Pian autistinen poika sai väkivaltaisia raivokohtauksia: ”Jouduin myöntämään itselleni, että pelkäsin omaa lastani”

Psykologi Pia Hovi, 49, sairastui uupumukseen huomaamattaan. Kun murrosikäinen, autistinen kuopus alkoi saada hallitsemattomia raivokohtauksia, Pian voimat loppuivat. Uupumuksen jälkeen Pia löysi itsensä uudelleen.

Pia avasi silmänsä. Oli harmaa joulukuun aamu vuonna 2014. Mahassa kiersi. Ruoka ei ollut pysynyt sisällä moneen päivään. Kummallinen voimattomuus vyöryi hänen ylitseen, ja ensi kerran Pia tunsi, ettei pääse sängystä ylös. Hän soitti äidilleen, joka oli jo parin viikon ajan ollut huolissaan tyttärestään ja tämän pitkittyneestä vatsataudista. Äiti päätti, että on aika lähteä päivystykseen.

Sairaalassa Pia laitettiin tiputukseen. Häneltä otettiin sydänfilmi ja verikokeita, mutta niistä ei löytynyt mitään normaalista poikkeavaa. Diagnoosi oli silti selkeä: stressireaktio. Pian keho oli uupunut.

– Olin helpottunut, ettei minulla ollut esimerkiksi syöpää. Toisaalta ihmettelin tilannettani. Psykologin koulutukseni ei suojannut minua uupumukselta, vaikka olisin tunnistanut sen, jos se olisi ollut jollakulla lähipiiristäni, Pia Hovi, 49, pohtii nyt kolme vuotta myöhemmin.

Pojan raivokohtaukset saivat pelkäämään

Kun Pia sai selityksen ololleen, hän sai sen verran voimia, että soitti asiakkailleen. Pia tunsi, että työhön ei nyt – eikä ehkä pitkään aikaan – olisi voimia.

Edeltävä syksy oli ollut raskas. Hän oli pitänyt psykologin vastaanottoa ja toiminut konsulttina sekä hoitanut arkea kahden pojan äitinä. Aikatauluihin ja kiireeseen Pia oli toki vuosien saatossa jo tottunut, ja hän oli hyvä aikatauluttamaan asioita. Työ ja muu elämä olivat löytäneet vuosien saatossa uomansa, mikä ei ollut itsestään selvää, sillä Pian kuopus tarvitsi erityistä tukea autismin takia. Pia oli silti pitänyt huolen, että pääsi välillä kannustamaan esikoistaan jalkapallokentän reunalle.

Iloinen pellavapäinen kuopus oli tullut murrosikään ja hormonaaliset myrskyt astuneet arkeen. Poika halusi itsenäistyä ja raivasi tilaa ympärilleen, niin kuin jokainen aikuistuva nuori. Koska äiti oli pojan lähin ihminen, irrottautumishalu kohdistui ensi sijassa häneen. Pojan isä, Pian ex-mies, asui kävelymatkan päässä Pian kodista.

Syksyn aikana tilanne riistäytyi käsistä. Koska pojalla ei ollut sanoja kertomaan ajatuksistaan, hän sai stressaavissa tilanteissa raivokohtauksia. Eräällä kerralla hän rikkoi huoneensa ikkunan. Kun Pia yritti mennä rauhoittelemaan poikaa, hän sai nyrkistä. Tilanne ratkesi niin, että Pia soitti apuun ex-miehensä.

– Jouduin myöntämään itselleni, että pelkäsin omaa lastani. Se oli raastava tunne. Enää en voinut ottaa poikaani kainalooni rauhoittumaan kuten hänen ollessaan pieni.

Asia ratkesi lopulta niin, että lapsi muutti isälleen asumaan, sillä isällä oli yrittäjänä mahdollisuus vähentää töitään. Vaikka poika oli jo aiemmin viettänyt paljon aikaa isällään, ratkaisu ei ollut Pialle helppo. Äidin sydän oli huolta täynnä, mutta psykologina Pia ymmärsi poikaansa hyvin.

– Autistisen lapsen on vaikea tulla ymmärretyksi, koska tunteiden ja tarpeiden ilmaiseminen sanallisesti on hankalaa. Jos turhautuminen tai stressi kasvavat liian suuriksi, ne purkautuvat osalla autisteista raivona. Näin kävi omalle pojalleni.

Pojan autismidiagnoosi oli helpotus

Monta kertaa aiemminkin psykologin ammatti oli auttanut Piaa ymmärtämään poikansa käytöstä. Kaikkeen sekään ei ollut ratkaisu. Vauva-aikana Pia uskotteli itselleen mahdollisimman pitkään, että kaikki oli lapsella hyvin.

Ensimmäinen vuosi oli sujunut samaan tapaan kuin esikoisen kanssa. Vauva tosin itki enemmän kuin isoveljensä, mutta Pia kuittasi sen sillä, että lapset ovat erilaisia.

