Havaintoja parisuhteesta

Juodaan viinaa!

29.1.2019 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Tämän tekstin myötä sain useita kymmeniä pysäyttäviä tarinoita lukijoitteni kokemuksista aiheen tiimoilta. Olen julkaissut tämän tekstin 11.12.2016. Olen yhä samaa mieltä kaikesta tekstissä sanotusta. Jos vaikeita ja vaiettuja yhteiskunnallisia asioita ei tuo esille, mikään ei koskaan muutu.

 

Helsingin Sanomissa oli Satu Vasantolan artikkeli: ”Autan isää, mutta en rakkaudesta.” Se käsittelee lapsuuden kokemuksia siitä, kun vanhempi tai vanhemmat ovat käyttäneet liikaa alkoholia. Artikkelin perustana on käytetty lehden teettämää kyselyä, jossa lukijat saivat kertoa omia kokemuksiaan. Minulta on muutamaankin otteeseen pyydetty kirjoittamaan alkoholismista parisuhteessa. En ole kirjoittanut, koska minulla ei ole siitä omakohtaista kokemusta. Mutta alkoholin liikakäytöstä on ja siitä haluan tänään kirjoittaa, sillä uskon ajatukseen, että avoimuus lisää avoimuutta ja jos mitään ei muuta, niin mikään ei muutu. Kerron oman tarinani.

Meillä oli lapsuudessa koti, jossa oli 56 neliötä. Se oli kaksio, jossa asui kaksi aikuista ja kaksi lasta. Huoneiden välissä oli pienet matalat kynnykset. Kouluun lähtiessäni minulla oli tapana kävellä kynnyksien päältä aina samanlailla. Piti astua kaksi kertaa kaikkien kynnyksien päälle. Koulusta tullessani astuin pihassamme olleiden laattojen päältä siten, että kaikki laatat tulivat jaloilla kosketetuiksi. Jos viikonloppuna kuulin pullon narahtavan auki, niin syytin siitä itseäni. Olin varma siitä, että olin astunut kynnykset väärin tai jättänyt jollekin laatalle astumasta.

Oli minulla muitakin keinoja. Tein itsestäni helpon ja kiltin. Heräsin viikonloppuisin ensimmäisenä ja keitin kahvin valmiiksi. En kiukutellut koskaan. ”Sami on niin kiltti lapsi” – lause kaikuu vieläkin korvissani. Olin aina valmiina jos minua vaikka tarvittaisiin. Pariin otteeseen minua tarvittiinkin. Esimerkiksi se kerta, kun valvoin isäni nukkumista. Oli juhannusaatto ja ketään muita ei ollut kotona. Löysin isäni sängystä selällään oksennusta ympärillään. Olen miettinyt, että mitä jos en olisi ollut toisessa huoneessa varmistamassa tilannetta. Nykyään en pysty nukkumaan missään liikkuvassa ajoneuvossa. Lentokoneessa ja junassa olen hereillä, vaikka pitäisi nukkua. Olen valmiina jos minua vaikka tarvittaisiin, vaikka tiedän, että ei minusta mitään apua ole.

En tuolloin tiennyt, että minua oli turha viedä allergiatesteihin, joissa käteen nousee punainen piste sen aineen kohdalla, jolle on allerginen. Ei henkinen pahaolo näy pisteinä testeissä. Astmapiipussani oli useimmiten pelkkää placeboa. Niinä sunnuntaina, joina olin odottanut, että pääsisin pelaamaan sulkapalloa isäni kanssa pihapiirissämme olevalle kentälle, mutta jotka päättyivätkin edellisen illan pullonnarahdukseen, menin heittämään palloa rivitalomme päätyseinää vasten. Yritin aina heittää ylhäällä seinässä oleviin ilma-aukkoihin. Minulla on vieläkin tapana mennä huoneen lattialle selälleen ja heittää tennispalloa ylös ja alas aina silloin, kun minua vaivaa murheinen mieli. Se rentouttaa. Astmapiippua en käytä.

