Avioero: Tulta päin

Mummoni erosi 30-vuotiaana. Hän ei tyytynyt katselemaan sivusta, kun aviomies ja kolmen lapsen isä alkoi viihtyä paremmin naapurikylässä asuvan leskirouvan seurassa.

Se oli mummon toinen ja samalla viimeinen miessuhde. Viikko sitten hän täytti 90 vuotta. Väliin mahtuu kuusi vuosikymmentä, jolloin kukaan ei ole kumartunut maistamaan hänen huuliaan, tukistamaan häntä lempeästi niskahiuksista, tarttunut hänen vyötäröönsä ja vetänyt häntä itseensä kiinni niin, että lantiot nojaavat toisiinsa juuri oikealla tavalla.

Mitä pidemmälle sitä ajattelen, sitä enemmän kauhistun. Mummon kohtalo ei saa olla minun kohtaloni! Olen 41. Erosta on kulunut seitsemän kuukautta. Nunnan elämä saa nyt riittää.

***

Ja silti minua jännittää. Fyysistä kontaktia enemmän pelkään muistoja, jotka todennäköisesti hyökkäävät kimppuuni, kun kohtaan uuden vartalon sängyssä ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. Menenkö aivan puihin, kun vieras käsi koskettaa minua? Haluaako vartaloni mutta pääni ei? En voi tietää ellen kokeile. Ihon kaipuu alkaa olla sietämätön.

Valitsen puhelimesta sinkkuystävättären – eronneen – numeron.

– Mun on pakko päästä baariin nyt. Mun on pakko saada joku mies hyppysiin tai minä tuun hulluksi, hönkäisen puhelimeen.

– Sullahan on selvät sävelet. No, tuo kuohuviiniä ja tule tänne, hän vastaa tyynesti.

Hän on jo korkannut eron jälkeisen neitsyytensä, eikä pitänyt sitä ollenkaan hullumpana touhuna. Ensimmäisen, kymmenen vuotta nuoremman miehen kanssa jutut eivät menneet yksiin, mutta vartalot menivät. Ei paha. Seuraava, kymmenen vuotta ystävätärtä vanhempi mies olisi ollut jo potentiaalinen seurustelukumppani, mutta suhde tyrehtyi miehen aiemman suhteen sotkuihin. Portti oli kuitenkin jo auki. Enää ystävätär ei mieti, millaista eksän kanssa oli ja mitä sängyssä tehtiin.

Siihen tilaan tahdon minäkin.

Laadin toimintasuunnitelman illalle ja mielellään myös tulevalle vuodelle: kevyitä kohtaamisia, ei mitään vakavaa. Ei sitoutumista kehenkään ennen kuin olen kuivilla erosta enkä mieti sitä enää. En halua tyriä uusia suhteita ennen kuin olen viisastunut vanhasta. Olenko jo, siitä en ole ihan varma.

***

– Musta jokaisen eronneen pitäisi kirjoittaa itsestään käyttöohjeet, kailotan ystävättären korvaan baaritiskillä. – Ne vois sitten ojentaa suhteen alkuvaiheessa toiselle ja sanoa, että lue tosta ennen kuin mennään yhtään pidemmälle.

– Ai jaa, niin kuin että ”Mun korvaan ei saa työntää kieltä”, vai?

– No niin just, minä innostun. – Tai että ”Mun pitää saada herätä rauhassa, tai muuten mä oon kiukkuinen kuin ampiainen”, tai että ”Jos kaivat nenää mun edessä, kerjäät ikävyyksiä”.

Nojaudun samalla muka puolihuolimattomasti käsivarteen, joka kuuluu kaljupäälle, joka seisoo vieressäni hieman liian lähellä jotta se ei merkitsisi mitään. Hänen yllään on mustaa nahkaa. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Vilkuilen häntä ja hän vilkuilee minua. Kyllä tämä emäntä vielä nämä jutut osaa, ajattelen riemastuneena.

Eikä menekään kauaa kun hän haluaa tarjota meille rouville juotavaa. ”Mikäpä siinä”, sanomme ystävättären kanssa yhteen ääneen.  

***

Sillä kaljupäällä oli pehmeä suu, lempeät kädet ja hauska hohottava nauru. En olisi voinut toivoa parempaa ensirakastajaa tässä uudessa elämänvaiheessa. Kun saattelin hänet aamulla matkaan, ajattelin, että kyllä tässä vielä hyvin käy, siis minulle. En ollut ahdistunut enkä surullinen.

Jotain häivähdyksiä mielessäni toki kävi yön aikana. Ajattelin: ”Noin hänelläkin oli tapana tehdä”, ja ”Tätä minun käteni on tehnyt ennenkin”.

Mutta ne eivät olleet huonoja ajatuksia. Ne olivat muistoja, joilla on oma paikkansa minun päässäni.

Ehkä niistä ei tarvitse ihan kokonaan eroon päästäkään. Ehkä ne vain painuvat piiloon jonnekin, mistä voin sitten mummona kaivella niitä takaisin esiin, jos aikaa on eikä tekemistä ole tarpeeksi.

”Voi sitä Teroa, miten hupsu se oli. Ja Matti! Huh huh, miten minä nyt sillä lailla… Ja se Juhani, sillä sitten oli taitavat kädet…”