Kun kuopus oli toisella vuodella, Pian mieleen hiipi huoli. Kontaktin saaminen lapseen oli hankalaa. Ensimmäistä sanaa ei kuulunut. Ja kun se vihdoin tuli, lisää sanoja ei tullut. Pia selitti itselleen, että puheenkehitys oli viivästynyt. Mieli torjui tosiasiat vielä silloinkin, kun Pia oli jo töissä ja päiväkodista ilmaistiin huoli.

– Kun poikani oli kolmevuotias, hän sai lähetteen sairaalaan. Diagnoosi oli päivänselvä: varhaislapsuuden autismi.

Diagnoosi oli helpottavakin, sillä epäilysten sijaan kaikki tiesivät nyt, mistä oli kyse. Diagnoosi mahdollisti myös muun muassa kuntoutukseen pääsemisen.

Haasteista huolimatta arki rullasi. Kun lapset olivat koulussa ja päiväkodissa, Pia luotsasi miehensä kanssa kasvuyritystä, jonka toimenkuvaan kuuluivat muun muassa rekrytointi ja soveltuvuustestit. Hyvin vauhtiin päässyt yritys piti kuitenkin lopettaa 2008, kun työt laman takia loppuivat.

– Arjen jalkoihin tallautui myös minun ja mieheni romanttinen rakkaus. Meille tuli avioero, mutta olemme edelleen lapsistamme yhdessä huolehtivat vanhemmat. Pitkään asuntojemme väli oli esikoispoikamme mittauksen mukaan 170 askelta, nykyäänkin vain pari kilometriä.

Ystävyyden merkitys

Stressireaktion toteamisen jälkeen Pia enimmäkseen vain nukkui ja lepäsi joulun ajan. Vähitellen myös ahdistus ja huimaus alkoivat helpottaa. Tärkeintä oli hyväksyä pojan poismuutto myös tunnetasolla ja ymmärtää, että muutos oli välttämätön ja merkitsi pojalle elämässä eteenpäin menemistä.

Kevään 2015 aikana Pia havahtui siihen, kuinka tärkeää on huolehtia omasta jaksamisesta. Hän aloitti joogan. Sen myötä niskakivut lakkasivat ja murehtiva mieli rentoutui. Joogasta muodostui Pialle tärkeä säännöllinen rutiini.

Myös oma eristäytyneisyys pysähdytti: monet ystävyyssuhteet olivat jääneet hoitamatta.

– Minussa elää vahvana erakkosielu, jota houkuttelee jäädä omiin oloihin. Tiedän kuitenkin, kuinka tärkeitä hyvät ystävät ja ihmissuhteet ovat. Patistin itseni muiden luo.

Muutaman läheisen ystävänsä kanssa Pia soittelee säännöllisesti. Heidän kanssaan hän kävi toipumiskevään aikana esimerkiksi taidenäyttelyissä.

– Elämän vastatuulissa olen tajunnut ystävyyden merkityksen. Pärjäävälle luonteelle ei ole ollut helppoa tukeutua toisiin, mutta on ollut huojentavaa tajuta, että hyvä ystävä todella kannattelee silloinkin, kun omat voimat ovat vähissä.

Pia opetteli myös itkemään: enää hän ei purrut hammasta väkisin yhteen, kuten teki vuosia. Kun hän esimerkiksi tunsi olonsa yksinäiseksi, hän antoi itselleen luvan tuntea alakuloa.

Kuopustaan Pia tapasi viikoittain. Kaksikko saattoi esimerkiksi autoilla yhdessä niin, että Pia toimi ikään kuin taksina ja poika sai päättää, minne ajetaan. Se toi hyvää mieltä molemmille. Tärkeitä hetkiä olivat myös iltapäivät, jolloin äiti ja poika joskus piirsivät yhdessä. Yksi suosikkiaiheista oli jääkiekko: poika saattoi piirtää yhdeltä istumalta paperin täyteen kypäräpäisiä hahmoja tai eri maiden lippuja.

Voimiensa palauduttua Pia alkoi miettiä omaa elämäänsä.

Ura vaihtoon

– Muistin, millainen olin ollut pikkutyttönä. Olin hukannut vuosien kuluessa sen villin ja luovan lapsen minussa, joka innostuksissaan piirsi ja maalasi ja jota levottomuutensa takia sanottiin tärpästikkeliksi.

Pialle tuli tunne, ettei hän halua palata entiseen elämäänsä psykologiksi ja konsultiksi.

– Oivalsin, että hallittu jakkupukuinen uranainen on kaukana siitä, mitä oikeasti haluan elämältäni tai millainen pohjimmiltani olen. En halunnut jatkaa elämääni uranaisena, vaan olen enemmän toimija ja tekijä kuin paikallaan istuva asiantuntija.