Voi olla, että ne kerrat, jolloin vahingossa kuulin puheet rekan alle ajamisesta johtivat siihen, että kun sain ensimmäisen kerran isältäni puhelun, jossa hän uhkasi minulle rekan alle ajamisesta, minulla valui kaikki aiemmin kuulemiani yli. Koska mikään muu voima ei olisi saanut minua sanomaan, että jos se on bensasta kiinni, niin minä voin lainata sen verran, että onnistuu. Se puhe ei ollut vastuutonta, vastuuttomampaa oli soittaa lapselle ja uhkailla. Ehkä se oli käänteentekevä vastaanpaneminen, sillä sen jälkeen en enää vastannut puheluihin.

Pahimmassa tilanteessa ovat lapset, jotka eivät pääse tilannetta pakoon. Aikuisilla on onneksi mahdollisuus lähteä ja oma vastuu lähteä. Me miellytämme itsemme hengiltä. Minä olen miellyttänyt parisuhteitani hengiltä. Ei kukaan halua elää ihmisen kanssa, jolla ei ole omaa tahtoa. Niin minä olen aiemmin elänyt. Näytellyt kilttiä, mutta pinnan alla on poreillut ajatuksia, joita ei uskaltaisi ääneen sanoa. Olen kirjoittanut siitä kaikesta, saanut kirjoituksiini paljon kommentteja ja yksityisviestejä. Osa kommenteista on ollut ala-arvoisia. Miten kukaan mies voinut olla noin tossu? Ja ne vanhemmuuteeni liittyvät kommentit, joita sattuvat eniten, miten kukaan noin keskeneräinen voi olla isä?

Ihmiset ovat julmia. Ehkä tästä aiheestakaan ei ole hyvä kirjoittaa. Elämme vieläkin kulttuurissa, jossa asiat mielummin lakaistaan maton alle kuin puhutaan ääneen. Mutta minä en halua olla hiljaa. Minä en halua olla osa tätä sukupolvea, joka jättää jälleen kerran edellisen sukupolven roskat maton alle. Joskus nämä kaikki on otettava esille, senkin uhalla, että ymmärtävät ihmiset ympärillä vähenee. Pitää osata tehdä isänmurha, pitää uskaltaa olla miellyttämättä edellistä sukupolvea ja katsoa tulevaan. Pitää vain uskaltaa ihan jo pelkästään seuraavan sukupolven takia, jotta he olisivat vapaita tästä kaikesta paskasta, jota ympärillemme on jätetty häpeän ja näkyväksi tulemisen pelossa.

Onneksi on aina olemassa mahdollisuus. Onneksi elämälleen voi tehdä itsekin jotain. Ei se helppoa ole. Heitellä muovailuvahaa ja repiä puhelinluetteloa paloiksi ja huutaa ulos kaikki se, mitä aiemmin on jäänyt huutamatta. Sen minä uskalsin tehdä ja olen helvetin onnellinen. En aio astua enää kynnyksille, koska vihdoin tiedän, että en ole vastuussa kenenkään muun aikuisen ihmisen elämästä. Jos ihminen päättää juoda itsensä hengiltä, niin ihminen juo itsensä hengiltä. Ei siinä ole muuta ratkaisua, kun antaa ihmisen tehdä se. Viereltä sitä ei kenenkään tarvitse katsoa.

Ei kukaan huvin vuoksi elämäänsä viinaan tuhoa. Siinä on taustalla syitä, jotka vaatisivat ammattiauttajan taitoja ja omaa halua antaa muiden auttaa. Minä haluan auttaa jos minulta pyydetään apua. Väkisin en halua auttaa, koska se menee liian helposti mahdollistamisen puolelle. Minulle tämä kaikki on yksinkertaista. Rakastan kaikkia läheisiäni, joita elämässäni on tai on ollut, mutta niin paljon en rakasta, että rakkauttani käytettäisiin koskaan hyväksi.

Häpeä on huono syy olla puhumasta kaikesta tästä. Jos mitään ei muuta, mikään ei muutu. Ja ennenkuin mitään voi muuttaa, on syytä tehdä menneisyyden kanssa tilinsä selväksi. Vasta sen jälkeen voi kirkkain silmin katsoa kohti tulevaa, sillä tulevaa varten me joka aamu heräämme, emmekä menneisyyteen.

Riisukaa päältänne häpeän viitta, tulkaa mukaani, sillä yhdessä tämä on vielä helpompi tehdä.