hyvänkeväisyys auttaminen
Rahan lahjoittaminen on aina hyvä auttamisen keino.
Ihmissuhteet

Auttaminen on tärkeää, mutta hyväntekeväisyys voi saada aikaan myös pahaa – oletko miettinyt näitä auttamisen puolia?

Hyväntekeväisyys on hyvä asia, ja ihminen on pohjimmiltaan auttavainena. Mutta auttaa voi vahingossa myös väärin. Mitä kannattaa huomioida, kun valitsee sitä, miten itse haluaa auttaa?
Teksti: Minna Juti Kuvat: Tinka Lindroth

Voiko kerjäämistä verrata työhön? Miten paljon pahaa hyvää tarkoittava ihminen voi ai­heuttaa lähtiessään vapaaehtoistyöhön köyhään maahan? Pitääkö köyhän antaa raittiuslupaus eli onko auttajalla oikeus vaatia avun saajalta vastinetta tai kytätä muuten tämän elämäntapaa? Miten hyväntekeväisyys auttaa parhaiten?

Toimittaja Mari Manninen on kirjoittanut puhuttelevan kirjan auttamisesta. Vahva näkökulma on hyväntekeväisyydessä eli siinä, miten parempiosaiset auttavat huonommassa asemassa olevia.

Auttamisen eetos on usein hyvin kirkasotsaista. Kaikenlainen apu koetaan mielellään hyväksi ja auttaja jaloksi. Verenluovuttaja palkitaan ruusulla, ja Roosa nauha rinnassa viestii kuulumisesta osuutensa tehneiden ”hy­vien” heimoon. Auttaminen tuottaa auttajalle usein mielihyvää.

Jo Mannisen kirjan nimessä Hyvät aikeet, miksi autamme ja mitä siitä seuraa? aistii sen sijaan heti pienen varauksellisuuden: jääkö auttaminen vain aikeeksi, ja eikö siitä seuraakaan automaattisesti vain hyvää?

Mari Manninen tasapainoilee taitavasti selvitellessään auttamisen seurauksia.

Hän on armollinen itselleen, vaikka lähti Laosiin työskentelemään norsujen suojelukeskukseen ja huomasi pian, että olisi auttanut paremmin, jos olisi antanut lentolippujen hinnan ja ylläpidostaan maksamansa summan suoraan keskuksen toimintaan. Hän olisi jäänyt vaille kokemusta söpöistä norsuista, mutta rahalla olisi voitu työllistää vuodeksi parikin paikallista köyhää.

Manninen puhuu vapaaehtoisturismista. Arvellaan, että ennen nykyistä covid-19-pandemiaa maailmalla matkusti joka vuosi hyvän tekemisen motivoimana 10 miljoonaa turistia. Matkoihin käytettiin lähes kaksi miljardia euroa.

Pahimmillaan lapsia kaapataan vanhemmiltaan ja myydään orpokoteihin

Kaikki auttaminen ei aina kestä syvempää tarkastelua.

Orpokotiturismi on vapaaehtoisturismin pelottava alalaji, jota harva keksii epäillä.

Vapaaehtoistyö orpolasten parissa houkuttaa varsinkin naisia. Moni lähtee elämysmatkalle eksoottiseen maahan ja hakee lisäpotkua työskentelemällä orpokodissa, joka on ilmoittanut toiminnastaan esimerkiksi netissä.

Perillä auttaja tekee ehkä pienen lahjoituksen orpokodille tai maksaa sille ylläpidostaan. Sitä hän ei välttämättä tiedä, että maailman orpokotien lapsista suurimmalla osalla, peräti 90 prosentilla, on ainakin toinen vanhemmista elossa.

Lapsia haalitaan orpokoteihin, jotka voivat olla niiden ylläpitäjille helppoa länsimaista avustusrahaa saava hyvä bisnes. Pahimmillaan lapsia kaapataan vanhemmiltaan ja myydään orpokoteihin vapaaehtoisturistien ja muiden auttajien vetonauloiksi.

YK:n yleiskokous esitti viime vuonna huolensa orpokotiturismista, joka kasvattaa orpokotien määrää maailmassa. Sekä YK että lastenoikeusjärjestöt ha­luaisivat luopua orpokodeista asteittain kokonaan. Asiantuntijoiden mukaan lasten olisi parempi kasvaa perheissä, sillä laitoshoito vaurioittaa lapsia, koska laitoksessa heille ei synny pysyviä kiintymyssuhteita. Manninen kertoo kirjassaan, että Maailmanpankin selvityksen mukaan Venäjällä laitoslapsista joka kolmas jää asunnottomaksi, joka viides tekee rikoksia ja joka kymmenes itsemurhan.

Nepalia kutsutaan orpokotiturismin ykkösmaaksi. Ei ole sattumaa, että siellä 90 prosenttia orpokodeista sijaitsee juuri turistien suosimilla alueilla.

Olisiko auttaminen helpompaa kotimaassa?

Romanikerjäläiset ilmaantuivat Helsinkiin EU:n laajennuttua itään vuonna 2007. Moni ärsyyntyi, kun ei tiennyt, miten kerjäläisiin olisi pitänyt suhtautua. Mari Manninenkaan ei halunnut antaa heille rahaa, sillä hän ajatteli, että Suomessa kärsivät pitäisi pystyä hoitamaan verovaroin. Samaan aikaan velloi huhu, että kerjäläisten takana oli järjestäytynyt rikollisliiga, jolle kaduilla kerätyt rahat menivät.

