaa, koska en saanut apua juuri muualta kuin omalta äidiltäni. Välit äitini kanssa eivät ole ollut ikinä parhaat mahdolliset ja siskoni on aina ollut se kunnollinen. Siskoltani on vienyt todella kauan antaa minulle anteeksi, ja ymmärrän sen ihan hyvin. Olen minä hänellekin niin kamalia juttuja tehnyt.

Välillä tuntui, että en jaksa elää. Ihana tyttäreni antoi voimaa jaksaa. Opettelin yksinoloa, kun tyttö oli päivähoidossa. Opettelin nauttimaan kodista ja tyttärestä. Se ei ollut helppoa. Minusta tehtiin aiheettomia lastensuojeluilmoituksia, mitkä melkein musersivat minut.

Elämä kuitenkin jatkui. Vaikeuksista huolimatta en retkahtanut.

Ikuinen epäonnistuja onnistui

Pääsin kuntouttavaan työtoimintaan Avaimia arkeen -kurssílle, joka oli kerran viikossa. Siitä vaihdoin Huumehoitoon kuntouttavaan, siitä pajalle. Teki tosi hyvää, että mulla oli jotain “omaa tekemistä”.

Sain uusia liitännäissairauksia. Jostain keräsin voiman jatkaa eteenpäin. Sain uuden lääkkeen, joka auttoi ja toi elämäniloa. Pääsin kokemusasiantuntijakoulutukseen. Koulutuksen jälkeen pääsin uusien ryhmäläisten apuohjaajaksi. Suoritin samalla kasvatus- ja ohjausalan tutkinnon osan.

Opiskelu- ja työasiat alkoivat edetä vauhdilla. Pääsin uusiin koulutuksiin. Minä, ikuinen epäonnistuja, aloinkin onnistua! Minusta narkkarista, ikuisesta häpeäpilkusta, on nyt kuoriutumassa jotain…

Olen nyt pian 48-vuotias, ja nuorempi tyttäreni pian 13-vuotias. On ollut upeaa saada luottamusta ja vastuuta. Lähden nyt kehittämään paikalliselle jalkautuvalle työlle vertaispohjaa ja käynnistämään heidän vertaistoimintaansa. On ollut upeaa kokea, että minuun luotetaan ja minua jopa uskalletaan suositella johonkin mukaan. Se tuntuu ihan äärettömän hyvältä.

Hakekaa heti apua!

Haluan sanoa huumeita käyttävälle nuorelle, että vaikka avun pyytäminen ja asioiden paljastaminen pelottaa, se kannattaa tehdä. Mitä aikaisemmin myönnät ongelman, sitä helpompi on auttaa sinua. Toivon syvästi, että kukaan ei tuomitse. Etsi turvallinen aikuinen ja aloita kertominen hänelle. Aina se turvallisin aikuinen ei välttämättä ole oma vanhempi.

Nuoren vanhemmille sanoisin, että saa olla vihainen ja saa olla pettynyt. Mieti kuitenkin ennen sitä asioita, mitä lapsesi on juuri kertonut. Älä kiellä ongelmaa. Tartu asioihin heti ja ala hakea apua sekä nuorelle että itsellesi. Päihdenuoren vanhemmat tarvitsevat myös apua. Vie nuori päivystykseen heti, kun saat kuulla huumeiden käytöstä. Älä odota hetkeäkään.

Älä laita hurjia sanktioita. Älä uhkaa rahahanojen kiinni laittamisella. Kovat sanktiot saavat todennäköisesti nuoren kapinoimaan lisää. Aina löytyy joku kaveri, joka hankkii kaman ja tuo lapsellesi, mutta ei ilmaiseksi. Pahimmassa tapauksessa lapsesi on velkakierteessä ja saattaa jopa sortua rikoksiin rahoittaakseen käyttöään. Älä jää yksin, vaan hae apua. Teidän kummankaan ei tarvitse hävetä mitään.

Olen pystynyt kääntämään vaikeudet ja koetut asiat voimavaroiksi ja niistä on tullut osa minua. Uskon, että minun elämäni on kuulunut mennä näin. Olen sinut menneisyyteni kanssa. Tärkeää ei ole se missä olimme, vaan se mihin olemme menossa.

En ehkä olisi ajautunut väärään seuraan, jos minut olisi hyväksytty kotona. Uskon, että tieni olisi ollut erilainen, jos minua olisi rakastettu kotona. Rakkaus on tärkeintä.

Hae apua: päihdelinkki.fi

Ystäväni tarina -postauksia

Kaikki Ystäväni tarina -postaukset

Perheväkivalta: Heidi pelkäsi, että vanhemmat tappavat hänet. Ystäväni tarina

Kun mies raiskasi, Elina oppi teeskentelemään nauttivansa. Ystäväni tarina

Muunsukupuolinen Mira: Ihmisten halveksunta satuttaa. Ystäväni tarina

Lue myös

X