Muistellessaan mennyttä hän näki monessa elämänvaiheessaan halua menestyä tai sopeutua ympäristön paineisiin. Hän olikin suoriutunut monesta asiasta hyvin: kilpaillut nuorena telinevoimistelussa, pärjännyt koulussa ja hankkinut akateemisen ammatin. Ennen kaikkea hän oli vaatinut itseltään paljon, päntännyt maisteriksikin neljässä vuodessa.

– Uupuminen käynnisti oman sisimpäni kuuntelun. Kunnianhimoni tilalle tuli uudenlaista omanarvontuntoa, johon ei liittynyt ulkoisia suoritteita.

Pia löysi tärkeäksi voimaantumisen keinokseen maalaamisen. Kun hän hankki maalauspohjia ja akryylivärit, häntä mietitytti aluksi, osaisiko hän enää maalata ja mitä muut ajattelisivat hänen töistään. Lopulta maalaaminen vei kuitenkin mennessään. Samalla kun itsekriittisyys hellitti, syntyi tilaa ilolle ja nautinnolle.

Maalaamisesta tuli myös yhteinen harrastus kuopuspojan kanssa. Viime talvena muutamassa kuukaudessa Pia ja poika tekivät 32 yhteistä työtä. Työt olivat esillä keväällä Tampereen Taidetalolla äidin ja pojan yhteisnäyttelyssä.

Jotkut töistä syntyivät niin, että Pia maalasi ensin ja pojalla oli työssä oma alueensa. Toisiin taas pohjan teki poika piirtämällä ja Pia jatkoi siitä eteenpäin. Myös pojalle tärkeät jääkiekkoilijat pääsivät mukaan kahteen näyttelyn keskeisistä töistä Kunpa voisin olla päivän hän ja Mä olen mä. Töiden tarkoitus on muistuttaa, että vaikka kaikki omat unelmat eivät toteutuisikaan, jokainen ihminen on uniikki taideteos ja ihana juuri sellaisena kuin on.

– Taide merkitsee minulle nykyään sitä, että voin ilmaista itseäni muiden mielipiteitä miettimättä. Kuopukseni tekee näin luonnostaan, ja tässä meillä on paljon oppimista kehitysvammaisilta ja lapsilta.

Rohkeasti remontoimaan

Viime syksynä Pia löysi lehdestä pienen ilmoituksen, jossa myytiin parin hehtaarin maatilaa Ylöjärvellä Pirkanmaalla. Pia rakastui lähes purkukuntoiseen taloon heti. Ostopäätös syntyi nopeasti. Tila sai uuden nimen: Pia risti sen Hovikummukseen.

– Remontoin Hovikumpuani metodilla ”aikaa on, muttei juuri rahaa”. Se tarkoittaa peruskorjauksen tekemistä itse ja kierrätysmateriaalien käyttämistä. Osan remontista olen pystynyt rahoittamaan tauluja myymällä, mutta talouteni on jatkuvasti tiukilla.

Pialla ei ole aikaisempaa kokemusta remontoinnista, ja perinteisiin rakennustapoihin sekä työkaluihin ja -koneisiin perehtymisessä on ollut iso työ. Urakka etenee huone kerrallaan. Elämän jäljet Pia jättää tarkoituksella näkymään, koska ne muistuttavat talon historiasta.

– Oleellisinta oli päätös ryhtyä rohkeasti toteuttamaan omaa unelmaa, sillä sen myötä löysin tasapainon. Projektini on kohdannut paljon ennakkoluuloja, mutta en ole antanut niiden lannistaa.

Pian haaveissa on, että Hovikumpu voisi joskus olla autististen ja aistiherkkien lasten ja heidän perheidensä lomapaikka. Paikka, jonne meteliä ei kuulu naapurista ja jota ympäröivä niitty leikataan viikatteella. Hänen oma poikansa ei ole Ylöjärvellä vielä käynyt, sillä autistin on vaikea ymmärtää keskeneräisyyttä. Kun talo on remontoitu, Pia toivoo paikan tulevan tärkeäksi myös pojalleen.

Hovikummun portailla seisoessaan Pia tuntee olonsa levolliseksi ja tyyneksi. Hänen korvissaan riippuvat värikkäät hapsukorvakorut, jotka symboloivat hänelle luovuutta, vapauden löytämistä ja villin pikkutytön iloa ja leikkisyyttä.

Pia ei vaihtaisi kokemuksiaan pois. Ne ovat olleet hänelle matka omaan sisimpään.

– Raskaiden vaiheiden jälkeen on tullut paljon hyvää. Nykyään uskallan kuunnella sisintäni. En tiedä, olisiko muutos suorittajasta käsityöläiseksi ollut mahdollinen ilman poikaani.

Vielä yhdestä asiasta Pia haaveilee. Nyt elämässä olisi tilaa myös rakastumiselle. Sille, että vierellä olisi kumppani, jonka sylissä voisi olla juuri niin vahva tai heikko kuin on.