Aika toi lisää ymmärrystä: Romanit olivat kotimaassaan Bulgariassa ja Romaniassa syrjittyjä. Kun he lähtivät matkaan vapaan liikkumisen sallivan EU:n sisällä, mikään taho ei ollut heistä vastuussa.

Vielä isompi yllätys oli se, ettei rikollisliigaa ollut. Romanit olivat liikkeellä omasta halustaan, ja he kerjäsivät todella vain itselleen ja perheilleen. Jos auttaja halusi olla varma, mihin hänen antamansa rahat menivät, kannatti todella pudottaa ne suoraan kerjäläisen kuppiin.

Manninen toistaa antropologi Anca Enachen mielenkiintoisen ajatuksen myös siitä, että kerjääminenkin on työtä. Moni tekee sitä suunnitelmallisesti joka päivä pitäen täsmällisesti jopa ruokatunnin. Tavoite on sama kuin työllä eli hankkia toimeentulo itselle ja läheisille.

”On selvää, että lapsiin on helppo suunnata myötätuntoa ja empatiaa. Paljon vaikeampaa on avata kukkaron nyörejä esimerkiksi päihteiden käyttäjille.”

Minkä ryhmän on mahdottomin puolustaa omia oikeuksiaan? Kenen ihmisarvo ei toteudu?

Tässä vaiheessa on jo etsittävä käsiin auttamisen ammattilainen ja kysyttävä, miten hänen mielestään autetaan oikein.

Saija Karjala työskentelee Diakonissalaitoksella kansalaistoiminnan tuottajana. Hän on juuri lukenut Mannisen kirjan ja pitää sen rohkeasta ja herättelevästä asenteesta.

Kysymykseen keitä ja miten pitäisi auttaa, hän esittää vastakysymyksen: Minkä ryhmän on mahdottomin puolustaa omia oikeuksiaan? Kenen ihmisarvo ei toteudu? Keillä ei ole omaa ääntä ja voimia yhteiskunnassa?

– Eri aikoina erottuu eri ryhmiä, jotka tarvitsevat apua ja joihin huomio suuntautuu. Sitten on ryhmiä, joiden vuoro ei tule koskaan ja jotka eivät saa ikinä huomiota, Karjala sanoo.

Iso arvokysymys kuuluu, miten huomaisimme ja näkisimme myös heidät, jotka eivät ole houkuttelevia autettaviksi?

Lue lisää: Ilmi Villacís tarvitsi äidin kuoleman jälkeen etäisyyttä elämäänsä ja lähti vapaaehtoistyöhön ecuadorilaiseen orpokotiin: ”Tunsin olevani enemmän elossa kuin pitkään aikaan”

– On selvää, että lapsiin on helppo suunnata myötätuntoa ja empatiaa. Paljon vaikeampaa on avata kukkaron nyörejä esimerkiksi päihteiden käyttäjille, sillä edelleen ajatellaan, että heidän ongelmansa ovat itse aiheutet­tuja ja ne poistuvat, jos ongel­mien kanssa elävä vain ryhdistäytyy. Ongelmien juurisyitä ei nähdä.

”Ihminen on pohjimmiltaan hyvä”

Karjala neuvoo miettimään, mikä on itselle auttajana merkityksellistä. On hyvä herätellä tietoisuutta siitä, miksi haluaa auttaa ja mihin apuaan suunnata.

– Rohkaisisin kaikkia tutustumaan johonkin haavoittuvassa asemassa olevaan ihmisryhmään. Ei ole pakko mennä heidän pariinsa, jos se tuntuu vaikealta, mutta heidän tilannettaan voi tutkia ja miettiä, mitä siitä ajattelee.

Rahan lahjoittaminen on aina hyvä auttamisen keino. Karjala sanoo ymmärtävänsä epäilyn, että löytääkö oma panos perille. Silti hän rauhoittelee, että monella organisaatiolla on vuosikymmenien kokemus avustustyöstä. Niihin voi luottaa.

Raha ei kuitenkaan ole ainoa auttamisen muoto.

– Emme varmasti ole vielä edes keksineet kaikkea sitä, miten voisimme tehdä yhdessä hyvää. Auttaminen ei ole irrallinen osa yhteiskuntaa. Voimme varmasti miettiä nykyistä monialaisemmin sen keinoja, Karjala sanoo.

Lue lisää: Marja istuu kuolevan vieressä, Juha-Matti on pienen pojan mieskaveri, Elina päivystää nuorten chatissa – vapaaehtoistyön tekijöitä tarvitaan lähes kellon ympäri

Hän kehottaa jokaista venyttämään omaa mukavuusaluettaan.

– Rikotaan omat kuplat. Olemme Diakonissalaitoksella nähneet monta hienoa kohtaamista, kun meille on ohjautunut maahan yksin tulleita nuoria ja samaan aikaan perheitä, jotka tuntevat, että heillä voisi olla tilaa uudelle perheenjäsenelle. Toistensa rinnalla kaikki ovat oppineet elämästä paljon uutta.

Karjalan toive on, että auttamisesta ei tehtäisi mielikuvissa kovin vaikeaa.

– Ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Meidän pitää uskaltaa luottaa toisiimme, jotta uutta luottamusta voi syntyä. Jos emme pysty siihen, tyrehdytämme jotakin erityisen merkityksellistä.

 

 

X